Balkan Tour IV: Kroatia

Junamatka Sarajevosta Zagrebiin, Kroatiaan, kesti jälleen 9 tuntia. Jaoin junavaunun kolmen muun naisen kanssa. Vain yksi heistä osasi muita kieliä: saksaa, joka on täälläpäin avain kommunikaatioon. Hän puhui paljon, elehtii ja tupakoi taukoamatta. Toinen nainen on tyttäreni ikäinen nuori daami, jonka isä toi asemalle. Muslimineidolla oli nilkkoihin asti ulottuva luumunvärinen takki, jossa napit piilossa ja kauluksessa kalliit kirjontakoristelut. Hiukset oli peitetty takkiin sointuvalla huivilla, joka oli kiinnitetty tiiviiksi pienillä helminuppineuloilla. Hän tarjosi minulle purukumia, jota söimme syvän yhteisymmärryksen vallassa. Kolmas daami istui tukevasti balkanilaisittain eikä sanonut juuri mitään.

Lopulta jäimme kaksin vaunuun tupakoivan kanssa, ja hän kertoi elämäntarinaansa. Oli koettu sodat ja pakolaisaika Saksassa ja Norjassa. Palattu takaisin, miehellä sydänongelmia, hänellä työttömyyttä. Nyt elämässä on tärkeää saada nauttia kauneudesta. Nainen esitteli minulle kevään kukkamallistovihkoaan, ja kertoi puutarhantekosuunnitelmistaan. Katsoimme Bosnian jylhää maisemaa ja näin samaa optimismia. Ihmiset rakentavat talojaan, kasvattavat puutahojaan ja viljelevät maitaan. Elämä jatkuu, sota on takana, mutta jäljet ovat syvällä ihmisten sydämissä.

Kroatiaan saavuin kirjailija Slavenka Drakulicin ohjeistamana. Matkalukemisena oli hänen suomennettu teoksensa Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään –sotarikolliset tuomiolla (2005). Drakulic avasi kirjassaan keinon 1990-luvun sodan tulkinnalle; se kasvoi maaperästä, jossa ei ollut avoimesti puhuttu edellisen suursodan perinnöstä. Syntyi vaikenemisen kulttuuri, jota tuki ”virallinen versio” tapahtumista. Kroatian kohdalla haudatut muistot olivat erityisen traumaattisia. Ustasha eli Kroatian fasistiliike kantoi tunnollaan keskitysleirejä ja tappamisen politiikkaa. Sodan aikana surmattiin noin 70 000 ihmistä, juutalaisia, serbejä, mustalaisia ja paikallisia kommunisteja. Tämän vaiheen partisaanit päättivät yhtä julmasti.

Juuri tässä on 1990-luvun tapahtumien syy, pohtii Drakulic. Kun tosiasiat tunnetaan heikosti, voidaan hyödyntää mielikuvia, muistoja ja tunteita sekä rakentaa viha niiden varaan. Totalitaarisissa yhteiskunnissa ei ole moniarvoista historiantutkimusta, menneisyys rakentuu tunnemuistikuvien varaan: ” Poliittiset johtajat voivat vedota näihin mielikuviin, sekoittaa niitä populaariin mytologiaan ja hämmentää tunteita toistamalla propagandaa televisiossa loppumattomiin.” Tunteiden paineessa järki pettää, ja puolustautuminen on vaikeaa – maaperä vihanpidolle, ja sodan lietsonnalle, on oivallinen.

Kroatian koin siis ”vaikeana maana”, kun saavuin Zagrebiin maanantai-iltana myöhään. Eteeni nousi komea pääkaupunki, jonka mahtipontisin arkkitehtuuri keskustassa on Itävalta-Unkarin ajoilta. Jälleen oli varsin helppoa nähdä, että tämäkin kaupunki oli hyötynyt 1800-luvulla ”eurooppalaistumisesta”. Zagreb oli kuin pikku-Wien tai mini-Budapest. Sen komeat puistot ja julkiset rakennukset muistuttivat suurten esikuviensa loistokkuudesta. Teatterit, suuret museot, koulut, yliopiston päärakennus, mahtavat hotellit, pääposti ja asemarakennus muodostivat komean kaupunkikulttuurisen tilan, johon oli helppo tutustua suurenmoisen raitiotieverkoston avulla. Positiivinen yllätys!

Kaikki Zagrebissa kieli kovasta pyrkimyksestä Eurooppaan. Sarajevoon verrattuna edellä oltiin kaikessa. Koirat eivät kulkeneet kaduilla vapaana, vaan siististi kytkyissä isäntiinsä ja emäntiinsä. Monet liikkuivat pyörällä tavoitelleen urbaania individualismia. Kahviloita oli jälleen runsaasti ja muuta katuelämää. Rakastuneita nuoria pareja istui puistoissa ja julkisten tilojen nurmikoilla, ihan kuin Amsterdamissa, Lontoossa tai Helsingissä. Pintamuotia näkyi näyteikkunoissa, paikallisia muotinimiä ja suunnittelijoita. Urbaania sykettä aj katuenergiaa oli runsaasti, kuten meilläpäin sanottaisiin!

Zagreb on jalostanut esiin historiansa ja kaksi vanhaa kaupunkia loistava barokkisessa asussaan turistien ja paikallisten vetonauloina. Linnakaupunki on elegantisti kunnostettu ja katedraalin ympärille muodostunut Kapitol –katu on todellinen turistirysä. Museot ovat kohtalaisessa kunnossa. Vietin kolme päivää purkaen museotarjontaa, alkaen kaupunginmuseoista päättyen uuteen Nykytaiteen museoon ja henkilöhistoriallisiin kotimuseoihin. Kiinnostavaa! Kaikissa esiin nousee sama kertomus: Kroatian kasvaminen kansakunnaksi ja valtioksi. Tässäkin kaupungissa liput liehuivat lähes joka talon katolla. Punavalkoinen ruutukuvio oli monella tavalla esillä.

Islannin jumalat päästivät minut kotiin viikonlopuksi. Otin junan Budapestiin ja sieltä koneen Helsinkiin. Balkan jätti paljon pureskeltavaa. Näille nurkille aion vielä palata. ei siksi, että alue on niin erilainen vaan siksi, että se on niin samanlainen. Suhteessa suomalaiseen kokemukseen, esimerkiksi.