tiistaina, elokuuta 31, 2010

Vanha viesti – uudet ylioppilaat

Tänään saapuivat uudet ylioppilaat konkreettisesti oppiaineeseemme historiaan. Auditorio XIII oli aivan täynnä fukseja, kun opettajakunta kävi kateederilla kertomassa opintojen kulusta, itsestään ja tutkimuksistaan. Tunnelma oli käsin kosketeltavan hyvä, ja ilokseni saatoin huomata: universitas-idea toteutui näin konkreettisesti. Yliopisto on yhteisö, kohtaamisyhteisö, jossa vuorovaikutus eri-ikäisten välillä on olennainen osa toiminutta, ideaa ja identiteettiä. Sitä paitsi: yliopisto on opettajiensa ja opiskelijoidensa summa. Ilman jompaa kumpaa osapuolta...niin, yliopistoa ei ole!

Itse aloitin puhumalla Yliopiston Suuresta Traditiosta, Snellmanin, Runebergin, Lönnrotin ja Cygnaeuksen vaikutuksesta, yliopistosta kasvattajan ”isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen” sekä ylioppilaiden laulun eli Maamme-laulun kansallisesta viestistä jne. Totesin vaatimattomasti, että ”olette astuneet sisään Itämeren alueen parhaaseen yliopistoon – ottakaa siitä ilo irti!”. Helsingin yliopiston historian osaaminen ja ymmärtäminen on erityisen tärkeää historian opiskelijoille; en väsy muistuttamasta opiskelijaelämän tärkeydestä, senkin uhalla, että opetusmininisteri valittaa..

Myöhemmin iltapäivällä puhuin yliopiston hengestä laitosten ja keskushallinnon viestijöille, jotka pitivät tapaamistaan Yliopistomuseossa. Helsingin yliopiston hengelle kun on leimallista – verrattuna maakuntayliopistoihin – sen sijainti pääkaupungissa. Kun olimme museon komeassa Keisarisalissa, maan mahtavimpien muotokuvien edessä, oli paikallaan palauttaa mieliin Yliopiston nimi ennen itsenäisyyden aikaan (Keisarillinen Aleksanteri-yliopisto).

Muitakin hallitsijoita sopii kiittää, kun samaan saliin satuttiin. Keisari Nikolai I yliopiston Turusta Helsinkiin ja hän osallistui henkilökohtaisesti päärakennuksen ja kirjaston arkkitehtuurin suunnitteluun ja hankki rahaa hankkeelle. Helsingin asemakaavassa yliopisto sijoitettiin tarkoituksella keskeiselle paikalle kirkollisen, valtiollisen ja kunnallisen kentän yhteyteen.

Akateemisuus on siis keskeisesti tuottanut Suomea valtiollisesti ja kansallisesti, tai lyhyemmin: Yliopisto on ollut Suomen tärkein eliittituottamo. Liki kaikki keskeiset päättäjämme ovat Helsingin yliopiston kasvatteja: presidentti, pääministeri, puhemies jne. Tätä pätevyyttä ei ole saatu pelkästään luentosalien penkkejä kuluttamalla, vaan osallistumalla aktiivisesti yhteisiin rientoihin, opiskelijajärjestötoimintaan, käymällä osakunnissa ja vaikuttamalla ylioppilaskunnassa.

Minulle Yliopisto on ennen kaikkea hengestään elävä perinneyhteisö, jossa henki valaa itseluottamusta ja perinne luo toiminnan raamit, jotta sisällön uudistamiseen, tieteeseen, opetukseen ja tutkimukseen, voidaan keskittyä rauhassa. Perinteet muuttuvat ja muovautuvat aikojen kuluessa, mikä tekee niistä kiehtovia ja hauskoja.

Keväällä kävelimme akateemisen opettajani (ja nykyisen kollegani) emeritusprofessori Matti Klingen kanssa Esplanadilla ainejärjestön lehden Kronikan toimittajien kanssa ja pohdimme näitä asioita – traditioita, yliopistoyhteisöllisyyttä ja akateemista identiteettiä. Saanen siteerata suoraa lehteä, niin hyvin meitä tulkitsivat:

”Kaikkiaan molemmat haastateltavat korostavat elämän kokemisen tärkeyttä. ”Kun minä virassa ollessani otin vastaan uusia ylioppilaita, sanoin kaikille kaksi asiaa: professorina sanon teille, että opiskelkaa ahkerasti, mutta ihmisenä sanon, että teillä on vain yksi nuoruus. Pelkkä opiskelu ei riitä,” Klinge muistuttaa ja luo ymmärtävän katseen suoraan silmiin. Professorit myös kehottavat rohkeasti tutustumaan uusiin ihmisiin. Ei vain toisiin historianopiskelijoihin, vaan mahdollisimman laajasti koko ikäluokkaan, koko akateemiseen sukupolveen. Sillä tavoin syntyy todellista vuorovaikutusta.”
(koko juttu http://kronikkalehti.blogspot.com)

Ei voi paremmin sanoa, vaikka itse sen sanonkin! Mukavaa, että lukukausi jälleen alkaa!

Tunnisteet: , ,

tiistaina, elokuuta 24, 2010

Päivystävä dosentti ja 102 % sivistyksestä

Tämä kesä oli taas tämmöinen kesä, että lomallakin sain olla historian ja kulttuurialan ”päivystävänä dosenttina” median mitä kummallisimpiin teemoihin. Maabrändiasiat kiinnostavat edelleen ja toimittajat halusivat vastauksia niin suomalaiseen kahvikulttuuriin, sauna- ja löylynheittokilpailuun kuin kaupunkielämän erityispiirteisiin, tällä kertaa ”pantterinaisiin” ja virtsaamiseen sekä ravintolayrittäjyyteen. Prinsessa Victorian häiden jälkeen monarkia kiinnosti edelleen. Ja moni muukin asia, paikallistasolla ja valtakunnallisesti.

Olen vanhanajan kasvatti, ja katson velvollisuudeksi vastata, kun kiinnostuneet kysyvät. Samalla opettajahormonit hurahtavat käyntiin: olen kyllä ennen muuta opettajatäti ja tykkään kertoa ja analysoida. Silläkin uhalla, että löysin heinäkuussa itsestäni osuvan (?) maininnan suomi24 – keskustelupalstalta, jossa vaatimattomuuttani verrattiin edesmenneeseen äitiini, jotenkin näin: ”..tarkoittanet varmaan edesmenneen toimittaja Pirkko Kolben tytärtä Laura Kolbea. Pirkko tosiaan oli toimittaja ja kaikin puolin kiva ihminen. Laura -tytär sen sijaan tuppaa olemaan opettajamainen besserwisser, joka "luennoi" meille tyhmille kansalaiselle kuivakkaalla tyylillään milloin missäkin tv-ohjelmassa. Vaihdan kanavaa yleensä, jos hän on televisiossa.”

Niinpä. Kommentista huolimatta puhelinlinjat ovat kuumina ja Suomen kansaa (=toimittajia) kiinnostaa teema Newsweek ja Suomi maailman parhaana maana, erityisesti koulutuksen suhteen, ylitse muiden maiden eli 102% parempana. Sanon aina: avainkäsite on sivistys. Sana edustaa suomalaisille maagista hyvää, se on käsitteellisen muistimme ytimessä. Viime vuosina sivistys on kokenut todellisen renessanssin. Koulunkäynti on meillä ollut laajemmin ymmärrettynä sivistystä, tiedon omaksumista ja oppineisuuden arvostusta. Taustalla on kirjojen, lukemisen, kirjastojen, koulun ja opiskelun nauttima arvonanto kaikissa yhteiskuntaryhmissä.

Suomessa sivistyksen voimalla on tuotettu kansalaisuutta, yhteisöllisyyttä ja oppia sekä tietoa. Näin oli jo 1800-luvulla, kun sivistysaatteen vimmalla tuotettiin kansanliikkeitä, puolueita ja yhdistyksiä, sekä organisoitiin kouluja, oppilaitoksia ja kansansivistystä. Sivistykseen meillä liittyy assosiaatioita kasvatuksen tietä omaksutuista tiedoista, taidoista ja tavoista. Sivistys ei ole pintaa, vaan syvällisesti elämäntapaan vaikuttava asia. ”Sivistys on sitä, mitä jää jäljelle kun kaikki muu on riisuttu pois”, päätti Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto luontevasti ensimmäisen yliopistollisen avajaispuheensa.

Sivistyksen tärkein tavoite on ollut kansalaisuuteen kasvattaminen.. Se on koulun suuri tehtävä. Toinen piirre on liittynyt yhteiskunnallisten erojen säätelemiseen. Koulujärjestelmän perusta luotiin 1800-luvulla. Varhaiset kansa- ja oppikoulut olivat kansanvalistuslaitoksia. Oppilaasta, joka eneni luokalta toiselle, tuli normaalin lapsen mitta – itsenäisyyden aikana myös sosiaalisessa mielessä.

Luokkanäkökulma nousikin vahvana esiin, kun uutta peruskoulua ryhdyttiin luomaan jälleenrakennusajan hengessä. 1960-luvulla keskusteltiin yhteiskunnallisten ristiriitojen säätelystä, kansallisesta eheytyksestä ja demokratian mahdollisuuksista tasa-arvon edistäjinä. Meillä koulutusuudistukset olivat kulttuuri- ja luokkavallankumousta – kansalainen vapautettiin sosiaalisesta taustastaan.

Suuret ikäluokat kasvoivat kouluoptimismin henkeen. Suomalaiset ovat ryhmänä ja yksilöinä hyötyneet koulutusväylien avautumisesta ja yhteiskunnan keskiluokkaistumisesta. Opintiehen ei meillä ole raha vaikuttanut; yksityiskoulut ja sisäoppilaitokset eivät ole (vielä) juurtuneet maahamme. Uusi haaste on se, että suomalaisten nuorten unelmat eivät enää tihenny koulutielle, sivistyksen ääreen. Ammatit periytyvät jälleen – riittääkö siinä edes 102 % koulutusosaaminen?

Tunnisteet: , , ,

sunnuntaina, elokuuta 15, 2010

Kainuun malli ja Nälkämaan kohtalo

Kun Helsingin kaupunginhallitus (Kh) saapui viime keskiviikkona junalla Kajaaniin, oli takana kuusi tuntia junamatkaa ja viisi tuntia luentoja ja keskusteluja, VR:n tulevaisuudesta, Kainuun mallista ja globaalista metropolipolitiikasta. Kh matkusti kongressivaunussa, joka osoittautui mainioksi ratkaisuksi: kaunis, mutta pusikoitunut isänmaamme levisi ikkunoiden ulkopuolelle ja oli (kerrankin) aikaa keskustella kunnallispolitiikan kinkkiset kysymykset läpikäyvästi.

Kh:n ja lautakuntien opintomatkat kuuluvat kunnallispolitiikan perinnekulttuuriin. Itse olin reissussa kolmatta kertaa. Syksyllä 2006 kaupunkisuunnittelulautakunta vieraili Wienissä. Kesällä 2009 pääsin valtuustoryhmän puheenjohtajana mukaan ensimmäiselle Kh:n matkalleni Liverpooliin – siitä sopii lukea kesäkuun 2009 blogeista. Ja nyt siis kolmas keikka, tällä kertaa kotimaahan. matkalla mukana olivat kaupunginjohtajisto, muutama korkeampi virkamies, kaupunginhallitus ja siinä olevien ryhmien puheenjohtajat, kaikkiaan noin 27 hengen joukko. Mukana ohjelmassa sopivasti myös Helsingin Yrittäjien pieni edustusjoukkue.

Ohjelma oli rakennettu Etelä-Kainuun varaan. Tutustuimme Paltamon Työtä kaikille –hankkeeseen, Kuhmossa Kainuun maakuntakokeiluun ja Sotkamossa Vuokatinvaaraan, Katinkultaan ja Naapurinvaaran lomakeskukseen sekä Saastamoisen mainioon kenkäkauppaan. Iltaa vietimme Kuhmon hotelli Kalevalassa ja Kalevala-kylässä. Torstai kului Kuhmo-talon elinkeinopoliittisessa seminaarissa ”Tulevaisuuden tekijät”.

Helsinkiläisryhmäämme isännöi mahtava joukko paikallisia vaikuttajia, maakuntajohtajia ja paikallisia valtuutettuja sekä kunnan- ja kaupunginjohtajia. On pakko myöntää: asetelmassa on jotain Gogolmaista! ”Etelän miehet ja naiset, monet valtakunnantason vaikuttajia, saattoivat herättää kauhua ja pelkoa paikallisissa kollegoissa. Näytti siltä, että sydämet sulivat kun tervetuliaisillallisen aikana helsinkiläiset vaativat Kainuun maakuntalaulun laulamista. Ilmari Kiannon ja Oskar Merikannon Nälkämaan laulun (1911) dramaattinen poljento nousi väkevänä helsinkiläisten suusta. "Kuulkaa korpeimme kuiskintaa,jylhien järvien loiskintaa" – siinä hetkessä pääkaupunki oli yhtä maakuntansa kanssa.

Epävirallisen ohjelman aikana sain minäkin pohtia paikallisten kanssa maakuntalaulujen myyttisyyden ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Sopiiko nälkämaan imago nykyaikaan, pohtivat kainuulaiset. Pitäisikö laulu korvata uudella, paremmin vuoden 2011 teemoihin sopivaksi, minulta kysyttiin. Sanoin, että älkää ihmeessä. Myyttiä ei voi korvata tai kuvitella sen hävittävänsä. Päivittämisen sen sijaan onnistuu ja vanhan viestin uudelleentulkinta.

Maakuntalaulun yhteisesityksen jälkeen vierailu sujui kuin lennossa. ”Iloisuus, aitous ja vieraanvaraisuus ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen”, saattoi Pajunen analysoida tuntojaan lauantain maakuntajuhlassa noin 3000 hengen läsnä ollessa. Me helsinkiläiset omaksuimme kunnioittavan suhtautumisen alueen luonnonkauneuteen sekä ihailimme kainuulaisten sisukkuutta, ahkeruutta ja isänmaanrakkautta. Sillä siitähän on kyse vaikkapa maakuntakokeilussa, kyvystä kääntää vaikea tilanne voitoksi. Saimme kuulla, että sosiaali- ja terveyspalvelut tuotetaan Kainuussa muuta maata pienemmin kustannuksin. Kustannusten kasvua on hillinnyt muun muassa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistäminen samaan organisaatioon ja saman johdon alaisuuteen. Maakunta on vastannut myös nuorten ja aikuisten ammatillisesta ja lukiokoulutuksesta.

Helsinki teki viikonlopuna aikaan Senaatintorityyppisen vastavierailun Kajaaniin. Kaupunki toi Kajaaniin näytille muun muassa Taneli Eskolan urbaaneja luontokuvia ja Liisa Jokisen katumuotia sekä maistettavaksi Jyrki Sukulan johdolla makupaloja. Iloitsin siitä, että tunnelma matkalla oli niin hyvä. Vastakohdat Helsingin ja maaseudun, tai pääkaupungin ja maakuntien väliltä olivat kuin poispyyhityt. Perusviesti oli selvä molemmissa päissä: Suomessa tarvitaan kaikkien voimien yhteistyötä!

Kainuussa parasta ovat ihmiset, vastaan, jos minulta kysytään. ja ruoka! Kiitos maakunnan emännät ja isännät sekä Kalevala-kylän aktiivit, että saimme nauttiaksemme hyvää ja ravitsevaa perusruokaa, rönttösiä, sienisalaattia, savulammasta, poromakkaraa, itse tehtyjä makkaroita, loimulohta, leipäjuustoa ja lakkajälkiruokia. Moni meistä palaa Kainuuseen kyllä takasin, nöyrin mielin.

Tunnisteet: , ,

torstaina, elokuuta 05, 2010

Sysmä, Istanbul, Savonlinna ja Turku – ajatuksia vesien äärellä

Kesä sujui kahden järven, yhden meren ja yhden joen arvoituksellisuutta ihmetellessä. Sydämeni on tietenkin Päijänteellä, Tehiselän tuntumassa. Helteellä ja sateella, aamuin ja illoin, alkukesästä ja loppusuvena olen katsellut mökin ikkunasta komeaa järveä ja ihaillut sen arvaamattomuutta. Tänä kesänä hankin pumpattavan kanootin, kahden istuttavan. Sillä olemme kauhoneet paikallisia vesiä ja väyliä, hiljaisen metodin mukaisesti. Likeltä näkee paremmin miten vesi elää ja voi. Sadat mökit järven rannalla todistavat yhtä ja samaa: Suomi on vauras kokonaisuus. Vain harvoissa maissa on varaa kahteen kotiin. Meillä tuo kakkoskoti on nykyään hyvin varustettu ja komea hirsitalo, kaikin mukavuuksin.

Sysmässä aivot lepäsivät, joskin kuumat yöt haittasivat ruumin lepoa. Suvisoitto soi kauniisti vedenkin äärellä; monen konsertin esiintymispaikat sijaitsivat komeasti järven tuntumassa. Ennätyshelteet tuntuivat mukavalta, joskin epätodelliselta. Siirtyminen Istanbuliin chair’aamaan kansainvälistä kaupunkihistoriallista konferenssia (International Planning History Society) ei ollut muutos eikä mikään – hikoilin samalla tavalla Päijänteen ja Bosporin rannalla. Mutta Istanbul on mahtava paikka ja paikallinen järjestäjä, kaupungin vanhin teknillinen yliopisto, hoiti konferenssi-isännyyden mallikkaasti. Meitä oli noin 500, yli 40 eri kansallisuutta ja ikähaitari hyvin edustettuna. Istanbulin kulttuuripääkaupunki sponsori konferenssia avokätisesti, minkä seurauksena sain nauttia suurvisiiristä seuraavan, eli Istanbulin pormestarin seurasta mm päätösillallisella – no, istumisesta ei tullut mitään kun konferenssidelegaatit halusivat kuvauttaa itsensä populismin elkeet hyvin hallitsevan Mayorin vieressä...

Turkkilainen vieraanvaraisuus oli Bosporin rannalla parhaimmillaan! Joka ilta katsoimme komeaa vesielementtiä eri kanteilta, joko iltaristeilylaivan kannelta, yksityisen rantahuvilan terassilta tai entisen konepajan juhlatiloista – kaikissa näissä nautimme herkullista turkkilaista ruokaa. Turkki on pikkuisen kehnohkon maabrändinsä uhri sekin, mutta juuri siksi loistava turistimaa: paikalliset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia, hintataso kohtuullinen, matkailijoiden määrä ei ole mahdoton. Taksitkin ovat siistiytyneet, joskin pikkuhuijattavaa me turistit aina tarjoamme…Katsottavaa on, Istanbulissa tuntee 3000 vuotta historiaa niskassaan – vesireittien merkityksen ymmärtää tässä paikassa. Ja mikä tärkeintä, suomalaisia rakastetaan.

Istanbulia kiersin Orhan Pamuk kainalossa, tietenkin! Pamukin lanseeraama kaupungille ominainen käsite – melankolia – oli mielestäni tiessään. ehkä kulttuuripääkaupungin status oli tuonut kaduille reippautta ja kulttuurin yrittäjyyttä + pääkadun Istiklal caddesin fasadien kunnostusta ja maalausta. Kokonaistunnelma on 2010-luvulla viriili, nuorekas ja mukaansa tempaava!

Vesireittejä tänä kesänä olen ihaillut myös Saimaalla ja Turussa. Edellinen tekee vaikutuksen meihin Päijänne-puolueen jäseniin monimuotoisuudellaan ja runsaudellaan. Maisema Itä-Savossa on komea ja jylhä, kaiken keskellä nouseva Uusi linna on mahtava muistutus sekin vesireittien merkityksestä valtapolitiikassa. Oopperajuhlat olivat aikoinaan loistava innovaatio; nyt katsoin ruotsalaista oopperaa suomalais-venäläisessä seurassa. Mukava muistutus historiamme monirajaisuudesta, sekin! Ilman herrat koettelivat Savonlinnan seutua hurjalla myrskyllä ja maisema muistutti paikoin Floridan hirmumyrskyn jälkiä.

Aurajoen varren kaupunki voi 2010 hyvin. Turussa valmistaudutaan kulttuurisen pääkaupungin asemaan ja sen virilisoiva vaikutus tuntuu kuten Istanbulissa. Arkkitehti Benito Casagrande opasti pientä seuruettamme joenvarren perinnemaisemassa, jossa vanhat entisöidyt rakennukset ja jalankulkualueet toivat tuulahduksen – todellakin – Euroopasta. Mukavia kahviloita, galleroioita ja ravintoloita läjämäärin. Samoin suurenmoinen pääkirjasto! Turkulaisia sopii onnitella!

Tunnisteet: , , , ,