Inspehtoriksi osakuntaan (ESO)

Helmikuun kokouksessa 2010 Eteläsuomalainen osakunta (ESO) valitsi minut inspehtorikseen. Olen 11. sarjassa professorikunnan edustajia; ensimmäinen oli orgaanisen kemian professori Edv. Hjelt. Hänet valittiin tehtäväänsä osakunnan perustamisvuonna 1905. Sen jälkeen inspehtoreina ovat toimineet muun muassa professorit Kaarlo Krohn, Yrjö Reenpää, Ernst Palmén ja Matti Klinge. Kukin tavallaan on edustanut aikakautensa tieteellistä – ja sosiaalista – huippuosaamista.

Palasin osakuntaan 25 vuoden tauon jälkeen. Jätin kuraattorintehtävät vuonna 1985. Aikakauteni suuria saavutuksia oli Mika Waltarin muistomerkkihanke ja osakunnan muutto takaisin Uuteen ylioppilastaloon. Sen jälkeen olen seurannut ESO:n toimintaa sivusta, seniorina ja sittemmin omien oppilaiden kautta. Osakunta on voinut hyvin. Sen johtotehtäviin on hakeutunut hyviä opiskelijoita, cives, joista useimmat ovat kasvaneet tehtävässään siihen mihin on tarkoituskin: kansalaisuuteen.

Lauantaina oli osakunnassa juhlallinen inspehtorinvaihtokaronkka. Sellaisen olen kokenut itse vain kahdesti. Keväällä 1986 tehtävä siirtyi Matti Klingeltä professori Antti Ahlströmille. Seuraava vaihto oli vuonna 2000, kun inspehtoriksi oli valittu professori Kimmo Kontula. Ja nyt siis ESO:n inspehtorin käädyt siirrettiin minulle tilaisuudessa, johon osallistui sata nuorta, kolme yliopiston kansleria (Lehto, Ihamuotila, Niiniluoto), kaksi edellistä inspehtoria ja joukko muita kutsuvieraita.

Osakunnan juhlahuoneisto Mannerheimintiellä oli tavattoman kauniisti sisustettu ja siisti. Ruoka oli hyvää, ja laulu raikasi, kuten nykyään aina on asian laita. Kimmo Kontulan aikaiset virkailijat (kuraattori, isännät, emännät) muistelivat inspehtoriaan hyvin kauniisti. Tunnelma oli haikea, sydämellinen ja samalla toiveikas, kuten kaiketi aina vanhan vaihtuessa uuteen. Uutta on, että olen osakunnan ensimmäinen naispuolinen inspehtori. Akateemisen elämän tähänastisen miesvaltaisuuden näkee konkreettisesti osakunnan ikonografisesti pyhimmässä tilassa eli osakuntahuoneessa: kaikki kunniajäsenmuotokuvat ovat miehistä.

Olen kasvanut kansalaisuuteen osakunnan kouluttamana ja siitä asiasta puhuin linjapuheessani. Olennaista Suomen kohdalla onkin ymmärtää – tästä olen kirjoittanut aikaisemmin - miten itseymmärryksemme on pohjaltaan akateeminen asia. Idea suomalaisesta kansakunnasta ja kansallisesta kulttuurista luotiin aikana, jolloin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa. Suomen pääkaupungin yliopistonpiireissä luotiin se ohjelma, josta sittemmin kasvoivat kansallisen kulttuurin tunnukset, piirteet ja omakuva. Yliopiston opettajilla (Runeberg, Snellman, Topelius, Cygnaeus) ja ylioppilailla oli keskeinen rooli.

Miksi näin oli? Syy oli maamme pienuudessa. Suomessa koulutettu sivistyneistö oli tuolloin ainoa riittävän laaja ja edustava ryhmä tuottamaan kulttuuriin sisältöjä. Aloitetaan ylioppilaiden tunnusmelodiasta eli Maamme-laulusta. Se on vuodesta 1848 antanut suomalaisille kuvan Suomesta. Sen ytimeksi tuli suhde luontoon, maisemaan ja kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Maamme-laulu ei sulje ketään sisäisestä rakennustyöstä. Maa on sivistetty, maakuntia kehitetty ja kansanvaltaista kehitystä on edistetty.

Opiskelevan nuorison tulee Maamme-laulun hengessä vaalia niitä juhlia, kulttuurisia tunnuskuvia ja symboleita, joiden luomiseen he osaltaan ovat osallistuneet. Siksi helsinkiläisellä opiskelevalla nuorisolla on oikeus, jopa velvollisuus, pohtia maan tilaa ja tulevaisuutta. Siihen osakuntaelämä osaltaan kasvattaa. Koulutus on meillä nähty sosiaalisten erojen tasaajana ja demokraattisen kehityksen tuottajana. Ylioppilaat ovat ”isänmaan toivoja”. Valkolakkeihin on liittynyt nuoruuden iloa, paremman tulevaisuuden lupausta. Kun tätä tehtävää saan ”inspehteerata”, on se suuri kunnia!