Talvi, talvisota ja talkoot

Vietin viime talvisen viikon, opetusvapaata kun oli, koiran kanssa Sysmässä ja keskityin kirjoittamiseen. Artikkeli, joka oli työn alla, koskee Helsingin julkisten tilojen käyttöä, ja käytössä tapahtuneita muutoksia sotavuosista näihin päiviin. Kuten aina, tämmöiset jutut paisuvat paisumistaan: aineistoja on paljon ja loppuhuipennusta on vaikeata tehdä. Nyt olin todella onnekas! Olin saanut käyttööni Helsingin pitkäaikaisen tori- ja hallivalvojan Tapio Sademiehen lehtileikekokoelmat. Sademies jäi juuri eläkkeelle, kävi haastattelussa ja lupasi lehtileikkeet lainaksi.

Mahtavaa tutkimusprosesseissa onkin vain ”sukeltaa” aineistoihin ja keskittyä kirjoittamaan. niin tein kurinalaisen päiväohjelman varjossa. Työpöydän ääreen klo 9.30, kirjoittamista, sauvakävelyä ennen lounasta. Työ jatkuu lounaan jälkeen, päiväunet ja ilta aineiston lukemista ja lopulta rojahtamista tv:n äärelle, sekalaisten uutisten, sarjojen ja viihteen keskelle. Luovuutta parhaimmillaan. todella! En käynyt edes kirkolla, en lukenut lehtiä, tyhjensin pakastinta ja elin pienellä liekillä.

Viikon uutisiin kuului – netti-informaatiota – professorikollega Leena Palotien poismenosta. Asia kosketti hyvinkin, vaikka en häntä henkilökohtaisesti juurikaan tunne. Nuori akateeminen ja menestynyt nainen (57-v ei ole ikä eikä mikään!) ja vielä geenitutkija, joka menehtyi luusyöpään. Tuntui vaikealta, että tällä taustalla, lääkäri ja kaikki, mutta niin vain elämän kierto vie lopulta voiton. Yliopistouran ihana puoli on kuitenkin se, että jälkeen jää oppilaita ja nuorempia kollegoja viemään sanomaa eteenpäin. Näin oli Palotienkin kohdalla. Ruumis ehkä lähtee, mutta henki jää!

Elin maalla yhden lehden voimalla. Se oli viime tiistain Helsingin Sanomat, josta luin joka päivä yhden osan. Loput tiedot sitten sain netistä. Erityisen puisevaksi ja vastenmieliseksi koin toimittaja Miska Rantasen reportaasin perussuomalaisten poliittiselta risteilyltä. Persut, jotka epäsuorasti herjasivat mukana laivalle sattuneita maahanmuuttajia, nostettiin kuvien kera sankareiden asemaan. Tehkää näin, Suomen kansa, laulakaa hottentoteista ja muista hupsuista kaukomaalaisista kaikkea kivaa. Korostakaa kuinka erilaisia me olemme kuin kaikki muut, erilaisuudessa sittenkin aina parempia, Talvisotaa myöten.

Vastenmielistä, sanon minä. Minun puolestani jokainen puhukoon ja kirjoittakoon mitä lystää, kunhan vain on valmis kantamaan puheistaan vastuun. Vastenmielisyyttä tunsin siksi, että suomalaisuus tulkitaan niin kapeasta horisontista käsin. Siksi tuntui ikävältä saada lukea risteilyvieraasta, joka rinta rottingilla kehui uussuomalaiselle, että me täällä selvittiin talvisodasta, turha tulla tänne mutakuonojen uhoamaan…

Talvisota, siis. Viime kuukaudet on mediassa ahkerasti ja aika kiinnostavasti, melko asiallisesti selvitetty sodan taustoja ja sidottu kokemukset yksityisen kautta yleiseen. Kaipaisin toista näkökulmaa, sitä jonka unkarilainen István Rácz tuo esiin kirjassaan Olin Suomessa 1940 (1941). Aivan mainio kirja, kirjoitettu juuri koetun valossa, ei jälkikäteen tunteita ja tunnelmia rekonstruoiden. Rácz päättää ylistävän Suomi-kuvauksensa hienoon loppuhuipennukseen: talkoohengen ylistämiseen. Talkoot, hän kirjoittaa, yhdisti kansan rakentamaan parempaa tulevaisuutta. Sosiaalierojen estämättä raivattiin ja valloitettiin yhdessä uutta maata asuttavaksi. Otettiin muuttajat vastaan, hädässä olevia invalideja ja veteraaneja, orpoja ja leskiä autettiin uuteen alkuun. ”Tätä tietä pitkin, vapaaehtoisella työllä, astuu koko Suomi uutta, parempaa elämänmuotoa kohti!”, kirjoitti Rácz elähdyttävästi.

Jäin miettimään, ihan oikeasti: miksi maahanmuuttokeskustelua ei leimaa talkoohenki, välittäminen ja auttamisen halu, rakkaus lähimmäistä kohtaan? Ihminen on ihminen, siitä riippumatta mistä hän on kotoisin, aina kunnioituksen arvoinen. Mihin häipyi suomalaisten sydämen sivistys, ymmärrys huono-osaisuutta kohtaan? Julma aikamme on ahne ja itsekäs – liian kanssa!