Eurooppalaisuutta etsimässä - Mauritiuksella

"Skandinavia - onko se kaupunki?" kysyi hotellimme hieroja viime viikolla Mauritiuksella, kun yritin kertoa missä kotimaani sijaitsee. Ei auttanut kuin luovuttaa. Lumisella Suomella on vain vähän todellisia kosketuskohtia hiekkaisen, trooppisen Maurituksen saaren ja tasavallan kanssa. Siellä sitä kuitenkin oltiin, hakemassa sitä mitä meikäläinen yleensä ns etelästä hakee: lämpöä, ystävällisyyttä ja hyvää suuhunpantavaa! Pohjolassa oli -22 pakkasta, Mauritiuksessa oli parhaimmillaan +40 lämmintä. Kyllä elämä maistui suloiselta ja suolaiselta, kun Intian valtameressä uitiin +27 asteessa.

Ei hiihtolomaa tänä vuonna, vaan hiekkaloma mahdollisimman kaukana. Mauritius, ranskaksi Maurice koskettaa joka aistia: kielinä ranska, englanti ja kreoli. Mauritiuksen asukkaat koostuvat monista aineksista. Saarelle tuotiin afrikkalaisia orjia, ja vuosina 1800-luvulla maahan muutti runsaasti intialaisia. Saaren asukkaista enemmistö + poliittinen eliitti on hinduja. Sitten on kristittyjä ja muslimeja. Eurooppalaisia näkyy myös, kreoleja on kolmannes, kiinalaisia muutama prosenttia. Virallinen kieli on englanti, sitten puhtuttiin ranskaa ja kreolia sekä hindiä, urdua, hakkaa, bojpooria ja tamilia..noin vain muutaman mainitakseni.

Kun kukaan ei ole alkuasukas tai vaadi valta-asemaa tai korosta eliittirooliaan, voi jonkinlainen, afrikkalaisesti ainutlaatuinen harmonia totutua. Viesti on selvä: monikulttuurisuudesta, vieraanavaraisuudesta ja eri uskontojen rauhallisesta rinnakkaiselosta on tullut mauritiuslaisten tavaramerkki. Sen varaan maata nyt virallisesti brändätaankin, kuten opin Air Mauritiuksen lentolehdestä.

Metrisinä saaren eri puolilla edelleen kasvavat sokeriviljelmät kertoivat uuden ajan omaa "eurooppalaista" tarinaa kaupankäynnin, kolonialismin, orjuuden ja maailmanvalloituksen jälkivaikutuksesta. Eurooppalaisista saaren löysivät ensimmäisenä portugalilaiset 1500-luvun alussa. Portugali ei kuitenkaan ryhtynyt asuttamaan aluetta, vaan alankomaalaiset ottivat saaren haltuunsa vuonna 1598 amiraali Wiljbrand von Waerwijickin etsiessä huoltosatamaa Itä-Intian reitin kauppalaivoille. Nimi Mauritius annettiin saarelle Alankomaiden käskynhaltija Maurits Oranialaisen mukaan. Saari palveli Alankomaiden jonkin aikaa Itä-Intian komppanian tukikohtana. Kun alankomaalaisten kiinnostus lopahti, saarta hallitsivat Madagaskarin merirosvot. Vuonna 1715 ranskalaiset ottivat saaren Ranskan haltuun kuningas Ludvig XIV:n nimissä - siitä vanha nimi, Ile de France.

Tästä kaikesta ja paljon muusta kertoo saaren erinomainen Sokerimuseo. Politiikka, globalisaatio ja makea elinkeinoelämä kietoutuvat saaren historiaan. Mauritius sai itsenäisyyden vuonna 1968, joskin se julistettiin tasavallaksi vasta vuonna 1992. Saarella näkyi suhteellisen vauraus ja hyvinvointi. Turismiin panostetaan; siitä todistavat lukuisat varsin hyvätasoiset hotellit. Matkalukemisiksi varasin kaksi mainiota kirjaa. Ensimmäinen oli raskalaisen 1700-luvulla eläneen kirjalijan ja kasvitieteilijän Jacques-Henri Bernardin de Saint-Pierren teoksen Voyage à l'Ile de France, à l'Île Bourbon et au Cap de Bonne-Espérance (1773. Mainio matkakuvaus, tarkkoja havaintoja niin ihmisistä, ilmastosta kuin eläinkunnastakin. Bernardin de Saint-Pierre tunnetaan parhaiten romaanistaan Paul et Virginie (1785), joka on esiromantiikan ajan hittituote : Intian valtameren saarelle sijoitettu sentimentaalinen rakkausromaani.

Toinen matkakirja oli puolalaisen, vuonna 2007 kuolleen lehtimiehen Ryszard Kapuścińskin Eebenpuu , jonka Tapani Kärkkäinen taitavasti on suomentanut. Teos on Kapuścińskin Afrikan kirjeenvaihtovuosien kooste, laaja ja hyvin antoisa reportaasi mustasta Afrikasta Ghanan-ajoista nykyhetkeen. Kapuścińskin Afrikka on ihmisten maanosa, jonka elämä, politiikka ja historia välittyy henkilökohtaisten kohtaamisten, keskustelujen ja jaettujen kokemusten kautta. Eebenpuun teksteissä kuvataan hienosti maanosan kivulias historiallinen muutos, sen ilmeneminen ihmisten ja kansojen elämässä. Kapuściński on maukas historianfilosofi, jota kiinnostaa kulttuurien ja ihmisten kehitys, murros ja rappio. Sitten luin Gyllingin elämäkerran, pankkikriisistä, taistolaisuudesta ja feminsmistä jne.

Pääkaupungissa Port Louisissa ja Grand Baiessa vietimme koko päivän. Jälkimmäinen on lomakyläalue pohjois-Mauritiuksessa, Port Louis on puolestaan kummallinen kaupunki syvällä tukkoisessa hengittämättömässä laaksossa. Se on rakentunut hupaisasti kilparadan ympräille. Champ de Mars -hevoskilparata, joka rakennettiin 1812, on vanhin eteläisellä pallonpuoliskolla. Brittivaikutusta on hevoskilpailujen katsominen ja vedonlyönti hevosilla. Muuta brittiläisyyttä näkyi vasemmanpuoleisessa liikenteessä, koulujen unvormuissa ja hallintokulttuurissa. Muutoin jaoimme Maurituksen yhdessä ranskalaisten kanssa - siirtomaa-ajan kultakausi jatkuu yhä uusin variaatioin, nyt turismin muodossa. Se kuitenkin on armollisempaa molemmille osapuolille...