Kahviloita Kämpin kadulla ja Simmelin henki

Toukokuussa 1999, uuden Hotelli Kämpin avajaisissa, seisoin hotellin parvekkeella kilistelemässä kuohuviinilaseja muiden juhlavieraiden kanssa. Skoolasimme Suomelle, Helsingille ja uudelle laatuhotellille, joka muutti – tai palautti – Esplanadeille kaupunkikulttuuriset kasvot. Hotelli Kämpin historian kirjoittaminen vuonna 1985 oli nuoren tutkijanurani ensimmäinen julkaisu. Opin, että historia herättää intohimoja, kun siihen liittyy vahvoja muistoja. Menetetty rakennus, joka on purettu, tuhottu, pommitettu tai hävitetty, säilyy ihmisten mielissä ja muodostaa siellä merkityksiä suhteessa aikaan, paikkaan ja tilaan. Eräät rakennukset nousevat muistojen tihentymiksi. Kämp kuuluu kiistatta helsinkiläisten muistojen kärkeen.

Muistamisen tematiikka roihahti esille viikko sitten, kun uutinen saman korttelin kahvila Strindbergin sulkemisesta tuli julkisuuteen. Kansanliike järjestäytyi, vaikka kyseessä ei ole edes vanha tai historiallinen kahvila; aiemman samannimisen taidegallerian paikalle 1990-luvulla avautuneesta kuppilasta ehti tulla eurooppalais-helsinkiläisen uusaikakauden tunnus.

Näinhän se tuolloin meni, muistelen. Ensin saatiin kahvila, sitten avattiin hotelli Kämp ja pian suomennettiin kaupunkisosiologi Georg Simmelin teos Suurkaupunki ja moderni elämä. Tapahtumat olivat murusia 1990-luvun prosessissa, jolla Suomi integroitiin Eurooppaan ja suomalaisuus eurooppalaisuuteen. Kylmän sodan päättyminen, maan sisäinen muuttoliike, uusi tietotalous ja maailmankaupan avautuminen antoivat uudelle 1990-luvun Suomelle kasvot.

Puhe kaupungista ja kaupunkikulttuurista voimistui. Modernin elämän tunnukset, kansainvälisyys, yksilöllisyys, monikulttuurisuus ja suvaitsevaisuus, saivat nyt kaikupohjaa. Hotellit, ravintolat, kahvilat Eurooppa ja kaupunkikulttuuri liittyvät yhteen. Urbanisoituva Suomi katsoi Eurooppaan sekä 1880- että 1990-luvulla. Muutosvoimat muovasivat yhteiskunnan poliittisia rakenteita; uudet sosiaaliset voimaryhmät nousivat esiin. Porvaristo vahvistui 1880-luvulla, 1990-luku oli yrittäjien aikaa. Kämp ja Strindberg olivat suomalaisia versioita mannermaisesta elämäntavasta, sopien molempien ryhmien makumaailmaan.

Kahvilat ja hotellit kuuluvat moderniin elämään. Berliiniläinen juutalaisintellektuelli Georg Simmel kirjoitti 1900-luvun alussa pieniä tutkielmia kaupunkisosiologiasta, rahasta, tunteista ja kuluttamisesta. Esseiden arvo on säilynyt. Suomenkin kaupunkitutkijoista on tullut monia ”simmeliaaneja”, jotka ovat pohtineet kaupunkijulkisuutta ja kanssakäymistä toreilla ja kaduilla, kaupoissa ja kahviloissa. Simmelin suurkaupunki modernin elämän näyttämönä hahmottaa nykyaikaa yksilöllisenä kokemuksena. Se edellyttää seisomista omilla jaloillaan, vapaana yhteiskunnan vanhoista tukipuista ja yhteisön traditioista. Perinteiset arvoankkurit, vakaa usko, säätysidonnaisuus tai maailmankatsomus, ovat jääneet. Modernia on yksilön oikeus varjella itsenäisyyttään historiallisen perinteen, kulttuurin ja tekniikan ylivaltaa vastaan – vaikka kahvilassa istuen!

Kahvila Strindberg osoittaa, että yhäkin vaikuttavat urbanismin positiiviset mielleyhtymät palautuvat 1800-luvulle, kun eurooppalaiset metropolit Pariisi, Lontoo, Berliini, Wien ja Pietari elivät globaalin loistonsa aikoja. Aikakausi synnytti suurten hotellien, ravintoloiden ja kahviloiden lisäksi bulevardit ja esplanadit, puistot ja patsaat, teatterit ja oopperat, rautatieasemat ja liikepalatsit sekä tavaratalot.

Strindberg-keskustelu osoittaa, että kaupunkiin liittyvät merkitykset ja mielikuvat ovat tärkeitä. Kun kahvila avattiin 1990-luvulla, oli kysyntää uudenlaisille muistoille. Tarvittiin uutta kaupunkitarinaa, ja sitä Strindberg tarjosi. Se symboloi Suomen kykyä olla osana eurooppalaista muutosta. Kahvila kantaa monia merkityksiä ja siihen liittyvät kollektiiviset muistot heijastavat positiivista kiihkeyttä, optimismia ja tulevaisuudenuskoa. Strindbergiin tänään hakeutuva saa historiasta elämyksiä ja tunteen kulttuurisesta jatkuvuudesta. Sen kotikatu Pohjois-Esplanadi kuvastaa pienoiskoossa Helsingin kasvua venäläisestä pikkukaupungista urbaanin liike- ja kauppaelämän keskukseksi ja nykyiseksi globaalitalouden rakastetuimmaksi kaupunkitilaksi. Tämä tunne on kaupunkilaisen omankuvan ydintä.

Balkan Tour IV: Kroatia

Junamatka Sarajevosta Zagrebiin, Kroatiaan, kesti jälleen 9 tuntia. Jaoin junavaunun kolmen muun naisen kanssa. Vain yksi heistä osasi muita kieliä: saksaa, joka on täälläpäin avain kommunikaatioon. Hän puhui paljon, elehtii ja tupakoi taukoamatta. Toinen nainen on tyttäreni ikäinen nuori daami, jonka isä toi asemalle. Muslimineidolla oli nilkkoihin asti ulottuva luumunvärinen takki, jossa napit piilossa ja kauluksessa kalliit kirjontakoristelut. Hiukset oli peitetty takkiin sointuvalla huivilla, joka oli kiinnitetty tiiviiksi pienillä helminuppineuloilla. Hän tarjosi minulle purukumia, jota söimme syvän yhteisymmärryksen vallassa. Kolmas daami istui tukevasti balkanilaisittain eikä sanonut juuri mitään.

Lopulta jäimme kaksin vaunuun tupakoivan kanssa, ja hän kertoi elämäntarinaansa. Oli koettu sodat ja pakolaisaika Saksassa ja Norjassa. Palattu takaisin, miehellä sydänongelmia, hänellä työttömyyttä. Nyt elämässä on tärkeää saada nauttia kauneudesta. Nainen esitteli minulle kevään kukkamallistovihkoaan, ja kertoi puutarhantekosuunnitelmistaan. Katsoimme Bosnian jylhää maisemaa ja näin samaa optimismia. Ihmiset rakentavat talojaan, kasvattavat puutahojaan ja viljelevät maitaan. Elämä jatkuu, sota on takana, mutta jäljet ovat syvällä ihmisten sydämissä.

Kroatiaan saavuin kirjailija Slavenka Drakulicin ohjeistamana. Matkalukemisena oli hänen suomennettu teoksensa Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään –sotarikolliset tuomiolla (2005). Drakulic avasi kirjassaan keinon 1990-luvun sodan tulkinnalle; se kasvoi maaperästä, jossa ei ollut avoimesti puhuttu edellisen suursodan perinnöstä. Syntyi vaikenemisen kulttuuri, jota tuki ”virallinen versio” tapahtumista. Kroatian kohdalla haudatut muistot olivat erityisen traumaattisia. Ustasha eli Kroatian fasistiliike kantoi tunnollaan keskitysleirejä ja tappamisen politiikkaa. Sodan aikana surmattiin noin 70 000 ihmistä, juutalaisia, serbejä, mustalaisia ja paikallisia kommunisteja. Tämän vaiheen partisaanit päättivät yhtä julmasti.

Juuri tässä on 1990-luvun tapahtumien syy, pohtii Drakulic. Kun tosiasiat tunnetaan heikosti, voidaan hyödyntää mielikuvia, muistoja ja tunteita sekä rakentaa viha niiden varaan. Totalitaarisissa yhteiskunnissa ei ole moniarvoista historiantutkimusta, menneisyys rakentuu tunnemuistikuvien varaan: ” Poliittiset johtajat voivat vedota näihin mielikuviin, sekoittaa niitä populaariin mytologiaan ja hämmentää tunteita toistamalla propagandaa televisiossa loppumattomiin.” Tunteiden paineessa järki pettää, ja puolustautuminen on vaikeaa – maaperä vihanpidolle, ja sodan lietsonnalle, on oivallinen.

Kroatian koin siis ”vaikeana maana”, kun saavuin Zagrebiin maanantai-iltana myöhään. Eteeni nousi komea pääkaupunki, jonka mahtipontisin arkkitehtuuri keskustassa on Itävalta-Unkarin ajoilta. Jälleen oli varsin helppoa nähdä, että tämäkin kaupunki oli hyötynyt 1800-luvulla ”eurooppalaistumisesta”. Zagreb oli kuin pikku-Wien tai mini-Budapest. Sen komeat puistot ja julkiset rakennukset muistuttivat suurten esikuviensa loistokkuudesta. Teatterit, suuret museot, koulut, yliopiston päärakennus, mahtavat hotellit, pääposti ja asemarakennus muodostivat komean kaupunkikulttuurisen tilan, johon oli helppo tutustua suurenmoisen raitiotieverkoston avulla. Positiivinen yllätys!

Kaikki Zagrebissa kieli kovasta pyrkimyksestä Eurooppaan. Sarajevoon verrattuna edellä oltiin kaikessa. Koirat eivät kulkeneet kaduilla vapaana, vaan siististi kytkyissä isäntiinsä ja emäntiinsä. Monet liikkuivat pyörällä tavoitelleen urbaania individualismia. Kahviloita oli jälleen runsaasti ja muuta katuelämää. Rakastuneita nuoria pareja istui puistoissa ja julkisten tilojen nurmikoilla, ihan kuin Amsterdamissa, Lontoossa tai Helsingissä. Pintamuotia näkyi näyteikkunoissa, paikallisia muotinimiä ja suunnittelijoita. Urbaania sykettä aj katuenergiaa oli runsaasti, kuten meilläpäin sanottaisiin!

Zagreb on jalostanut esiin historiansa ja kaksi vanhaa kaupunkia loistava barokkisessa asussaan turistien ja paikallisten vetonauloina. Linnakaupunki on elegantisti kunnostettu ja katedraalin ympärille muodostunut Kapitol –katu on todellinen turistirysä. Museot ovat kohtalaisessa kunnossa. Vietin kolme päivää purkaen museotarjontaa, alkaen kaupunginmuseoista päättyen uuteen Nykytaiteen museoon ja henkilöhistoriallisiin kotimuseoihin. Kiinnostavaa! Kaikissa esiin nousee sama kertomus: Kroatian kasvaminen kansakunnaksi ja valtioksi. Tässäkin kaupungissa liput liehuivat lähes joka talon katolla. Punavalkoinen ruutukuvio oli monella tavalla esillä.

Islannin jumalat päästivät minut kotiin viikonlopuksi. Otin junan Budapestiin ja sieltä koneen Helsinkiin. Balkan jätti paljon pureskeltavaa. Näille nurkille aion vielä palata. ei siksi, että alue on niin erilainen vaan siksi, että se on niin samanlainen. Suhteessa suomalaiseen kokemukseen, esimerkiksi.

Balkan Tour II: Serbia

Tämä alkaa olla valmis kuvio tai pattern, kuten englantilaiset sanovat: saapua maahan, johon liittyvät mielikuvat ovat synkkiä – ja sitten yllättyä positiivisesti! Serbia kuuluu tähän kategoriaan. Maa nousee sukupolveni mieleen vasta 1990-luvulla, Jugoslavian murtumisen myötä. Tässä monimutkaisessa näytelmässä, jonka juuret ulottuvat kauas, kauas historiaan, Serbia sai rosvon roolin. Ainakin mitä tuli länsimaisiin tiedostusvälineisiin. Serbinationalismi ja sen henkilöitymät, erityisesti vuonna 1989 Serbian presidentiksi valittu Slobodan Milošević, näyttäytyi keskiaikaiselta hirmuhallitsijalta.

Kukaan meistä ei pystynyt objektiivisesti seuraamaan, mitä todella tapahtui Jugoslavian purkusodissa sen jälkeen kun Slovenia, Kroatia, Bosnia ja Hertsegovina ja Makedonia erosivat Jugoslaviasta. Vuonna 1992 Serbia ja Montenegro julistautuivat Jugoslavian sosialistisen liittovaltion seuraajavaltioksi nimellä Jugoslavian liittotasavalta. Miloševićin poliisi- ja sotilaskampanjaan Kosovon vapautusarmeijaa vastaan liittyi myös siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia. Naton pommituksia keväällä 1999 seurattiin meilläkin suuren hämmennyksen vallassa. Sotatapahtumat aiheuttavat pakolaisvirtaa, lisää etnistä väkivaltaa ja sekasortoa alueelle, jolle leimallista oli ollut monietnisyys ja –kielisyys sekä rinnakkain elävät uskonnot.

Serbian maabrändi ei siis ole ollut – kauniisti sanottuna – kovin hyvä. Jotain orienttia oli minunkin mielessäni, kun saavuin sunnuntai-iltana Belgradin Nikolai Tesla –lentokentälle. Tesla on paikallinen unohdettu suuruus, keksijä ja sähköinsinööri, jonka toimintapiiri ulottui 1900-luvun alussa Serbiasta Budapestin, Pariisin kautta new Yorkiin. Amerikkalaistunut Tesla, sähkömagnetismin uranuurtaja, sopi erinomaisesti ”kansalliseksi innovaatiohahmoksi”, kun sellaista etsittiin nykyaikaistuvassa Serbiassa – ja nyt siis lentokentän kunnioittama paikallinen suuruus.

Serbia Belgradin perspektiivistä nähtynä on häkellyttävä kokonaisuus. Tänään Belgrad on näkyvästikin merkittävä suurikaupunki, jonka mittakaava viittaa Wieniin ja Berliiniin. Kalemegdanin historiallinen linnoitus osoittaa kaupungin topografisen paikan kahden mahtavan eurooppalaisen joen, Savan ja Tonavan, risteyksessä. Joet ovat rajalinja katolisen ja ortodoksisen, Habsburgien ja Ottomaanien, idän ja lännen välissä. Linnoitus oli Rooman valtakunnan pohjoinen raja-asema, Singidunum. Sitten tulivat Bysantin joukot, unkarilaiset ja frankit, kunnes alue siirtyi serbeille noin vuonna 1284. Uuden unkarilaisvallan jälkeen kaupungista tuli osa Ottomaanien valtakuntaa vuonna 1521.

Turkkilaiset heitettiin ulos vuoden 1867 jälkeen, ja kaupungista tuli Serbian kuningaskunnan pääkaupunki. Tästä maaperästä kasvoi serbialainen identiteetti, jonka perusta näkyy Sotamuseossa, sen historiallisessa näyttelyssä, joka päättyy sopivasti vuoteen 1918. Sota, rajan ja alueen puolustukset, kapinat, kumoukset ja taistelut ovat leimanneet tämän kansakunnan mentaliteettia tavalla, jonka ymmärtämiseen meillä suomalaisilla luulisi olevan poikkeuksellista pehmeyttä, idän ja lännen rajaseudun toisena valittuna kansana.

Jos Sloveniaan vertaa, täkäläiset museot ovat lapsenkengissä, so. hakemassa viestiään vanhan Serbian ja Jugoslavian kuningaskuntien, II maailmansodan saksalaismiehityskokemusten, Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan ja Serbian tasavallan välissä. Jos minulta kysytään, ei mikään helppo paketti kertoa eurooppalaista, kansallista tai edes paikallista historiaa. Sitten vielä tämä EU-kuvio ja kaikki paineet alueella ”eurooppalaistua”, elää rintarinnan ja rakentavasti.

Niin, Belgrad! Tonavan ”valkea kaupunki” on mahtava kulttuurinen kokemus. Kaupungin hahmo kertoo Serbian unelmasta, olla historialtaan suuri Seinistä tihkuu viesti menneisyyden kaipuusta ja nykyisestä elämänhalusta. Liikun kahvilasta toiseen mukanani Momo Kaporin kirja The Magic of Belgrade. Kapor on paikallinen sekoitus Klingeä ja Donneria, kirjallinen intellektuelli ja kotikaupunkifriikki, joka kauniisti kuvaa lapsuutensa katujen ja –kortteleiden lumoa. Hänen Belgradinsa on historiallinen ja historiaton samalla kertaa, murroksen ja muutoksen kaupunki, jonka ”henki” elää kahviloissa, kauniissa naisissa ja vilkkaassa katuelämässä.

Serbiasta en tiedä paljoakaan, mutta ensi silmäyksellä näin, että belgradilaiset ovat metropolikansaa ja nationalisteja. Ei sellaista suurempaa rakennusta, jonka katolla ei liehuisi arkisin Serbian sini-puna-valkoinen lippu. Siinä näkyy kansallisen historian kaari: vaakuna liittyy Obrenovićin suvun vaikutusvaltaan, ja kaksipäinen kotka viittaa Bysantin valtakunnan Paleologos-suvun. Vaikka Serbia on tasavalta, uuteen vaakunaan kuuluu kuningaskunnan kruunu - kuningas Pietari II ei vuonna 1945 virallisesti luopunut kruunusta. Pietarin poika, kruununprinssi Aleksandar Karađorđević elää vuodesta 2000 osittain jälleen Belgradissa, vanhoilla maillaan. Kuninkaallisia tai ei, kaupunkikulttuuri on täällä mahtava sekoitus orientin ja lännen parasta osaamista. Tämä kaupunki on urbaaninen helmi, joka odottaa 2000-luvun ottajaansa!

Tukholma ja Helsinki – napit vastakkain?

Viime viikolla juhli Päivälehti, nykyinen Helsingin Sanomat 120-vuotistaivaltaan. Juhlinta näkyi ja kuului lehden palstoilla ja Sanomatalossa, sen lasiseinien ympäröimällä puolitorilla. Juhlaviikolla julkistettiin myös lehden kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle esikoiskirjalle. Tällä kertaa sen sai Leena Parkkinen, 30, romaanilla Sinun jälkeesi, Max. Kirja tiemmä kertoo siamilaisista kaksosista, veljeksistä joiden tarina avaa näkymiä maailmansotien välisen ajan henkiseen ilmastoon Manner-Euroopassa ja Suomessa. Kuulostaa kiinnostavalta, täytynee lukea. Vaikka jotenkin olen ajatellut, että palkinto on liian raskas risti nuorelle kirjailijalle – niin harvasta on ”suuren illan” jälkeen kuulunut mitään uutta kirjallista.

Juhlaviikkoon kuuluivat Sanomatalon klo 8.15 aamutilaisuudet, joissa keskusteltiin mitä kummallisimmista aiheista, politiikan päiväperhosista aina kirjallisuuskritiikkiin ja Suomi-brändiin. Itse pääsin viime perjaintaina huipentamaan keskusteluviikon yhdessä tv-toimittaja Maria Vietolan kanssa. Meidän toivottiin puhuvan Helsingin ”klubiskenestä” vuonna 1889 ja 2009. Puhetta johti Nyt- liitteen päätoimittaja, toisen polven journalisti Ville Blåfield, sympaattinen ja notkeakielinen nuorempi toimittaja. Tutustuin Vietolaan noin lähietäisyydeltä. Mimmi oli hoikka ja siro imatralaisneito, suurkaupungista innostunut ja sen ”vapaasta ilmasta” nauttiva. Tavallinen tv-persoonan tarina: työura alkoi 1994 baarista (Corona), sitten tiskijukaksi, spiikkihommia ja lopulta mediaan. Telkkumaailman on mielestäni yksi luokkaretken keskeisiä väyliä.

Itse otin vanhemman stadimaisen roolin ja opettajatädin asennon – jotain rakentelin historiaan perustuen, vähän kai luennoidenkin. Hyvin menivät kuulemma puheenvuorot yhteen, luonnonlapsen ja tutkijatyypin. Tila oli täynnä väkeä – osa kai ilmaisten aamukahvien houkuttelemana paikalle saapuneita. Seuraavan raportin saimme lukea nettilehdessä ja lauantain lehden paperiversiossa: ”Helsinki on ja on aina ollut kansainvälinen, kiinnostava metropoli. Tähän lopputulokseen päätyivät Helsingin Sanomien perjantaisessa aamukahvikeskustelussa professori, kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe (kesk) ja toimittaja-juontaja Maria Veitola.” Toimittaja nosti helsingin Tukholman edelle - lehtijutussaan.

Yllätyksekseni palautetta alkoi tulla tuutin täydeltä, jopa samana päivänä. Korkea Virkamies, Tukholmansa kokenut, laittoi suorasanaista sähköpostia: ” Laura, olen kyllä eri mieltä. Helsinki on oikeasti aivan onneton Tukholman rinnalla. Omakohtainen kokemus antaa toiselle näistä aivan erilaisen syvyyden. Jok’ikinen kerta kun tekee päivänkin visiitin Tukholman puolelle, niin ero on itse asiassa järisyttävän suuri. Helsinki on pieni ja itäinen (pietarilainen), Tukholma ruotsalaisen kosmopoliittinen Skandinavian metropoli.”

Ja sitten alkoi tapahtua itse artikkelin ympärillä. Tähän iltaa mennessä kommentteja on jo tullut 75, ja niissä meitä on haukuttu milloin maalaisiksi, milloin junteiksi, milloin tyhmiksi ja milloin sokeiksi. Otan ääripään viestiä tähän: ”Hyvä tavaton, miten pihalla kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe ja toimittaja-juontaja Maria Veitola ovat elävästä elämästä. Helsinki on ylivoimaisesti tylsin ja juntein pääkaupunki Euroopassa. -- Hyvä Laura ja Maria, käykää viettämässä viikonloput Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Berliinissä, Pariisissa, Brysselissä, Wienissä, Prahassa, Budapestissa, Roomassa jne., niin sen jälkeen teitä hävettää puheenne Helsingin kansainvälisyydestä tai kiinnostavuudesta. Eihän täällä käy kuin tasa-arvoisempia kiinalaisia, jotka ovat täysin omissa oloissaan tai alempaan keskiluokkaan kuuluvia venäläisiä ostamassa Tarjoustalot ja Anttilat tyhjiksi tavaroista, joita he sitten trokaavat eteenpäin kotiseuduillaan.”

Ymmärtäjiäkin oli ja Helsingin arvon tunnustavia: ”Suomalaiset puukottaa aina omaan nilkkaan. Itseään vaan haukutaan, mutta ei löydetä niitä hyviä puolia joita Helsingissä on yllin kyllin. Turhaan täällä valitatte. Euroopassa on liikkumisenvapaus. Tukholmassa varmasti paljon kivoja asuntoja vapaana.”

Itse en keskusteluun ole osallistunut. Periaatteeni on, että puhuin vain ihmisten kanssa, jotka esiintyvät nimillään – nimellä minuunkin viitataan. Korkealle Virkamiehelle vastasin seuraavaa: ”Moni asia on Ruotsissa toisin - suurin ero lienee kansallisvarallisuudessa ja se näkyy katukuvassa, kulttuuri ymv. tarjonnassa. Olen kanssasi samaa mieltä, että Tukholmassa moni urbaaniin elämään liittyvä kuvio on tyylikkäästi joustavampaa ja...hm...trevligare på allt sätt.. Mutta rahalla ei saa persoonallisuutta. särmää ja rohkeutta, jota miestäni näkee H:gin katukuvassa - nykyään - yhä enemmän. Itse kyllä arvostan sitä, että meillä luokka-, sääty- tai muu sosiaalinen asema ei raamita elämää samalla tavalla "porvarilliseksi" kuin Tukholmassa. Niin mukavaa kuin mainitussa porvarillisuudessa eläminen onkin! Vanhan venäläisen suvun jälkeläisenä jaksan myös innostua tästä ns. itäisyydestä Helsingissä!”

Toistan siis: Tukholma on vanha kuninkaallinen pääkaupunki, jossa on vuosisatainen kerrostuneisuus, perinteistä kaupunkikulttuuria, porvarillisuutta, takana 200 vuotta rauhaa, varallisuutta ja vallan keskittämistä. Sillä konseptilla saa mahtavaa ruotsalaista kaupunkikulttuuria, mondeenia ja monikulttuurisuutta, laadukasta ja monipuolista palvelutuotantoa. Sitä en kiistä. Mutta haluan korostaa myös Helsingin henkeä, joka on perin omalaatuinen ja omalla tavallaan arvokas. Helsinki on nuori pääkaupunki, asemaansa korostettu, myöhään kaupungistunut. Se on leimallisesti idän ja lännen välissä, poimien molemmista piirteitä itseensä, persoonallisesti ja hauskasti. Irtonaisuus, siitä pidän Helsingissä. Ei valmista kaupungissa olemisen muottia, ei ummehtunutta poroporvarillisuutta vaan omaperäistä’ nuorekkuutta. Kritiikin edessä olen ymmällä: jos me helsinkiläiset emme kotikaupunkiamme arvosta, kuka sen tekee?

Ps. Keskustelua HS:ssa voi seurata http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Laura+Kolbe+ja+Maria+Veitola+Helsinki+on+Tukholmaa+edell%C3%A4/1135250898412