Helsinki – mahtava kesä- ja palvelukaupunki?

Kevät ja kesä tulivat kuin varkain Kaupunkiin. Puistot alkoivat vihertää, talvihiekat kerättiin pois ja vaateparret kevenivät jo vappuna. Muitakin varmoja kesän merkkejä on: turistit tulivat jo toukokuussa ja kesäkuun alussa Senaatintorilla korkataan maakuntapäivät. Nyt kaupungin ytimessä esiin nousee tavaroineen, tuotteineen ja hajuineen sinikeltainen Satakunta, karhumaakunta.

Neljän vuodenajan Helsinki kuoriutui talvivaatteistaan, kun siirryttiin sesongista toiseen. Ennen oli vaatetuskin vuodenaikojen mukaista, ja vaatteiden värit sen mukaisia. Tumma talvikaupunki muuttui heleiden värien beigepaikaksi, kun kevät saapui. Samalla saapuivat Suurkirkon portailla istujat, katusoittajat, entistä useampi kerjäläinen ja polkupyöräilijät, me kaikki taattuja suven tunnuksia, nekin!

Kesällä helsinkiläiset ovat kommunikatiivisempia kuin talvella. Kaupunkien katutilan käyttö on muuttunut sitten oman lapsuuteni ja nuoruuteni. Nuoruuteni 70-luvulla olisi ollut mahdotonta kuvitella kenenkään istuvan Tuomiokirkon portailla piknikkiä nauttimassa tai ottamassa aurinkoa Espan puistossa mäyräkoiran kanssa, yläkroppa paljaana. Nyt voi kuvitella – ja nähdä molemmat asiat totena ja todellisuutena!

Toinen asia, jota helsinkiläiset eivät osaa, on taiteilu polkupyörien kanssa. Elettyäni muutamia vuosia fillariparatiisi Alankomaissa voin jatkuvasti ihailla hollantilaisten saumatonta katutyöskentelyä: samoihin ahtaisiin ulkotiloihin mahtuvat lapsiperheet, mummot, vaarit ja muut jalankulkijat, sekä pyöräilijät sukkuloimaan taiturimaisesti ja kohteliaasti väliin. Koko näky on kuin saumatonta urbaania liikettä ja harmoniaa. Meillä Helsingissä, kun kävelijä ja pyöräilijä kohtaavat autiolla kadulla, syntyy heti koordinaatiovaikeuksia, hämmennystä ja vihaisia katseita sinkoilee. En usko kansanluonne –teorioihin, mutta kokemattomuuteen sosiaalisissa kohtaamisissa.

Kansanluonne –analyysia minulle tarjosi alkuviikosta nuorempi tv-toimittaja, joka uskoi sen olevan syynä palvelukulttuuriin huonouteen Suomessa. Vastasin samoilla sanoilla kuin yllä. Kyse ei ole mentaliteeteista vaan kulttuurisen kokemuksen puutteesta ja halusta miellyttää. Tässä maassa ei ole jouduttu palvelemaan tai ansaitsemaan elantonsa siten, että asiakkaasta pidetään hyvää huolta, välitetään ja osoitetaan empatiaa. Perhe- ja pienyrittäjyys puuttuu, ravintolat ovat suuromistuksessa, kahvilat samoin, pesuloista ja vaatekaupoista puhumattakaan. Palveluammateissa toimivat ovat toisten käskyläisiä, eivät oman itsensä herroja. Poikkeuksia toki on; totesi saaneeni esimerkiksi aina kampaamoissa ja kosmetologilla hyvää palvelua. Sanoin toimittajalle, että kun järjestelmä muuttuu, muuttuu palvelualttius. Tarjosin vertailukohteeksi Keski- ja Itä-Euroopan maita, joissa siirtyminen kommunismista kapitalismiin nopeasti opetti yrittäjyyden monille tavoille…

Helsingissä puistot tekevät kesäkaupungista ihanan ja vihreän. Kiitos kuuluu kaupungille hyvästä puistopolitiikasta ja vanhojen puistojen kunnostamisesta. Itsen nautin suunnattomasti viime syksynä ehostetun Liisanpuiston uudesta viehättävästä ilmeestä. Miinusta tulee tosi siitä, että puistojen vanhoja puita kaadetaan joskus surutta. Toimenpide tapahtuu usein aamuyöstä, jolloin me potentiaaliset itsemme puuhun sitojat olemme nukkumassa.

Eilen valtuustossa käsiteltiin pitkään Jätkäsaaren asemakaavaa; kyseessä on tulevan uuden 2000-luvun Helsingin suurin kantakaupungin muutosrakennuskohde. Alue tulee olemaan valmis noin vuonna 2030. Näille entisille sataman maille tuotetaan 250 000 kerrosneliömetriä. Puhetta riitti lähes puoleen yöhön muun muassa asuntojen keskikoon ohjailemisesta sekä autopaikkojen määrästä ja julkisen liikenteen roolista. Itse esitin kaupunkipuistojen suurena ystävänä ponnen, jossa ajoin Jätkäsaaren tulevan Hyväntoivonpuiston muuttamista urbaanimman tapahtuma- ja kulttuuripuiston suuntaan. Ilahduin, kun tämä ponsi hyväksyttiin. Toivoa siis on – puistojen Helsingissä!