Vanha viesti – uudet ylioppilaat

Tänään saapuivat uudet ylioppilaat konkreettisesti oppiaineeseemme historiaan. Auditorio XIII oli aivan täynnä fukseja, kun opettajakunta kävi kateederilla kertomassa opintojen kulusta, itsestään ja tutkimuksistaan. Tunnelma oli käsin kosketeltavan hyvä, ja ilokseni saatoin huomata: universitas-idea toteutui näin konkreettisesti. Yliopisto on yhteisö, kohtaamisyhteisö, jossa vuorovaikutus eri-ikäisten välillä on olennainen osa toiminutta, ideaa ja identiteettiä. Sitä paitsi: yliopisto on opettajiensa ja opiskelijoidensa summa. Ilman jompaa kumpaa osapuolta...niin, yliopistoa ei ole!

Itse aloitin puhumalla Yliopiston Suuresta Traditiosta, Snellmanin, Runebergin, Lönnrotin ja Cygnaeuksen vaikutuksesta, yliopistosta kasvattajan ”isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen” sekä ylioppilaiden laulun eli Maamme-laulun kansallisesta viestistä jne. Totesin vaatimattomasti, että ”olette astuneet sisään Itämeren alueen parhaaseen yliopistoon – ottakaa siitä ilo irti!”. Helsingin yliopiston historian osaaminen ja ymmärtäminen on erityisen tärkeää historian opiskelijoille; en väsy muistuttamasta opiskelijaelämän tärkeydestä, senkin uhalla, että opetusmininisteri valittaa..

Myöhemmin iltapäivällä puhuin yliopiston hengestä laitosten ja keskushallinnon viestijöille, jotka pitivät tapaamistaan Yliopistomuseossa. Helsingin yliopiston hengelle kun on leimallista – verrattuna maakuntayliopistoihin – sen sijainti pääkaupungissa. Kun olimme museon komeassa Keisarisalissa, maan mahtavimpien muotokuvien edessä, oli paikallaan palauttaa mieliin Yliopiston nimi ennen itsenäisyyden aikaan (Keisarillinen Aleksanteri-yliopisto).

Muitakin hallitsijoita sopii kiittää, kun samaan saliin satuttiin. Keisari Nikolai I yliopiston Turusta Helsinkiin ja hän osallistui henkilökohtaisesti päärakennuksen ja kirjaston arkkitehtuurin suunnitteluun ja hankki rahaa hankkeelle. Helsingin asemakaavassa yliopisto sijoitettiin tarkoituksella keskeiselle paikalle kirkollisen, valtiollisen ja kunnallisen kentän yhteyteen.

Akateemisuus on siis keskeisesti tuottanut Suomea valtiollisesti ja kansallisesti, tai lyhyemmin: Yliopisto on ollut Suomen tärkein eliittituottamo. Liki kaikki keskeiset päättäjämme ovat Helsingin yliopiston kasvatteja: presidentti, pääministeri, puhemies jne. Tätä pätevyyttä ei ole saatu pelkästään luentosalien penkkejä kuluttamalla, vaan osallistumalla aktiivisesti yhteisiin rientoihin, opiskelijajärjestötoimintaan, käymällä osakunnissa ja vaikuttamalla ylioppilaskunnassa.

Minulle Yliopisto on ennen kaikkea hengestään elävä perinneyhteisö, jossa henki valaa itseluottamusta ja perinne luo toiminnan raamit, jotta sisällön uudistamiseen, tieteeseen, opetukseen ja tutkimukseen, voidaan keskittyä rauhassa. Perinteet muuttuvat ja muovautuvat aikojen kuluessa, mikä tekee niistä kiehtovia ja hauskoja.

Keväällä kävelimme akateemisen opettajani (ja nykyisen kollegani) emeritusprofessori Matti Klingen kanssa Esplanadilla ainejärjestön lehden Kronikan toimittajien kanssa ja pohdimme näitä asioita – traditioita, yliopistoyhteisöllisyyttä ja akateemista identiteettiä. Saanen siteerata suoraa lehteä, niin hyvin meitä tulkitsivat:

”Kaikkiaan molemmat haastateltavat korostavat elämän kokemisen tärkeyttä. ”Kun minä virassa ollessani otin vastaan uusia ylioppilaita, sanoin kaikille kaksi asiaa: professorina sanon teille, että opiskelkaa ahkerasti, mutta ihmisenä sanon, että teillä on vain yksi nuoruus. Pelkkä opiskelu ei riitä,” Klinge muistuttaa ja luo ymmärtävän katseen suoraan silmiin. Professorit myös kehottavat rohkeasti tutustumaan uusiin ihmisiin. Ei vain toisiin historianopiskelijoihin, vaan mahdollisimman laajasti koko ikäluokkaan, koko akateemiseen sukupolveen. Sillä tavoin syntyy todellista vuorovaikutusta.”
(koko juttu http://kronikkalehti.blogspot.com)

Ei voi paremmin sanoa, vaikka itse sen sanonkin! Mukavaa, että lukukausi jälleen alkaa!