”Viime sotien aikaan…”

Jokainen Suomessa ymmärtää otsikon sanojen merkityksen. Sota, erityisesti Talvisota ja Jatkosota (isolla kirjoitettuna!), yhdistää kansakuntaamme katsomaan menneisyyttä sotaan liittyvien muistojen valossa. Sodan merkityksiä pohdittiin viime viikolla Maanpuolustuskorkeakoulussa, jonne olin saanut kutsun tulla keskustelemaan sodan, tieteen ja sivistyksen monitasoisista maailmoista. Paikalla oli muitakin asiaan vihkiytyneitä, MPK:n uusi johtaja, kenraali V. Tynkkynen, tutkimuspäällikkö Hannu Kari, professori Aki-Mauri Huhtinen ja Kylkirauta –lehden edustajana päätoimittaja Marko Laaksonen. Ilmavoimia edusti J. Jokinen.

Saimme aikaan kiinnostavan keskustelun sotatieteiden, sodan ja akateemisuuden suhteista. Lähtökohta oli selvä: mitä ”sotilasyliopistossa” tutkitaan, jos perusarvona on kriittisyys ja uuden tiedon tuottaminen? Miten perinteinen sotakoulutus taipuu tieteen tahtoon? Tutkiiko sotatiede muutakin kuin ”sotaa”? Sotilasakateemisuuden henkeä analysoitiin laveasti – tarvitaan tietoa sotataidosta, mutta myös kykyä hahmottaa uhkia, muutosta ja tulevaisuuden suuntaa. Siinä tieteellisellä ajattelulla on paikkansa.

Isoisäni teki elämäntyönsä Suomen armeijassa. Olen koko aikuisen elämäni ollut kiinnostunut sodasta; vuodet Mannerheim-museossa intendenttinä avasivat silmäni 1980-luvulla näkemään sodan sosiaalisen ulottuvuuden ja kulttuuriset merkitykset. Mieltäni ei niinkään kiehdo varsinainen sota- tai taistelutaito, vaan ne monimutkaiset yhteiskunnalliset mekanismit, joilla sodan muistoa ylläpidetään ja sen merkitykseen vedotaan. Tällä kulttuuritutkijan katseella olen koettanut ennakkoluulottomasti analysoida sotien ja rauhanliikkeiden paikkaa kansakuntien historiakertomuksissa ja omakuvassa.

Mitä muistellaan kun muistellaan sotaa? Yleisesti ajatellaan, että sota-aikana kiteytyvät arvostetut moraaliset ja eettiset piirteet, samalla kun itse taistelu on raakaa todellisuutta. Sota on poikkeusaikaa: kansakunnan rivit tiivistyvät, yhteisöllisyys ja kollektiivinen vastuuntunne kasvavat. Arki muuttuu dramaattisesti. Eletään täysillä, vailla tietoa tulevaisuudesta. Rakkaus, ero, syntyminen, kuolema, suru ja toivo saavat tavanomaisesta poikkeavia sävyjä. Sota sotilaineen on nuorten juttu. Se jättää jälkiä kokonaisten sukupolvien mieleen.

Nuoret edelleenkin arvostavat sodan merkitystä historiakuvassa. Euroopassa sotakokemukset liittyvät kansakuntien kollektiiviseen muistiin – tästä osoituksena nyt ajankohtainen Viro-keskustelu. Historian tulkinnat säätelevät jopa ulko- ja sisäpolitiikkaa, kuten Nato-näkemykset meillä osoittavat. Suomessa itärajaa historia tiedetään, ja rajatilan kokemus liittyy sotamuistoihin. Sota ja sankarillisuus istuvat historiakulttuurissamme syvällä, kuten jo Maamme –laulun neljännen säkeen viestissä todetaan: "Täss’ auroin, miekoin, miettehin / isämme sotivat." Kylmän sodan päättyminen mahdollisti jälleen ylpeyden sotilaallisesta pärjäämisestä, joka perustui sitkeyteen, sopeutumiskykyyn, uhrimieleen ja kriisiaikaiseen yhteistahtoon.

Oman armeija on Suomessa tärkeää. Armeijakysymys on kietoutunut historian murroskausiin. Valtiollinen itsenäisyys ja sotilaallisuus yhdistyvät kulttuurissamme. Armeijanharmaasta kehittyi suomalaisen urhollisuuden, sotilaallisuuden ja isänmaallisuuden tunnus. Oletettu tai todellinen kansallinen yksituumaisuus korostuu edelleen sotakirjallisuudessa, historian tutkimuksessa, muistelmissa, Kansa taistelee, miehet muistelevat -lehdissä, näytelmissä, elokuvissa, näyttelyissä ja dokumenteissa. Tammenlehvän, veteraanien ja maanpuolustustoiminnan ideologinen viesti on selvä: Suomea ja sen pääkaupunkia ei sodan aikana miehitetty. Se kestää myös kriittisen tarkastelun ja tutkimuksen, nykyaikaisin metodein!

Nyt olen lähdössä oppilaiden kanssa Ukrainaan katsomaan miten siellä kansakuntaa on rakennettu ja sotia muisteltu. Siitä enemmän ensi viikolla.