Vaalirahakohu ja jäähyväiset demokratialle?

Ihailen ja ihastelen suomalaisen yhteiskunnan kykyä latautua täysiinsä yhden asian kiihottamana. Vaalirahavääntö muistuttaa nykyisessä muodossaan kolmenkymmenen vuoden takaista metrokohua. Tuolloin kohistiin oletetuista ja todellisista metron rakentamiseen liittyneistä lahjuksista. Samaan pakettiin kuuluivat Salora-oikeudenkäynnit. Seurauksena oli ennen näkemätön ”rötösherrajahti”. Sen vanavedessä näivettyi herraverkostoihin ja hyvä veli –sopimuksiin perustunut, asevelihenkinen poliittinen kulttuuri.

Tilaa 1980-luvulla tuli vennamolaisille ja vihreille, noille rötöstelyssä ryvettymättömille. Suuret puolueet tutisivat hetken, mutteivät kaatuneet. Ensin hallitusvastuuseen nousi kokoomus, pian perässään keskusta ja SDP. Kaikki jatkui kuin ennenkin, lukuun ottamatta: rötösmurtumasta sisään pääsivät vihreät, jotka sittemmin ovat jatkaneet urbaania voittokulkuaan.

Mitä tästä kaikesta voimme oppia? Suomen poliittinen puoluejärjestelmä on yli 100-vuotinen perinnetihentymä. Toimintatavat, verkostot, rahoitus, etabloituminen sekä kunnallistasolle että valtakunnanpolitiikkaan ovat syvällä yhteiskunnassamme. Puolueet ovat demokratian ja kansanvallan takuuvoimaa. Nyt mitataan, mitä olemme valmiita järjestelmästä maksamaan, ja millä hinnalla. Ja minkälaisella avoimuudella?

Kannatan suomalaista kansanvaltaa. Kannatan sitä, että puolueet kokevat edelleen olevansa ”kansanliikettä”, joka hankkii konkreettisen ja poliittisen tukensa laajasti yhteiskunnasta. En halua, että puolueista tehdään valtiokoneiston osasia, ”tilivirastoja”, jotka saavat ainoan rahoituksensa suoraan tasavallan budjetista. Kunnioitan demokratian pelisääntöjä ja olen valmis maksamaan siitä.

Mitä muita vaihtoehtoja on? Katsotaan maailmalle ja opitaan. Niin kiero maa kuin Yhdysvallat muuten onkin, tässä suhteessa se on mallikkaan esikuvallinen. Kaksipuoluejärjestelmässä se onnistuukin. Olet joko puolesta tai vastaan, ja tuet kantasi edusmiehiä avoimesti, ylpeästi ja runsaskätisesti. Tuki on vuorovaikutteista. Hyvät lahjoittajat palkitaan mukavilla hommilla, suurlähettiläsposteilla, korkeilla viroilla ymv. Lähtökohta on avoimen naiivi: poliittinen toiminta tarvitsee laajapohjaista rahaa ja tukea.

Ennen pitkää pöly laskeutuu vaalirahakohun ylle. Mitä nousee raunioista? Lähestymmekö itäeurooppalaista mallia? Ukrainassa, Venäjällä jne. puolueet eivät ole kansanliikkeitä, vaan suku- ja ystäväverkostojen muodostamia valtapiirejä. Niiden tarkoituksena ei ole edustaa ketään, vaan valvoa, että omat pääsevät poliittisen vallankäytön ytimeen. Samalla kauhotaan hieman valtion omaisuutta ja raaka-ainevaroja omaan taskuun. Asioita onkin mukavampi hoitaa, kun omat intressit ja valtiolliset ovat yhtä ja samaa.

Vaalirahoitukseen tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä. Nyt huoleni kuitenkin on, että vauva menee pesuveden mukana. Kansalaisten luottamus politiikkaan rapautuu, kukaan ei suostu leimaamisen pelossa tukemaan puolueita ja ehdokkaiden vaalityötä. Palataan nollatilanteeseen ja pelataan itäisen Euroopan peliä: rikkaat hoitavat yhteisiä asioita ja muodostavat puolueita ympärilleen. Vain heillä on siihen varaa! Ympyrä sulkeutuu – palataan säätyvallan aikaan. Jäähyväiset demokratialle?

PS. Ai niin, entä oma vaalirahoitukseni? En ole kuulunut Nova Groupin enkä muidenkaan maakuntien miesten lemmikkeihin. Kunnallisvaaleissa (2004, 2008) rahaa paloi kummassakin noin 10 000 euroa. Sen verran maksoivat vaaliesite sekä ilmoitukset valtalehdissä (HS, HBL) ja liikennevälineissä. Ensimmäiset vaalit rahoitin veronpalautuksilla, toisen perintörahoilla. Omaa rahaa siksi, että en halunnut riippuvuuksia mihinkään suuntaan. Suren kyllä sitäkin, että nyt menettäjiin kuuluvat vaali-ilmoittelusta satojatuhansia tienanneet sanomalehtiyhtiöt. Kuka kehtaa enää lehdissäkään ilmoitella, toimittajien jakaman moraalisen tuomion uhalla?