lauantaina, tammikuuta 12, 2013

Vapaamielisyyttä Amsterdamissa ja Helsingissä

Romaniasta paluun jälkeen vuosi ehti vaihtua – hauskassa seurassa – ja työkin alkaa. Vietin viikon Sysmässä mökillä kirjoittamassa, rauhassa ja kansallismaisemaa katselleen. Samalla sopi pohtia isänmaan henkistä tilaa ja Euroopan tulevaisuutta. Digilehti välitti uusimmat uutiset, ja siksi HS:n kokomuutos ei kovinkaan rauhaani häiritse – jos kesällä huomasin, että paperilehti tuntuu ohuelta ja onnettomalta. Paremmat uutiset löytyvät sosiaalisesta mediasta ja niiden luomiseen voi itse osallistua….

Suomessa jaksettiin keskustella Alankomaihin muuttaneet Umaya Abu-Hannahin aikaansaamien monikulttuurisuusaaltojen jälkivaikutuksesta. UAH sattui lohkaisemaan jotain, josta itsekin tiedän jotain: elämä Amsterdamissa on mukavampaa pikkulasten kanssa kuin Suomessa. Minulle asuminen 1990-luvulla Alankomaissa, maanosamme porvarillisen ja keskiluokkaisen kulttuuri-identiteetin kotimaassa, oli avainkokemus. Alankomaissa opin ymmärtämään kodin, sukupuoliroolien, perhe-elämän ja kulttuurin välistä historian muovaamaa yhteyttä. Opin, kuinka tästä yhteydestä on kasvanut kokonaisen kansakunnan läpäisevä porvarillinen eetos. Se poikkesi kovasti kotomaani omakuvasta.

Asuimme Amsterdamissa lasten ollessa pieniä perinteisessä huvilakaupungissa, puistokadulla omassa tilavassa punatiilisessä rivitalossa. Siihen kuului tyypillinen luontoelementti, talon takana oleva puutarha. Yhteisömme oli lapsivaltainen, turvallinen ja vehreä. Lasten päiväkotielämä ja koulunkäynti perustuivat perheen sisäiseen työnjakoon. Kotiäitiys oli yleinen ja hyväksytty naisen rooli. Äidin tehtäviin kuului lasten vieminen ja tuominen koulusta, lounaan laittaminen, harrastuksiin saattaminen ja perheen ruokahuollosta vastaaminen. Lisäksi vanhemmat osallistuivat koulun opetukseen ja toimintaan vapaaehtoispohjalta, kunkin taipumustensa mukaisesti.

Elämä oli ”porvarillista”, sanan varsinaisessa ja syvällisessä merkityksessä. Valtiofeminismin ja laitoskasvatuksen korvasi Alankomaissa kansalaislähtöinen lapsirakkaus. Pienet huomioitiin joka paikassa; kaupan kassatäti ojensi tikkarin, pesulan rouvalla oli piparkakkuja varattuna lapsille ja kiinalaisen noutoravintolan omistaja muisti aina hellästi pöllyttää lastemme hiuksia. Kolme-nelilapsiset perheet olivat tavallisia. Ihailin hollantilaisnaisten luontevaa suhtautumista synnyttämiseen (päivä poliklinikalla tai kotisynnytys) ja isien mutkatonta läsnäoloa vanhempina.

Tästä UAH puhui ja jaan hänen tunteensa. Edelleenkin kaipaan Suomessa lasten luontevaa arvostamista. Saksassa lasten kanssa lomaillessa ymmärsin, mistä kulttuuriimme ovat tulleet aikuisten lapsiin ja nuoriin suuntaamat ankarat katseet, suoranainen töykeys, vihamielisyys ja välinpitämättömyys. Suomi on aina ollut tiukasti Saksan napanuorassa, erityisesti mitä tulee kulttuuriin ankariin, ilottomiin ja kurinalaisiin piirteisiin. Hollannissa opin, että porvarillisuuteen kuuluu ”vähäinen militaarisuus, kauppiashenki ja vapauden kaipuu”. Arkea leimaa perhe- ja kotikeskeisyys, moniarvoisuus, vuorovaikutus ja toleranssi sekä kyky nauttia elämästä, myös sen materialistisessa mielessä. Suomessa tällainen ”porvarillisuus” ei ole ehtinyt kehittyä: keskiluokka meillä syntyi historiattomuutta korostavin tunnuksin, modernia hakien ja nopeasti kaupungistuen.

Vapaamielisyys kehittyi tässä maassa toisenlaiseksi kuin Alankomaissa. Kuluneella viikolla pohdittiin Helsingin kaupungintalossa järjestetyssä Teuvo Aura –seminaarissa liberalismin nopeaa nousun ja rappion kaarta, nähtynä Auran, Helsinkiä 1970-luvulla luotsanneen kaupunginjohtajan kautta. Aura oli jälleenrakennusajan kasvattama, sovitteleva mutta aikaansaava ja isänmaallisiin asioihin vakavasti ja tavoitteellisesti suhtautuva poliitikko ja talousmies. Aura löysi vapaamielisyydestä poliittisen kotinsa 1950-luvun alussa, ja tuli valituksi Vapaamielisten Liiton listoilta kaupunginvaltuustoon 1953, ja sittemmin valtuuston puheenjohtajaksi ja kaupunginjohtajaksi 1968. Aura junaili liberaalipuolueen muodostamista 60-luvulla, ja odotti, kuten moni muukin, että liberalismille olisi kysyntää voimakkaan kaupungistumisen vuosikymmenellä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan liberalismi kuihtui ennen pitkään keskustan syleilyssä, jatkaen elämistään lähinnä vihreissä, jonne muutamat johtavat nuorliberaalit kiinnittyivät.

Aura ehti kuitenkin tehdä elämäntyönsä vapaamielisenä ja liberaalina. Hän menestyi henkilönä, joka osasi saattaa yhteen hyvinkin eri tavalla ajattelevia ihmisiä ja saada heistä parasta tekemistä ulos. Aura oli myös herravetoisen poliittisen kulttuurin ja verkostojen tuote. ”Syökää, juokaa ja innovoikaa!” –kaikui hänen viestinsä alaisilleen eikä hän itsekään sylkenyt lasiin eikä hylkinyt herkkuja. Aura- seminaarissa oli jälleen kerran pakko todeta: suomalaisen poliittisen kulttuurin leimallisin piirre on konservatiivisuus ja liikkuminen vanhan agraariyhteiskunnan asettamissa puoluerajoissa.



Tunnisteet: , , , , , ,

keskiviikkona, tammikuuta 02, 2013

Draculalandia identiteettiään hakemassa

Joulu tuli ja meni ja vuoden viimeinen viikko kului Romaniassa, pääkaupunki Bukarestissa. Lentokentältä yöllä hotelliin ja matkalla alkoi avautua, kuten seuralainen sanoi, ”itäeurooppalaista maisemaa”, nopeasti tasamaalle rakennettua business- ja kauppakeskusta, hotelleja, rosoista ja vanhaakin on joukossa. Kaupunki alkoi lähentyä ja muutamat maanmerkit nousivat esiin, ortodoksikirkot kapeissa koloissaan talojen välissä, riemukaari on tärkeä, koska muistuttaa Bukarestin vanhasta ja myyttisestä Pariisi-linkistä, ja suuret ja leveät Bulevardit, jotka halkovat kaupunkia. Sekin on Pariisia, mutta myös kommunismia

Katuvalaistus yöllä on edelleen pimeää, itäistä. Silmiin pistää rakennustyylien koko kirjo 1800-luvun puolestavälistä tähän päivään. Nuhjuista, kunnostamatonta, mutta myös kunnostettuja helmiä. Ensimmäinen mielikuva: sekoitus Itä-Berliiniä, Sao Paoloa, Istanbulia. Lopulta Ceausescun palatsi piirtyy valaistuna horisonttiin, ja sen editse kulkeva kaupungin pääjoki ei anna mitään tukea kaupunkimaisemaan. Ensimmäisenä yönä näen unta Ceausescun viime päivistä ja ymmärrän jotain joulukuun 1989 Romanian vallankumouksesta – mikä jännittyneisyys, mikä pakokauhu kaduilla, kun kansanliike saapuu Timisoarsta pääkaupunkiin, ja presidentti C. puolisoineen otetaan kiinni ja lopulta teloitetaan.

Vierailu on siksi pakko aloittaa Vallankumousaukiolta, josta löytyy pääkaupungin ja maankin tarina pienoiskoossa. On elegantti ja eurooppalainen konserttisali Atheneum, on hienostohotelli, on entinen kuninkaanpalatsi, jossa nyt kelpo kansallinen taidemuseo ja mainio romanialaisen 1800-luvun taiteen erikoisnäyttely. On yliopiston kirjasto ja sen edessä juhlitun saksalaissyntyisen kuninkaan Carol I:n ratsastajapatsas. On Senaatti, kommunistisen puolueen entinen palatsi, jonka edessä vallankumouksen katutaistelut kulminoituivat. Nyt edusta on halkaistu ja alueesta tehty parkkipaikka sekä tila omalaatuiselle 1989 vallankumouksen muistomerkille. Se on yhdistetty tilataideteos ja memoriaalia, nyt suuret Romanian lipun värein koristetut seppeleet nojaavat monumentin joka osaan. Ne ovat pääsoin ministeriöiden ym. julkisen sektorin tuottamia.

Aukion ensivaikutelma on: hajanaista ja epäsymmetristä, uutta ja vanhaa sekaisin, keskellä Cretulscun kirkko aika yksin maisemassaan, taustalla kommunistista kerrostaloa. Alamme kävellä alas pitkin kaupungin pääkatua: Calea Victoirei, joka mutkittelee hieman ja yhdistää uutta ja vanhaa business- ja kulttuuri-Bukarestia. Tyylien kirjoa löytyy 1800-luvun pariisilaisarkkitehtuurista harmaaseen kommunistiseen tyyliin. Ensivaikutelma: harmaata, synkkää, kadulla korjaamatonta lunta, kuoppia, reikiä, kulkukoiria, muutama kerjäläinen jne. Päädymme lopulta Yliopistoaukiolle, jossa suuret joulumarkkinat. Vanha kaupunki (Old Town Lipscani) pitää sisällään pienehkön alueen, jossa vanhoja kunnostamattomia ja kunnostettuja rakennuksia, pääkadut: Selari, Smardan, paljon kapakoita, pubeja, kapakoita, kahviloitakin sisustettu.

Bukarestin historiallisen kaupunginmuseon vanhahtavasta näyttelystä mieleen jäävät kuvat kaupungintaloista ja pormestarierien vaalien vaaliliput 1800-l. lopulta sekä kaupunkikartat 1900-luvun alusta. Muutoin talo täytetty aikalaistaiteilijoiden taiteella – hyvin sekavaa – mutta vietämme tovin katsomassa 1989 vallankumouksen valokuvia. Kansallinen historiallinen museossa eli entisessä pääpostirakennuksessa ihailemme tovin Trajanuksen pylvään kopion fragmenttia ja muita roomalaisen ajan todellisia tai kopioituja muistoja, hautakiviä, talon –ja portinosia.

Romaniassa on pakko pohtia Kaakkois-Euroopan historiaa, jossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt. Romania muodostettiin melko keinotekoisesti vahvojen maakuntien löyhästä liitosta, ja alku on vuonna 1859, kun Valakian (nyk Țara Românească) ja Moldavian ruhtinaskunnat yhdistyivät, saivat pian oman kuninkaansa ja lopulta Turkin sodan jälkeen kansainvälisen vahvistuksen itsenäisyydelleen Berliinissä 1878. Alueella on tuntunut Itävallan keisarikunnan vaikutus Bukovinassa pohjoisessa, Venäjän keisarikunnan ote Bessarabiassa ja Unkarin Transsilvaniassa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävalta-Unkarin hajotessa ja Venäjän vallankumouksessa Bessarabia päätti liittyä Romanian kuningaskuntaan 1918. Trianonin rauhassa Transilvania siirrettiin Unkarilta Romanialle, jolloin Romania sai suuren unkarilaisvähemmistön

Suurin kaupunkikävelymme suuntautuu pitkin entistä Voittoisan sosialismin katua, nyt Bulevard Unii, matkan varrelle osuus jälleen monumentaalista uutta ja vanhaa, sosialistista ja globaalia. Bulevardi on todellinen suihkulähdekatu, joissa nyt vähemmän vettä ja enemmän jouluvaloja. Lopulta suoraan akseliin avautuu Kansojen palatsi eli nykyinen parlamenttirakennus, kaikessa huikeassa monumentaalisuudessaan. Koko rakennus levittäytyy moninkertaisesti maan alle, käytävin, ydinsuojin, monen kerroksen leveydeltä. Kaikkiaan 700 arkkitehtia ovat miettineet tarkasti sijainnin kaupunkikuvassa ja –maisemassa, symmetrisesti ja aksiaalisesti, nousevana, vaaleana rakennushahmona, joka vastustamattomasti vetää puoleensa. Suuruudenhullua, mutta samalla kiehtovaa!

Kolmantena päivänä on pakko sanoa: silmä alkaa tottua kaupungin monitasoisuuteen ja nähdä vivahteita. Mietin, miltä tämäkin pääkaupunki arkkitehtuuri-aarteineen näyttäisi, jos olisi saanut kehittyä ja vaurastua rauhassa, läntiseen tahtiin ja tapaan, porvaristoa ja keskiluokkaa kasvattaen. Mutta ei: yksipuoluejärjestelmä, ja siitä kasvanut diktatuuri tuhosi alleen paljon, paljon hyvä ja kaunista! Kuten aina Balkanilla ja Kakkois-Euroopassa (opin: Romania ei ole Balkania vaan Kaakkois-Eurooppaa..!) ruoka on hyvää, sitä tarjoillaan paljon ja hintataso on edelleen länsikukkarolle edullinen. Oiva matkakohde, suosittelen.

Ennen lähtöä piipahdamme Kansojen palatsiin sijoitettuun Modernin taiteen museoon, jossa kolme kiinnostavaa näyttelyä: tšekkoslovakialaisia elokuvajulisteita 1960-luvulta, saksalaisen valokuvaaja Angelica Platenin ”Please, No Photos” –koostenäyttely (lähinnä taitelijaystävien muotokuvia) ja romanialaisen subREAL–taideryhmän teoksia 1990-luvulta. Kännykkäni taustakuvaksi siirtyy teos, joka yhdistää Mona Lisan ja Draculan, romanialaisuuden ja eurooppalaisuuden. Hieman hätkähdyttävä teos osoittaa, että vanhoista myyteistä ei voi vapautua, mutta niitä tulee kriittisesti arvioida – alati!

Tunnisteet: , , , ,