tiistaina, huhtikuuta 27, 2010

Balkan Tour IV: Kroatia

Junamatka Sarajevosta Zagrebiin, Kroatiaan, kesti jälleen 9 tuntia. Jaoin junavaunun kolmen muun naisen kanssa. Vain yksi heistä osasi muita kieliä: saksaa, joka on täälläpäin avain kommunikaatioon. Hän puhui paljon, elehtii ja tupakoi taukoamatta. Toinen nainen on tyttäreni ikäinen nuori daami, jonka isä toi asemalle. Muslimineidolla oli nilkkoihin asti ulottuva luumunvärinen takki, jossa napit piilossa ja kauluksessa kalliit kirjontakoristelut. Hiukset oli peitetty takkiin sointuvalla huivilla, joka oli kiinnitetty tiiviiksi pienillä helminuppineuloilla. Hän tarjosi minulle purukumia, jota söimme syvän yhteisymmärryksen vallassa. Kolmas daami istui tukevasti balkanilaisittain eikä sanonut juuri mitään.

Lopulta jäimme kaksin vaunuun tupakoivan kanssa, ja hän kertoi elämäntarinaansa. Oli koettu sodat ja pakolaisaika Saksassa ja Norjassa. Palattu takaisin, miehellä sydänongelmia, hänellä työttömyyttä. Nyt elämässä on tärkeää saada nauttia kauneudesta. Nainen esitteli minulle kevään kukkamallistovihkoaan, ja kertoi puutarhantekosuunnitelmistaan. Katsoimme Bosnian jylhää maisemaa ja näin samaa optimismia. Ihmiset rakentavat talojaan, kasvattavat puutahojaan ja viljelevät maitaan. Elämä jatkuu, sota on takana, mutta jäljet ovat syvällä ihmisten sydämissä.

Kroatiaan saavuin kirjailija Slavenka Drakulicin ohjeistamana. Matkalukemisena oli hänen suomennettu teoksensa Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään –sotarikolliset tuomiolla (2005). Drakulic avasi kirjassaan keinon 1990-luvun sodan tulkinnalle; se kasvoi maaperästä, jossa ei ollut avoimesti puhuttu edellisen suursodan perinnöstä. Syntyi vaikenemisen kulttuuri, jota tuki ”virallinen versio” tapahtumista. Kroatian kohdalla haudatut muistot olivat erityisen traumaattisia. Ustasha eli Kroatian fasistiliike kantoi tunnollaan keskitysleirejä ja tappamisen politiikkaa. Sodan aikana surmattiin noin 70 000 ihmistä, juutalaisia, serbejä, mustalaisia ja paikallisia kommunisteja. Tämän vaiheen partisaanit päättivät yhtä julmasti.

Juuri tässä on 1990-luvun tapahtumien syy, pohtii Drakulic. Kun tosiasiat tunnetaan heikosti, voidaan hyödyntää mielikuvia, muistoja ja tunteita sekä rakentaa viha niiden varaan. Totalitaarisissa yhteiskunnissa ei ole moniarvoista historiantutkimusta, menneisyys rakentuu tunnemuistikuvien varaan: ” Poliittiset johtajat voivat vedota näihin mielikuviin, sekoittaa niitä populaariin mytologiaan ja hämmentää tunteita toistamalla propagandaa televisiossa loppumattomiin.” Tunteiden paineessa järki pettää, ja puolustautuminen on vaikeaa – maaperä vihanpidolle, ja sodan lietsonnalle, on oivallinen.

Kroatian koin siis ”vaikeana maana”, kun saavuin Zagrebiin maanantai-iltana myöhään. Eteeni nousi komea pääkaupunki, jonka mahtipontisin arkkitehtuuri keskustassa on Itävalta-Unkarin ajoilta. Jälleen oli varsin helppoa nähdä, että tämäkin kaupunki oli hyötynyt 1800-luvulla ”eurooppalaistumisesta”. Zagreb oli kuin pikku-Wien tai mini-Budapest. Sen komeat puistot ja julkiset rakennukset muistuttivat suurten esikuviensa loistokkuudesta. Teatterit, suuret museot, koulut, yliopiston päärakennus, mahtavat hotellit, pääposti ja asemarakennus muodostivat komean kaupunkikulttuurisen tilan, johon oli helppo tutustua suurenmoisen raitiotieverkoston avulla. Positiivinen yllätys!

Kaikki Zagrebissa kieli kovasta pyrkimyksestä Eurooppaan. Sarajevoon verrattuna edellä oltiin kaikessa. Koirat eivät kulkeneet kaduilla vapaana, vaan siististi kytkyissä isäntiinsä ja emäntiinsä. Monet liikkuivat pyörällä tavoitelleen urbaania individualismia. Kahviloita oli jälleen runsaasti ja muuta katuelämää. Rakastuneita nuoria pareja istui puistoissa ja julkisten tilojen nurmikoilla, ihan kuin Amsterdamissa, Lontoossa tai Helsingissä. Pintamuotia näkyi näyteikkunoissa, paikallisia muotinimiä ja suunnittelijoita. Urbaania sykettä aj katuenergiaa oli runsaasti, kuten meilläpäin sanottaisiin!

Zagreb on jalostanut esiin historiansa ja kaksi vanhaa kaupunkia loistava barokkisessa asussaan turistien ja paikallisten vetonauloina. Linnakaupunki on elegantisti kunnostettu ja katedraalin ympärille muodostunut Kapitol –katu on todellinen turistirysä. Museot ovat kohtalaisessa kunnossa. Vietin kolme päivää purkaen museotarjontaa, alkaen kaupunginmuseoista päättyen uuteen Nykytaiteen museoon ja henkilöhistoriallisiin kotimuseoihin. Kiinnostavaa! Kaikissa esiin nousee sama kertomus: Kroatian kasvaminen kansakunnaksi ja valtioksi. Tässäkin kaupungissa liput liehuivat lähes joka talon katolla. Punavalkoinen ruutukuvio oli monella tavalla esillä.

Islannin jumalat päästivät minut kotiin viikonlopuksi. Otin junan Budapestiin ja sieltä koneen Helsinkiin. Balkan jätti paljon pureskeltavaa. Näille nurkille aion vielä palata. ei siksi, että alue on niin erilainen vaan siksi, että se on niin samanlainen. Suhteessa suomalaiseen kokemukseen, esimerkiksi.

Tunnisteet: , , , ,

tiistaina, huhtikuuta 20, 2010

Balkan Tour III: Bosnia-Herzegovina (BiH)

Saavuin Sarajevoon historiallisella junakyydillä Belgradista. Sarajevon juna lähti aamulla 8:15, ja istuin pitkään yksin tilavalla asemalaiturilla. Junaan ei ollut pienintäkään tunkua – linja avattiin 20 vuoden jälkeen viime joulukuussa. Tapahtuma oli historiallinen ja symbolisesti tärkeä monen vuoden vihanpidon jälkeen. Jugoslavian aikaan ao. yhteys oli maan life line, pääkaupungin linkki vahvaan aluekeskukseen ja olympiakaupunki Sarajevoon. Nyt mikään ei viitannut edistykseen eikä valoisaan tulevaisuuteen. Junaan nousi kanssani muutama nuori repputuristi ja väliasemilla pois jääneitä paikallisia.

Kiskot ovat edelleen kuluneet ja vaunut Jugoslavian ajoilta. Juna nytkähti hitaasti liikkeelle, ja sitä vauhtia edettiin jatkossa 10 tunnin ajan. Maisema Serbiassa on hyvin tasaista ja kohtalaisen hyvinvoivaa, peltoja työstetty, teillä uusia autoja ja kunnossa olevia taloja. Kaikkialla oli asuttua, kylärykelmiä ja rakennuksia – ei silti juuri metsää! Junamenoihin kuului 4x passintarkastus ja 4x lipuntarkastus, Serbiassa, Kroatiassa, jonka läpi oli lyhyt matkaosuus ja lopulta Bosniassa.

Näillä nurkilla juna on vielä kuningas ja konduktori on herra. Asiaan kuuluivat hauskannäköiset junavirkailijat univormuineen, asemilla vihellyspilli ja pikkuasemilla junamies asennossa laiturilla, kun ohi ajettiin. Maisema muuttui Bosniassa jykevämmäksi, erilailla kuin Sloveniassa. Kuperaa ja jokia paljon. Runsaasti näkyi täälläkin uusia ja siistejä taloja sodan jäljiltä. Maisemaa leimasivat minareetit, naiset huivi päässä ja hevoset pellolla. Paljon pienviljelyä, perheitä viljelyhommissa, lampaita, koiria, kissoja ja kanoja pihoilla. Siellä täällä aavemainen rykelmä valkoisia hautakiviä kuin suuria sieniä luonnossa, sodan muistona.

Sarajevosta yleisvaikutelma oli nuhjuinen ja orientaalinen – kaikkialla tupakoidaan. Ensivaikutelma siis tämä: on tässä nähty näitä kommunistisia ja post-sosialistisia kaupunkeja ennenkin - haukotus! Sitten katse alkoi täsmentyä. Tuli mielen vanha lempparini Italo Calvino, jonka lausuma ”jokaisessa näkyvässä kaupungissa on lukuisia näkymättömiä kertomuksia” pitää paikkansa täällä. Aloin mieltyä sekalaiseen katukuvaan ja näihin monitasoisiin kertomuksiin. Sarajevo on sekoitus Turkkia, Itävaltaa ja Jugoslaviaa ja jotain uutta globaalia, taloraunioita edelleen ja seinissä sekä kaduilla on sirpalevammoja. Mutta kaduilla näkyy kaupungin sosiaalinen sydän. Kävely vanhassa kaupungissa – orientti on täällä! Ei alkoholia missään. Basaarimaisuutta, paljon perheitä liikkeellä, rauhallista, ei pelokasta.

Kaksi tarinaa nousee kaupungissa yli muiden: Itävalta-Unkarin aika vuosina 1878–1918 ja 1990-luvun Bosnian sota. Sarajevon kohdalla Itävallan aika se toi aluksi valtauksen ja sotajoukot, joita vastustettiin. Sitten tuli Eurooppa, kulttuuri ja järjestys, so. kaikki se, joka edelleen leimaa katukuvaa, kaupungintalo, koulut, teatterit, klubit, museot, tehtaat ja tuotantolaitokset, paikallishallinto ja julkinen liikenne. Paikallismuseossa herkutellaan vuoden 1914 arkkiherttua Ferdinandin murhasta: dokumenttia videolla, murha-ase ja murhaajan kuluneet pöksyt jne. Pakko käydä tämän jälkeen katsomassa Latin bridge, jonka kupeella ampuminen tapahtui ja orienttityylinen massiivinen kaupungintalo, joka nyt paketissa 1990-luvun piirityksen seurauksena. Siitä tehtiin sittemmin kansalliskirjasto, jonka sisällön serbit 80 % tuhosivat 1990-luvun miehityksen aikaan.

Sarajevon mahtiasema kaupunkina perustuu sen kaikkialta tihkuvaan viestiin eri uskontojen rauhanomaisesta rinnakkaiselosta. Katedraalit, suuret kirkot, temppelit, synagogat ja moskeijat leikkaavat katukuvassa ja horisontissa. Ne kertovat vuosisataista tarinaa kulttuurisesta yhteiselosta ja sosiaalisesta harmoniasta. Sitä ei onnistunut tuhoamaan verinen ja katkera Jugoslavian purkusota ja siihen liittyvä kulttuurin tuhovimma. Sisällissodasta on täällä vain 15 vuotta; arvet ovat pinnassa ja sodasta vaikea kertoa historiaa tai museoissa tarinaa. Jotain sitkeää, jotain suurta on tässä maassa, joka on muovautunut suurempien puristeessa. Sen symboliksi on nyt tullut Mostar uudelleen rakennettuine kivisiltoineen. Silta on komea, mutta ympäristö latistunut massaturismin keskitason kohteeksi. Silti BiH on useille tuntematon ja pelottava. Turhaan. Maa on ystävällinen, ihmiset miellyttäviä ja auttavaisia. Suosittelen lämpimästi! Turismi on tärkein tulevaisuuden tae täällä.

torstaina, huhtikuuta 15, 2010

Balkan Tour II: Serbia

Tämä alkaa olla valmis kuvio tai pattern, kuten englantilaiset sanovat: saapua maahan, johon liittyvät mielikuvat ovat synkkiä – ja sitten yllättyä positiivisesti! Serbia kuuluu tähän kategoriaan. Maa nousee sukupolveni mieleen vasta 1990-luvulla, Jugoslavian murtumisen myötä. Tässä monimutkaisessa näytelmässä, jonka juuret ulottuvat kauas, kauas historiaan, Serbia sai rosvon roolin. Ainakin mitä tuli länsimaisiin tiedostusvälineisiin. Serbinationalismi ja sen henkilöitymät, erityisesti vuonna 1989 Serbian presidentiksi valittu Slobodan Milošević, näyttäytyi keskiaikaiselta hirmuhallitsijalta.

Kukaan meistä ei pystynyt objektiivisesti seuraamaan, mitä todella tapahtui Jugoslavian purkusodissa sen jälkeen kun Slovenia, Kroatia, Bosnia ja Hertsegovina ja Makedonia erosivat Jugoslaviasta. Vuonna 1992 Serbia ja Montenegro julistautuivat Jugoslavian sosialistisen liittovaltion seuraajavaltioksi nimellä Jugoslavian liittotasavalta. Miloševićin poliisi- ja sotilaskampanjaan Kosovon vapautusarmeijaa vastaan liittyi myös siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia. Naton pommituksia keväällä 1999 seurattiin meilläkin suuren hämmennyksen vallassa. Sotatapahtumat aiheuttavat pakolaisvirtaa, lisää etnistä väkivaltaa ja sekasortoa alueelle, jolle leimallista oli ollut monietnisyys ja –kielisyys sekä rinnakkain elävät uskonnot.

Serbian maabrändi ei siis ole ollut – kauniisti sanottuna – kovin hyvä. Jotain orienttia oli minunkin mielessäni, kun saavuin sunnuntai-iltana Belgradin Nikolai Tesla –lentokentälle. Tesla on paikallinen unohdettu suuruus, keksijä ja sähköinsinööri, jonka toimintapiiri ulottui 1900-luvun alussa Serbiasta Budapestin, Pariisin kautta new Yorkiin. Amerikkalaistunut Tesla, sähkömagnetismin uranuurtaja, sopi erinomaisesti ”kansalliseksi innovaatiohahmoksi”, kun sellaista etsittiin nykyaikaistuvassa Serbiassa – ja nyt siis lentokentän kunnioittama paikallinen suuruus.

Serbia Belgradin perspektiivistä nähtynä on häkellyttävä kokonaisuus. Tänään Belgrad on näkyvästikin merkittävä suurikaupunki, jonka mittakaava viittaa Wieniin ja Berliiniin. Kalemegdanin historiallinen linnoitus osoittaa kaupungin topografisen paikan kahden mahtavan eurooppalaisen joen, Savan ja Tonavan, risteyksessä. Joet ovat rajalinja katolisen ja ortodoksisen, Habsburgien ja Ottomaanien, idän ja lännen välissä. Linnoitus oli Rooman valtakunnan pohjoinen raja-asema, Singidunum. Sitten tulivat Bysantin joukot, unkarilaiset ja frankit, kunnes alue siirtyi serbeille noin vuonna 1284. Uuden unkarilaisvallan jälkeen kaupungista tuli osa Ottomaanien valtakuntaa vuonna 1521.

Turkkilaiset heitettiin ulos vuoden 1867 jälkeen, ja kaupungista tuli Serbian kuningaskunnan pääkaupunki. Tästä maaperästä kasvoi serbialainen identiteetti, jonka perusta näkyy Sotamuseossa, sen historiallisessa näyttelyssä, joka päättyy sopivasti vuoteen 1918. Sota, rajan ja alueen puolustukset, kapinat, kumoukset ja taistelut ovat leimanneet tämän kansakunnan mentaliteettia tavalla, jonka ymmärtämiseen meillä suomalaisilla luulisi olevan poikkeuksellista pehmeyttä, idän ja lännen rajaseudun toisena valittuna kansana.

Jos Sloveniaan vertaa, täkäläiset museot ovat lapsenkengissä, so. hakemassa viestiään vanhan Serbian ja Jugoslavian kuningaskuntien, II maailmansodan saksalaismiehityskokemusten, Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan ja Serbian tasavallan välissä. Jos minulta kysytään, ei mikään helppo paketti kertoa eurooppalaista, kansallista tai edes paikallista historiaa. Sitten vielä tämä EU-kuvio ja kaikki paineet alueella ”eurooppalaistua”, elää rintarinnan ja rakentavasti.

Niin, Belgrad! Tonavan ”valkea kaupunki” on mahtava kulttuurinen kokemus. Kaupungin hahmo kertoo Serbian unelmasta, olla historialtaan suuri Seinistä tihkuu viesti menneisyyden kaipuusta ja nykyisestä elämänhalusta. Liikun kahvilasta toiseen mukanani Momo Kaporin kirja The Magic of Belgrade. Kapor on paikallinen sekoitus Klingeä ja Donneria, kirjallinen intellektuelli ja kotikaupunkifriikki, joka kauniisti kuvaa lapsuutensa katujen ja –kortteleiden lumoa. Hänen Belgradinsa on historiallinen ja historiaton samalla kertaa, murroksen ja muutoksen kaupunki, jonka ”henki” elää kahviloissa, kauniissa naisissa ja vilkkaassa katuelämässä.

Serbiasta en tiedä paljoakaan, mutta ensi silmäyksellä näin, että belgradilaiset ovat metropolikansaa ja nationalisteja. Ei sellaista suurempaa rakennusta, jonka katolla ei liehuisi arkisin Serbian sini-puna-valkoinen lippu. Siinä näkyy kansallisen historian kaari: vaakuna liittyy Obrenovićin suvun vaikutusvaltaan, ja kaksipäinen kotka viittaa Bysantin valtakunnan Paleologos-suvun. Vaikka Serbia on tasavalta, uuteen vaakunaan kuuluu kuningaskunnan kruunu - kuningas Pietari II ei vuonna 1945 virallisesti luopunut kruunusta. Pietarin poika, kruununprinssi Aleksandar Karađorđević elää vuodesta 2000 osittain jälleen Belgradissa, vanhoilla maillaan. Kuninkaallisia tai ei, kaupunkikulttuuri on täällä mahtava sekoitus orientin ja lännen parasta osaamista. Tämä kaupunki on urbaaninen helmi, joka odottaa 2000-luvun ottajaansa!

Tunnisteet: , , ,

torstaina, huhtikuuta 08, 2010

Balkan Tour I: Slovenia

Tätä kirjoittaessa istun Frankfurtin kentällä, matkalla Slovenian Ljubljanasta kotiin. Pitkäaikainen unelmani on nyt totta. Vuonna 1985 kävin Wienissä ensimmäistä kertaa. En koskaan unohda näkyä Ringstrassella: oli kuin olisin saapunut ei-Eurooppaan, jonnekin tummaan, eksoottiseen ja tuntemattomaan. Pian selvisi, että sävyn syy oli Balkan. Valssimaan pääkaupunki saattoi houkutella edelleen luokseen ihmisiä rautaesiripun tuolta puolen, Jugoslaviasta. Tajusin, että tässä kulkee jokin raja, jota en tuntenut. Se oli raja Euroopan ja Aasian välillä.

Sillä hetkellä päätin, että joskus löytyy se aika, jolloin voin rauhassa tutustua Balkanille. Kesti aikansa, ennen kuin näin kävi. Syntyi lapsia, piti tehdä väitöskirjaa, pätevöityä, hankkia asunto ja auto, päästä kuukausipalkalle, tehdä leipätyötä jne. Balkanilla kiehui koko 1990-luvun ja kiinnostus sen kuin kasvoi. Mitä oli kaiken kuohunnan, julmuuden ja tuhon keskellä? Mistä löytyy ”totuus” tai ainakin asialliset tulkinnat maanosan tapahtumista, joihin kietoutui vuosisatojen ajan imperiaalista innostusta, uskontojen ja kielten sekoittumista sekä nationalismin leiskuntaan? Jälleen kerran päätin: asia täytyy itse käydä katsomassa. Sitten sisälläni kiehui tyydyttämätön halu, kun en päässyt matkaan.

Kun sain syvennettyä kaupunkihistoriallisia teemojani, päätin kohdentaa Balkanin matkan yhteen teemaan. Kiinnostuin pohtimaan sitä, miten pääkaupungit ilmentävät muuttuvaa hallintoaan ja politiikkaa? Kuinka pääkaupungeissa näkyy nationalistinen innostus ja harrastus, ja toisaalta, sen vastakohta, valtiolliset keskittämispyrkimykset? Päätin toteuttaa kiertomatkan Balkanin pääkaupunkeihin, joista jo olin tehnyt laajan artikkelin tieteelliseen Planning Perpspectives –journaaliin. Silloin analysoin sitä, kuinka Itä- ja Keski-Euroopan, Balkanin ja Baltian pääkaupungeissa näkyi vuoden 1989-1991 jälkeen paluu historiaan ja ”kansallisiin kertomuksiin”. Tein artikkelin analysoimalla www-aineistoja ja niiden historia-narraatioita, itse käymättä useimmissakaan kohteissa.

Nyt huhtikuussa kaikki on toisin. Vihdoin sallin itselleni matkan Balkanille ja käytän siihen kuukauden. Reppureissu alkoi pääsiäisviikolla Sloveniasta, Ljubljanasta. Ei vielä suoria lentoja, vaan pitkää matkaamista Kööpenhaminan kautta. Slovenia osoittautui mallikkaaksi aloituskohteeksi. Maa on eurooppalainen. Se vaalii elegantisti historiaansa, ei elämöi sorron tai alistamisen kertomuksilla, mutta muistaa korostaa nationalistista tarinaansa.

Ljubljana on kelpo lomakohde, taskukokoinen suurkaupunki, jossa on helppoa kulkea jalan. Historialliset kerrostumat kattavat aikakaudet Rooman vallan ajasta (Emona), ulottuen slaavien tuloon, Habsburgien ja Itävallan komentoon, Jugoslaviaan (kuningaskunnan ja Titon aikakaudet) ja lopulta omaan itsenäistymiseen 1991. Sen jälkeen kertomus on ollut pyrkimystä kohti Eurooppaa ja EU:ta, mikä nyt siis on totta. Yhteinen europerheemme on taannut sen, että hintataso on maassa Suomen tasoa.

Ljubljana on nationalistinen mallipääkaupunki. Kaikki on lähellä toisiaan: presidentin palatsi, UM, Kansallismuseo ja –galleria, ooppera, konserttitalo, kansallisen lähihistorian museo, parlamentti ja yliopisto. Kansallisuuteen tekee pienen loven vain se, että useimmat ao. rakennukset ovat peräisin Itävallan ajan ja muistuttavat siitä komeasta ja runsaasta rakennustaiteen ja kulttuuripolitiikan perinteestä, joka keisarikuntaa ja sen provinsseja leimasi.

Juuri mitään uutta ei ole, lukuun ottamatta museorakennuksia. Erinomainen Etnografinen museo oli osin uudisrakennuksessa. Rahaa säästämättä oli kansallisesineistöstä tehty kaksi uutta perusnäyttelyä: We and Others/Images of my World ja sitten Between Nature and Culture. Pedagogisesti hyvä kokonaisuus, joskin hieman ”kansantieteellisesti” asenteellinen. Ainoa ongelma oli (vartijan sisäpiiritietoa), että paikalliset eivät ole löytäneet tätä viime syksynä avattua näyttelyä.

Kiersimme viikonlopulla autolla lilliputtimaan laidasta laitaan, Välimereltä Itävallan rajalla olevaan vuoristoon ja matka oli kuin Sysmään ja takaisin, ainakin mitä kilometrimäärään tulee. Slovenialaiset ajavat kuin hullut, mutta maisema on vaihtelevaa. Välimerellä dominoivat italialaiset, jotka ovat löytäneet entisen alueensa. Kaakossa oli itävaltalaisia, luonnollisesti! Siinä Slovenian historiallinen konteksti ja nykypäivän todellisuus!

Tunnisteet: , , , ,