Tukholma ja Helsinki – napit vastakkain?

Viime viikolla juhli Päivälehti, nykyinen Helsingin Sanomat 120-vuotistaivaltaan. Juhlinta näkyi ja kuului lehden palstoilla ja Sanomatalossa, sen lasiseinien ympäröimällä puolitorilla. Juhlaviikolla julkistettiin myös lehden kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle esikoiskirjalle. Tällä kertaa sen sai Leena Parkkinen, 30, romaanilla Sinun jälkeesi, Max. Kirja tiemmä kertoo siamilaisista kaksosista, veljeksistä joiden tarina avaa näkymiä maailmansotien välisen ajan henkiseen ilmastoon Manner-Euroopassa ja Suomessa. Kuulostaa kiinnostavalta, täytynee lukea. Vaikka jotenkin olen ajatellut, että palkinto on liian raskas risti nuorelle kirjailijalle – niin harvasta on ”suuren illan” jälkeen kuulunut mitään uutta kirjallista.

Juhlaviikkoon kuuluivat Sanomatalon klo 8.15 aamutilaisuudet, joissa keskusteltiin mitä kummallisimmista aiheista, politiikan päiväperhosista aina kirjallisuuskritiikkiin ja Suomi-brändiin. Itse pääsin viime perjaintaina huipentamaan keskusteluviikon yhdessä tv-toimittaja Maria Vietolan kanssa. Meidän toivottiin puhuvan Helsingin ”klubiskenestä” vuonna 1889 ja 2009. Puhetta johti Nyt- liitteen päätoimittaja, toisen polven journalisti Ville Blåfield, sympaattinen ja notkeakielinen nuorempi toimittaja. Tutustuin Vietolaan noin lähietäisyydeltä. Mimmi oli hoikka ja siro imatralaisneito, suurkaupungista innostunut ja sen ”vapaasta ilmasta” nauttiva. Tavallinen tv-persoonan tarina: työura alkoi 1994 baarista (Corona), sitten tiskijukaksi, spiikkihommia ja lopulta mediaan. Telkkumaailman on mielestäni yksi luokkaretken keskeisiä väyliä.

Itse otin vanhemman stadimaisen roolin ja opettajatädin asennon – jotain rakentelin historiaan perustuen, vähän kai luennoidenkin. Hyvin menivät kuulemma puheenvuorot yhteen, luonnonlapsen ja tutkijatyypin. Tila oli täynnä väkeä – osa kai ilmaisten aamukahvien houkuttelemana paikalle saapuneita. Seuraavan raportin saimme lukea nettilehdessä ja lauantain lehden paperiversiossa: ”Helsinki on ja on aina ollut kansainvälinen, kiinnostava metropoli. Tähän lopputulokseen päätyivät Helsingin Sanomien perjantaisessa aamukahvikeskustelussa professori, kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe (kesk) ja toimittaja-juontaja Maria Veitola.” Toimittaja nosti helsingin Tukholman edelle - lehtijutussaan.

Yllätyksekseni palautetta alkoi tulla tuutin täydeltä, jopa samana päivänä. Korkea Virkamies, Tukholmansa kokenut, laittoi suorasanaista sähköpostia: ” Laura, olen kyllä eri mieltä. Helsinki on oikeasti aivan onneton Tukholman rinnalla. Omakohtainen kokemus antaa toiselle näistä aivan erilaisen syvyyden. Jok’ikinen kerta kun tekee päivänkin visiitin Tukholman puolelle, niin ero on itse asiassa järisyttävän suuri. Helsinki on pieni ja itäinen (pietarilainen), Tukholma ruotsalaisen kosmopoliittinen Skandinavian metropoli.”

Ja sitten alkoi tapahtua itse artikkelin ympärillä. Tähän iltaa mennessä kommentteja on jo tullut 75, ja niissä meitä on haukuttu milloin maalaisiksi, milloin junteiksi, milloin tyhmiksi ja milloin sokeiksi. Otan ääripään viestiä tähän: ”Hyvä tavaton, miten pihalla kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe ja toimittaja-juontaja Maria Veitola ovat elävästä elämästä. Helsinki on ylivoimaisesti tylsin ja juntein pääkaupunki Euroopassa. -- Hyvä Laura ja Maria, käykää viettämässä viikonloput Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Berliinissä, Pariisissa, Brysselissä, Wienissä, Prahassa, Budapestissa, Roomassa jne., niin sen jälkeen teitä hävettää puheenne Helsingin kansainvälisyydestä tai kiinnostavuudesta. Eihän täällä käy kuin tasa-arvoisempia kiinalaisia, jotka ovat täysin omissa oloissaan tai alempaan keskiluokkaan kuuluvia venäläisiä ostamassa Tarjoustalot ja Anttilat tyhjiksi tavaroista, joita he sitten trokaavat eteenpäin kotiseuduillaan.”

Ymmärtäjiäkin oli ja Helsingin arvon tunnustavia: ”Suomalaiset puukottaa aina omaan nilkkaan. Itseään vaan haukutaan, mutta ei löydetä niitä hyviä puolia joita Helsingissä on yllin kyllin. Turhaan täällä valitatte. Euroopassa on liikkumisenvapaus. Tukholmassa varmasti paljon kivoja asuntoja vapaana.”

Itse en keskusteluun ole osallistunut. Periaatteeni on, että puhuin vain ihmisten kanssa, jotka esiintyvät nimillään – nimellä minuunkin viitataan. Korkealle Virkamiehelle vastasin seuraavaa: ”Moni asia on Ruotsissa toisin - suurin ero lienee kansallisvarallisuudessa ja se näkyy katukuvassa, kulttuuri ymv. tarjonnassa. Olen kanssasi samaa mieltä, että Tukholmassa moni urbaaniin elämään liittyvä kuvio on tyylikkäästi joustavampaa ja...hm...trevligare på allt sätt.. Mutta rahalla ei saa persoonallisuutta. särmää ja rohkeutta, jota miestäni näkee H:gin katukuvassa - nykyään - yhä enemmän. Itse kyllä arvostan sitä, että meillä luokka-, sääty- tai muu sosiaalinen asema ei raamita elämää samalla tavalla "porvarilliseksi" kuin Tukholmassa. Niin mukavaa kuin mainitussa porvarillisuudessa eläminen onkin! Vanhan venäläisen suvun jälkeläisenä jaksan myös innostua tästä ns. itäisyydestä Helsingissä!”

Toistan siis: Tukholma on vanha kuninkaallinen pääkaupunki, jossa on vuosisatainen kerrostuneisuus, perinteistä kaupunkikulttuuria, porvarillisuutta, takana 200 vuotta rauhaa, varallisuutta ja vallan keskittämistä. Sillä konseptilla saa mahtavaa ruotsalaista kaupunkikulttuuria, mondeenia ja monikulttuurisuutta, laadukasta ja monipuolista palvelutuotantoa. Sitä en kiistä. Mutta haluan korostaa myös Helsingin henkeä, joka on perin omalaatuinen ja omalla tavallaan arvokas. Helsinki on nuori pääkaupunki, asemaansa korostettu, myöhään kaupungistunut. Se on leimallisesti idän ja lännen välissä, poimien molemmista piirteitä itseensä, persoonallisesti ja hauskasti. Irtonaisuus, siitä pidän Helsingissä. Ei valmista kaupungissa olemisen muottia, ei ummehtunutta poroporvarillisuutta vaan omaperäistä’ nuorekkuutta. Kritiikin edessä olen ymmällä: jos me helsinkiläiset emme kotikaupunkiamme arvosta, kuka sen tekee?

Ps. Keskustelua HS:ssa voi seurata http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Laura+Kolbe+ja+Maria+Veitola+Helsinki+on+Tukholmaa+edell%C3%A4/1135250898412