Monikulttuurisuudesta ja kulttuurien moninaisuudesta

Muistan hyvin ne hetket, jolloin Suomessa ”monikulttuurisuus” nousi agendalle. Elettiin 1990-lukua, maassa oli lama ja muuttoliike samaan aikaan. Muutamassa vuodessa ns. ulkomaalaisten määrä oli kasvanut monikertaiseksi. Vuonna 1989 Suomessa tilastoitiin yhteensä 21 174 ulkomaalaista. Vuonna 2000 heitä oli jo 91 000. Kun numerot olivat tällaisia, tehtiin, kuten tässä maassa on tapana tehdä: kutsuttiin historiantutkija apuun selvittämään ja analysoimaan asiaa.

Kiersin vuosina 1994–2000 lukuisissa tilaisuuksissa, seminaareissa, paneeleissa ja koulutustapahtumissa avaamissa Suomen ja suomalaisuuden monikerroksisia ulottuvuuksia. Se ei tuottanut ongelmia kaupunkitutkijalle, joka itse olin venäläisen maahanmuuttajan eli isoäitini Larissan pojantytär. Osoitin, kuinka ”suomalaisuus” synnytettiin tänne tuotujen ilmiöiden ja ihmisten ristisiitoksena. Muutamia vain mainitakseni, Pauligit, Hackmanit, Fazerit, Wulffit, Schröderit, Stockmannit, Bargumit jne. kaikkien juutalaisten tekstiili- ja tataaripohjaisten mattokauppiaiden ohella. Hyvin ovat kaikki sopeutuneet ja kortensa antaneet yhteiseen kekoon, tässä massa!

Mielessäni ajattelin lisäksi äidin puoleisen hämäläisen isoäitini vilkasta luonnetta, korkeita poskipäitä, temperamenttia ja pataruskeita silmiä. Kyllä Sysmänkin perukoilla on jossain vaiheessa 1800-luvulla joku laukku-ryssä tai muu mobiili tilpehöörikauppias, siis maahanmuuttaja, jättänyt lihallisen merkkinsä. Samoin toisin päin. Tästä maasta on lähdetty liikkumaan, meritse ja maitse, tuottamaan suomalaisuutta muualle Eurooppaan, Venäjälle, Ruotsiin, Amerikkaan ja Australiaan. Liikkuminen kuuluu elämään. Maita ei voi sulkea, kansallista identiteettiä ei voi konservoida!

Kaikki tämä kiteytettiin vuonna 2000 ilmestyneessä SITRA.n tuottamassa Aukeavat ovet – kulttuurien moninaisuus Suomen elinkeinoelämässä –kirjassa (toim. Marja-Liisa Trux). Kuuluin sen taustaryhmään ja kävimme hyviä keskusteluita aiheesta mm. Krister Ahlströmin, Ismo Söderlingin ja Kirsti Piponiuksen kanssa. Raportin lopputulema oli harvinaisen kirkas: koko suomalaisen yhteiskunnan on valmistauduttava ulkomailta tulevan työvoiman pysyvään tai väliaikaiseen massatuloon ja sen aiheuttamiin seurauksiin.

Tässä prosessissa on mielestäni oltu jo aika pitkään. Maahanmuuton välttämättömyys on tajuttu elinkeinoelämän ja hallinnon parissa. Siksi olikin hämmästyttävää seurata rasistista ratsastelua viime kunnallisvaalien alla. Tätä kirjoitettaessa eduskunnassa keskustellaan maahanmuuttolainsäädännöstä ja tv:ssä pauhaa monikulttuurisuuskeskustelu; molemmat ovat edelleen juuttuneina ”saako suvivirttä laulaa” –asteelle. Sanon suoraan: nyt tiedetään tarpeet, faktat ja tosiasiat. Suomella on kaikki edellytykset hoitaa maahanmuutto asiallisesti ja muiden maiden erehdyksistä oppien!

Kaiken tämän ”mutakuonot opiskelemaan suomea” -pälätyksen keskellä oli ravitsevaa, suorastaan sivistävää, käydä katsomassa monitoimitaitelija Marita Liulian kokoama suurenmoinen Choosing my Religion, uskontoja jäljittämässä –näyttely Kiasmassa. Tämä lahjakas ja linjakas taitelija liukui sisään maailman yhdeksään valtauskontoon, eläytyi, luki ja opiskeli pyhiä tekstejä. Hän katsoi uskontojen yleisiä, inhimillisiä ja yhdistäviä ominaisuuksia. Liulian ote oli kuin raikas sade, kulttuurin terapiaa kaiken poliittisen läiskinnän ohella. Viesti on selvä: ihminen on kaikkialla sama, tarpeineen, ominaisuuksineen. Siinä on monikulttuurisuuden ydin!