Kansallisvaltiot ja tunnepolitiikka

Viikon näyttävin uutinen tuli Ranskasta. Presidentti Sarkozy teki tiettävästi rakkaudentunnustuksen Englannin pääministerille Brownille. Sielujen sympatiaa lainehti Englannin kanaalin yli roppakaupalla. Samalla saatiin oiva näyte siitä, kuinka henkilösuhteet painavat eurooppalaisessa vuorovaikutuksessa. Rakkaus ja viha, kateus ja kosto – niin, missä määrin tunteet vaikuttavat kansainvälisessä politiikassa?

Tänä vuonna on Suomessa muisteltu vuoden 1809 tapahtumia. Kansallisvaltio ja niihin liittynyt ajattelu synnytettiin eurooppalaisen suursodan seurauksena, vuosien 1805–1815 jälkeen. Napoleonin sodilla oli keskeinen merkitys ”kansallisen” tunneilmapiirin syntymiseen: romantiikka kasvoi esiin samaan aikaan kun armeijat marssivat ja tuhosivat. Kaikki kansat joutivat kohtamaan sotien, imperiumien voimantunnon ja rajasiirtojen seurauksia. Poliittista yhteisöllisyyttä luotiin voiton ja ylpeyden tunteista, sekä häviön ja tappion, tuhon ja vaaran kokemuksista.

Tästä maaperästä kasvoi kansallinen historiankuvaus. Riittää, että sanon nimen Runeberg ja Vänrikki Stoolin tarinat, joka loi suomalaisuuden moraalisen perustan. Runeberg antoi avaimenreiän, josta myöhempää kansallista omakuvaa on tarkasteltu. Syntyi kollektiivinen muisti ja siihen sitoutunut historiakuva. Se liittää yhteen kansalliseksi kokonaisuudeksi ”mielikuvituksellisia yhteisöjä”.

Muisti pitää sisällään myös unohduksen elementin. Muistamisen politiikka synnyttää sosiaalisia ja kulttuurisia identiteettejä. Muisti dramatisoi sen, kuinka tietoisuus menneisyydestä liittyy tiettyjen elinolosuhteiden muodostumiseen. Siihen kuuluu ylpeyttä omasta, mutta myös ylenkatsomista muiden suuntaan. Kiinnostava ja tärkeä kysymys on tietenkin: miten etninen ja kielellinen vaikuttaa muistiin ja ylpeyteen? Miten se säätelee kansakuntien välistä politiikkaa ja siihen liittyviä mielikuvia?

Näitä ajatuksia työstin kuluneella viikolla Puolassa, kun suomalaiset ja puolalaiset tutkijat pohtivat maittemme suhteita ja asemaa osana Venäjän keisarikuntaa ja I maailmansodan vuosina. Jos toisten kansojen tykkäämisestä puhutaan, sanon suoraan: pidän kovasti Puolasta ja puolalaisista. Aina kun kutsu kuuluu, lähden sinne. Kaupungit muuttuvat joka kerta ja aina parempaan suuntaan. Nyt Varsovaa ja muita taajamia ehostetaan vuoden 2012 jalkapallon MM-kisoja varten. Mutta on muutakin. Puolalaisten historiakuva on – kuten seminaarissa selvisi – erilainen kuin Suomessa, osin kiehtovampi. Suurvaltaintressejä ja maan jakoja, kumouksia ja kapinoita on vaikka muille jakaa. Maaperästä kasvaa nationalismi, ylpeys omasta, joka ei ole valtiollista vaan uskonnollista ja kulttuurista. Se pakottaa asettamaan oman kansallistunteen uuteen valoon.

Sitä paitsi, Puolassa saa hyvää ruokaa ja ihmiset ovat kohteliaita, miehet suutelevat edelleen kädelle jne. Näin se tosiaisassa menee. Meillä on maita ja kulttuuripiirejä, joista pidämme enemmän kuin toisista. Luettelen omani. Kaiken pohjalla on kateus-rakkaussuhde Ruotsiin, jota olen aiemmin (keväällä 2007) purkanut näissä blogeissa. USA ei ole minun juttuni, mutta Venäjään suhtaudun kaikella kunnioituksella – se on sentään isänpuolisen sukuni kotimaa. Sitten tuli katsottua Euroopan suurten maiden suuntaan ja ihailtua Italiaa (Roomaa ja antiikkia), Englantia ja Alankomaita. Ne olivat riittävän erilaisia ja tarpeeksi isoja kiinnostuksen kohteiksi. Nyt maku on muuttunut. Länsimaat eivät enää hetkauta, mutta olen kiinnostunut maista, joiden ”maakuva” on kehno. Kolumbia sytytti, samoin muut Latinalaisen Amerikan maat. Samoin nyt kierrän innostuksella Keski- ja Itä-Euroopan maita, kuten Puolaa. Niissä tapahtuu ja tuntuu koko ajan liikettä, parempaan tulevaisuuteen. Me olemme tässä prosessissa saavana, emme antavana osapuolena.

Matkailu avartaa, sanotaan. Usein käy kuitenkin päinvastoin. Muualla tulemme isänmaallisiksi ja alamme verrata. Sellainen päättyy usein Suomen eduksi. Kotona moni asia on todella hyvin. Ongelma on vain, että se näkyy etäisyyden päästä. Siksi kansallistunteen ja isänmaallisuuden kääntöpuolella on usein torjuntaa ja ennakkoluuloja muita kohtaan. Kun naapuria katsotaan etnisen tai kielellisen kiikarin läpi, erilaisuus korostuu. Tärkeämpää olisi korostaa ihmisyyttä ja samanlaisuutta. Meitä ihmisiä yhdistää enemmän samankaltainen sosiaalinen perusta, kulttuuritausta, jopa asuinpaikka. Maahanmuutto ei ole ongelma sinänsä. Ongelma tulee siitä, kun alamme hahmottaa kanssaihmisiä erilaisina ja toisina. Ihonväri ei ole olennainen muuttuja. Sydämen sivistys pätee kaikkialla, meillä ja muualla.

Monikulttuurisuudesta ja kulttuurien moninaisuudesta

Muistan hyvin ne hetket, jolloin Suomessa ”monikulttuurisuus” nousi agendalle. Elettiin 1990-lukua, maassa oli lama ja muuttoliike samaan aikaan. Muutamassa vuodessa ns. ulkomaalaisten määrä oli kasvanut monikertaiseksi. Vuonna 1989 Suomessa tilastoitiin yhteensä 21 174 ulkomaalaista. Vuonna 2000 heitä oli jo 91 000. Kun numerot olivat tällaisia, tehtiin, kuten tässä maassa on tapana tehdä: kutsuttiin historiantutkija apuun selvittämään ja analysoimaan asiaa.

Kiersin vuosina 1994–2000 lukuisissa tilaisuuksissa, seminaareissa, paneeleissa ja koulutustapahtumissa avaamissa Suomen ja suomalaisuuden monikerroksisia ulottuvuuksia. Se ei tuottanut ongelmia kaupunkitutkijalle, joka itse olin venäläisen maahanmuuttajan eli isoäitini Larissan pojantytär. Osoitin, kuinka ”suomalaisuus” synnytettiin tänne tuotujen ilmiöiden ja ihmisten ristisiitoksena. Muutamia vain mainitakseni, Pauligit, Hackmanit, Fazerit, Wulffit, Schröderit, Stockmannit, Bargumit jne. kaikkien juutalaisten tekstiili- ja tataaripohjaisten mattokauppiaiden ohella. Hyvin ovat kaikki sopeutuneet ja kortensa antaneet yhteiseen kekoon, tässä massa!

Mielessäni ajattelin lisäksi äidin puoleisen hämäläisen isoäitini vilkasta luonnetta, korkeita poskipäitä, temperamenttia ja pataruskeita silmiä. Kyllä Sysmänkin perukoilla on jossain vaiheessa 1800-luvulla joku laukku-ryssä tai muu mobiili tilpehöörikauppias, siis maahanmuuttaja, jättänyt lihallisen merkkinsä. Samoin toisin päin. Tästä maasta on lähdetty liikkumaan, meritse ja maitse, tuottamaan suomalaisuutta muualle Eurooppaan, Venäjälle, Ruotsiin, Amerikkaan ja Australiaan. Liikkuminen kuuluu elämään. Maita ei voi sulkea, kansallista identiteettiä ei voi konservoida!

Kaikki tämä kiteytettiin vuonna 2000 ilmestyneessä SITRA.n tuottamassa Aukeavat ovet – kulttuurien moninaisuus Suomen elinkeinoelämässä –kirjassa (toim. Marja-Liisa Trux). Kuuluin sen taustaryhmään ja kävimme hyviä keskusteluita aiheesta mm. Krister Ahlströmin, Ismo Söderlingin ja Kirsti Piponiuksen kanssa. Raportin lopputulema oli harvinaisen kirkas: koko suomalaisen yhteiskunnan on valmistauduttava ulkomailta tulevan työvoiman pysyvään tai väliaikaiseen massatuloon ja sen aiheuttamiin seurauksiin.

Tässä prosessissa on mielestäni oltu jo aika pitkään. Maahanmuuton välttämättömyys on tajuttu elinkeinoelämän ja hallinnon parissa. Siksi olikin hämmästyttävää seurata rasistista ratsastelua viime kunnallisvaalien alla. Tätä kirjoitettaessa eduskunnassa keskustellaan maahanmuuttolainsäädännöstä ja tv:ssä pauhaa monikulttuurisuuskeskustelu; molemmat ovat edelleen juuttuneina ”saako suvivirttä laulaa” –asteelle. Sanon suoraan: nyt tiedetään tarpeet, faktat ja tosiasiat. Suomella on kaikki edellytykset hoitaa maahanmuutto asiallisesti ja muiden maiden erehdyksistä oppien!

Kaiken tämän ”mutakuonot opiskelemaan suomea” -pälätyksen keskellä oli ravitsevaa, suorastaan sivistävää, käydä katsomassa monitoimitaitelija Marita Liulian kokoama suurenmoinen Choosing my Religion, uskontoja jäljittämässä –näyttely Kiasmassa. Tämä lahjakas ja linjakas taitelija liukui sisään maailman yhdeksään valtauskontoon, eläytyi, luki ja opiskeli pyhiä tekstejä. Hän katsoi uskontojen yleisiä, inhimillisiä ja yhdistäviä ominaisuuksia. Liulian ote oli kuin raikas sade, kulttuurin terapiaa kaiken poliittisen läiskinnän ohella. Viesti on selvä: ihminen on kaikkialla sama, tarpeineen, ominaisuuksineen. Siinä on monikulttuurisuuden ydin!