Balkan Tour II: Serbia

Tämä alkaa olla valmis kuvio tai pattern, kuten englantilaiset sanovat: saapua maahan, johon liittyvät mielikuvat ovat synkkiä – ja sitten yllättyä positiivisesti! Serbia kuuluu tähän kategoriaan. Maa nousee sukupolveni mieleen vasta 1990-luvulla, Jugoslavian murtumisen myötä. Tässä monimutkaisessa näytelmässä, jonka juuret ulottuvat kauas, kauas historiaan, Serbia sai rosvon roolin. Ainakin mitä tuli länsimaisiin tiedostusvälineisiin. Serbinationalismi ja sen henkilöitymät, erityisesti vuonna 1989 Serbian presidentiksi valittu Slobodan Milošević, näyttäytyi keskiaikaiselta hirmuhallitsijalta.

Kukaan meistä ei pystynyt objektiivisesti seuraamaan, mitä todella tapahtui Jugoslavian purkusodissa sen jälkeen kun Slovenia, Kroatia, Bosnia ja Hertsegovina ja Makedonia erosivat Jugoslaviasta. Vuonna 1992 Serbia ja Montenegro julistautuivat Jugoslavian sosialistisen liittovaltion seuraajavaltioksi nimellä Jugoslavian liittotasavalta. Miloševićin poliisi- ja sotilaskampanjaan Kosovon vapautusarmeijaa vastaan liittyi myös siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia. Naton pommituksia keväällä 1999 seurattiin meilläkin suuren hämmennyksen vallassa. Sotatapahtumat aiheuttavat pakolaisvirtaa, lisää etnistä väkivaltaa ja sekasortoa alueelle, jolle leimallista oli ollut monietnisyys ja –kielisyys sekä rinnakkain elävät uskonnot.

Serbian maabrändi ei siis ole ollut – kauniisti sanottuna – kovin hyvä. Jotain orienttia oli minunkin mielessäni, kun saavuin sunnuntai-iltana Belgradin Nikolai Tesla –lentokentälle. Tesla on paikallinen unohdettu suuruus, keksijä ja sähköinsinööri, jonka toimintapiiri ulottui 1900-luvun alussa Serbiasta Budapestin, Pariisin kautta new Yorkiin. Amerikkalaistunut Tesla, sähkömagnetismin uranuurtaja, sopi erinomaisesti ”kansalliseksi innovaatiohahmoksi”, kun sellaista etsittiin nykyaikaistuvassa Serbiassa – ja nyt siis lentokentän kunnioittama paikallinen suuruus.

Serbia Belgradin perspektiivistä nähtynä on häkellyttävä kokonaisuus. Tänään Belgrad on näkyvästikin merkittävä suurikaupunki, jonka mittakaava viittaa Wieniin ja Berliiniin. Kalemegdanin historiallinen linnoitus osoittaa kaupungin topografisen paikan kahden mahtavan eurooppalaisen joen, Savan ja Tonavan, risteyksessä. Joet ovat rajalinja katolisen ja ortodoksisen, Habsburgien ja Ottomaanien, idän ja lännen välissä. Linnoitus oli Rooman valtakunnan pohjoinen raja-asema, Singidunum. Sitten tulivat Bysantin joukot, unkarilaiset ja frankit, kunnes alue siirtyi serbeille noin vuonna 1284. Uuden unkarilaisvallan jälkeen kaupungista tuli osa Ottomaanien valtakuntaa vuonna 1521.

Turkkilaiset heitettiin ulos vuoden 1867 jälkeen, ja kaupungista tuli Serbian kuningaskunnan pääkaupunki. Tästä maaperästä kasvoi serbialainen identiteetti, jonka perusta näkyy Sotamuseossa, sen historiallisessa näyttelyssä, joka päättyy sopivasti vuoteen 1918. Sota, rajan ja alueen puolustukset, kapinat, kumoukset ja taistelut ovat leimanneet tämän kansakunnan mentaliteettia tavalla, jonka ymmärtämiseen meillä suomalaisilla luulisi olevan poikkeuksellista pehmeyttä, idän ja lännen rajaseudun toisena valittuna kansana.

Jos Sloveniaan vertaa, täkäläiset museot ovat lapsenkengissä, so. hakemassa viestiään vanhan Serbian ja Jugoslavian kuningaskuntien, II maailmansodan saksalaismiehityskokemusten, Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan ja Serbian tasavallan välissä. Jos minulta kysytään, ei mikään helppo paketti kertoa eurooppalaista, kansallista tai edes paikallista historiaa. Sitten vielä tämä EU-kuvio ja kaikki paineet alueella ”eurooppalaistua”, elää rintarinnan ja rakentavasti.

Niin, Belgrad! Tonavan ”valkea kaupunki” on mahtava kulttuurinen kokemus. Kaupungin hahmo kertoo Serbian unelmasta, olla historialtaan suuri Seinistä tihkuu viesti menneisyyden kaipuusta ja nykyisestä elämänhalusta. Liikun kahvilasta toiseen mukanani Momo Kaporin kirja The Magic of Belgrade. Kapor on paikallinen sekoitus Klingeä ja Donneria, kirjallinen intellektuelli ja kotikaupunkifriikki, joka kauniisti kuvaa lapsuutensa katujen ja –kortteleiden lumoa. Hänen Belgradinsa on historiallinen ja historiaton samalla kertaa, murroksen ja muutoksen kaupunki, jonka ”henki” elää kahviloissa, kauniissa naisissa ja vilkkaassa katuelämässä.

Serbiasta en tiedä paljoakaan, mutta ensi silmäyksellä näin, että belgradilaiset ovat metropolikansaa ja nationalisteja. Ei sellaista suurempaa rakennusta, jonka katolla ei liehuisi arkisin Serbian sini-puna-valkoinen lippu. Siinä näkyy kansallisen historian kaari: vaakuna liittyy Obrenovićin suvun vaikutusvaltaan, ja kaksipäinen kotka viittaa Bysantin valtakunnan Paleologos-suvun. Vaikka Serbia on tasavalta, uuteen vaakunaan kuuluu kuningaskunnan kruunu - kuningas Pietari II ei vuonna 1945 virallisesti luopunut kruunusta. Pietarin poika, kruununprinssi Aleksandar Karađorđević elää vuodesta 2000 osittain jälleen Belgradissa, vanhoilla maillaan. Kuninkaallisia tai ei, kaupunkikulttuuri on täällä mahtava sekoitus orientin ja lännen parasta osaamista. Tämä kaupunki on urbaaninen helmi, joka odottaa 2000-luvun ottajaansa!