Talvi, talvisota ja talkoot

Vietin viime talvisen viikon, opetusvapaata kun oli, koiran kanssa Sysmässä ja keskityin kirjoittamiseen. Artikkeli, joka oli työn alla, koskee Helsingin julkisten tilojen käyttöä, ja käytössä tapahtuneita muutoksia sotavuosista näihin päiviin. Kuten aina, tämmöiset jutut paisuvat paisumistaan: aineistoja on paljon ja loppuhuipennusta on vaikeata tehdä. Nyt olin todella onnekas! Olin saanut käyttööni Helsingin pitkäaikaisen tori- ja hallivalvojan Tapio Sademiehen lehtileikekokoelmat. Sademies jäi juuri eläkkeelle, kävi haastattelussa ja lupasi lehtileikkeet lainaksi.

Mahtavaa tutkimusprosesseissa onkin vain ”sukeltaa” aineistoihin ja keskittyä kirjoittamaan. niin tein kurinalaisen päiväohjelman varjossa. Työpöydän ääreen klo 9.30, kirjoittamista, sauvakävelyä ennen lounasta. Työ jatkuu lounaan jälkeen, päiväunet ja ilta aineiston lukemista ja lopulta rojahtamista tv:n äärelle, sekalaisten uutisten, sarjojen ja viihteen keskelle. Luovuutta parhaimmillaan. todella! En käynyt edes kirkolla, en lukenut lehtiä, tyhjensin pakastinta ja elin pienellä liekillä.

Viikon uutisiin kuului – netti-informaatiota – professorikollega Leena Palotien poismenosta. Asia kosketti hyvinkin, vaikka en häntä henkilökohtaisesti juurikaan tunne. Nuori akateeminen ja menestynyt nainen (57-v ei ole ikä eikä mikään!) ja vielä geenitutkija, joka menehtyi luusyöpään. Tuntui vaikealta, että tällä taustalla, lääkäri ja kaikki, mutta niin vain elämän kierto vie lopulta voiton. Yliopistouran ihana puoli on kuitenkin se, että jälkeen jää oppilaita ja nuorempia kollegoja viemään sanomaa eteenpäin. Näin oli Palotienkin kohdalla. Ruumis ehkä lähtee, mutta henki jää!

Elin maalla yhden lehden voimalla. Se oli viime tiistain Helsingin Sanomat, josta luin joka päivä yhden osan. Loput tiedot sitten sain netistä. Erityisen puisevaksi ja vastenmieliseksi koin toimittaja Miska Rantasen reportaasin perussuomalaisten poliittiselta risteilyltä. Persut, jotka epäsuorasti herjasivat mukana laivalle sattuneita maahanmuuttajia, nostettiin kuvien kera sankareiden asemaan. Tehkää näin, Suomen kansa, laulakaa hottentoteista ja muista hupsuista kaukomaalaisista kaikkea kivaa. Korostakaa kuinka erilaisia me olemme kuin kaikki muut, erilaisuudessa sittenkin aina parempia, Talvisotaa myöten.

Vastenmielistä, sanon minä. Minun puolestani jokainen puhukoon ja kirjoittakoon mitä lystää, kunhan vain on valmis kantamaan puheistaan vastuun. Vastenmielisyyttä tunsin siksi, että suomalaisuus tulkitaan niin kapeasta horisontista käsin. Siksi tuntui ikävältä saada lukea risteilyvieraasta, joka rinta rottingilla kehui uussuomalaiselle, että me täällä selvittiin talvisodasta, turha tulla tänne mutakuonojen uhoamaan…

Talvisota, siis. Viime kuukaudet on mediassa ahkerasti ja aika kiinnostavasti, melko asiallisesti selvitetty sodan taustoja ja sidottu kokemukset yksityisen kautta yleiseen. Kaipaisin toista näkökulmaa, sitä jonka unkarilainen István Rácz tuo esiin kirjassaan Olin Suomessa 1940 (1941). Aivan mainio kirja, kirjoitettu juuri koetun valossa, ei jälkikäteen tunteita ja tunnelmia rekonstruoiden. Rácz päättää ylistävän Suomi-kuvauksensa hienoon loppuhuipennukseen: talkoohengen ylistämiseen. Talkoot, hän kirjoittaa, yhdisti kansan rakentamaan parempaa tulevaisuutta. Sosiaalierojen estämättä raivattiin ja valloitettiin yhdessä uutta maata asuttavaksi. Otettiin muuttajat vastaan, hädässä olevia invalideja ja veteraaneja, orpoja ja leskiä autettiin uuteen alkuun. ”Tätä tietä pitkin, vapaaehtoisella työllä, astuu koko Suomi uutta, parempaa elämänmuotoa kohti!”, kirjoitti Rácz elähdyttävästi.

Jäin miettimään, ihan oikeasti: miksi maahanmuuttokeskustelua ei leimaa talkoohenki, välittäminen ja auttamisen halu, rakkaus lähimmäistä kohtaan? Ihminen on ihminen, siitä riippumatta mistä hän on kotoisin, aina kunnioituksen arvoinen. Mihin häipyi suomalaisten sydämen sivistys, ymmärrys huono-osaisuutta kohtaan? Julma aikamme on ahne ja itsekäs – liian kanssa!

Talvisota myyttinä – tai brändinä?

Lontoossa toukokuussa 1985 ihmettelin nuorena maisterina suurta kansanjuhlaa, kun 40 vuotta oli kulunut toisen maailmansodan päättymisestä. Victory in Europe -päivä, Euroopan voiton päivänä veteraanit pukeutuivat univormuihin. Lehdet ja tv täyttyivät sotaa käsittelevistä artikkeleista ja dokumenteista. Sankaritekoja muisteltiin, sotamuseoihin tungeksittiin, seppeleitä laskettiin, kaduilla oli täyttä. Ilmassa oli aitoa ilon juhlaa. Kokemus oli hämmentävä. Saavuin sellaisesta maasta, jossa sodan lopputulos oli toinen. Me häviäjät olimme tottuneet kyyristelemään, unohtamaan, häpeämään, vaikenemaan.

Opin, että sotaan liittyi sekä sukupolvikokemus että vahva kansallinen lataus. Useimmissa maissa sota pyyhki altaan sosiaalisen perustan ja sen seurauksia arvioidaan yhä 2000-luvulla. Uhri- tai kärsimysmyytti on ollut suosittu keino selättää kollektiivinen häpeä tai syyllisyydentunne useissa miehityksen ja/tai häviön kokeneissa maissa. Entä Suomessa? Yleisesti hyväksytty näkökulma Suomessakin on ollut, että sodan syttyminen oli muiden syytä. Syyllisiä olivat Molotov-Ribbentrop-sopimuksen arkkitehdit, natsi Saksa ja Neuvostoliitto. Tämä näkemys sävyttää sitä, miten koko sotaa muistetaan ja miten siitä keskustellaan. Mukana on hyvin vähän katumuskeskustelua verrattuna esimerkiksi Saksaan. Tämä ei tarkoita sitä, että sodan muisto olisi ongelmaton. Talvisodan sankaritekojen alle hautautuva tunnemaailmaa ei vielä ole kaikilta osin purettu.

Onko siitä pohjaa myyttiselle – ja todelliselle – Talvisodan hengelle? Talvisota ei ole suuri eikä tuntematon – ensimmäiset romaanit, tulkinnat ja raportit siitä ilmestyivät jo heti vuonna 1940. Nyt talvisota –nimikkeitä on kirjaston tietokannoissa yli 750! Keväällä 1940 ylipäällikkö Mannerheim määräsi, että toukokuun 19. päivästä tehtiin Talvisodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä ”kaikkien murroskautena 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden” yhteinen muistopäivä. Näyttävimpiä Talvisodan muistotilaisuuksia oli kaatuneille reservin upseereille omistettu juhla lokakuussa 1940. Tapahtumalla vahvistettiin kansallista puolustushenkeä Neuvostoliiton painostuksen alla.

Myöhemmin Talvisota jäi kansallisessa muistamisessa Jatkosodan jalkoihin. Kun sotaa on muisteltu, on kyse ollut kansakunnan yhteisten ponnistusten noteeraamisesta. Veteraanijärjestöt vastasivat muistamisesta ja talvisota –muistomerkkien pystyttämisestä useiden vuosikymmenten ajan. Silti, varsinainen talvisota -kirjallisuus alkoi ilmestyä vasta 1980-luvulla. Voidaanko puhua tunnetrauman purun alkamisesta?

Seitsemänkymmenen vuoden takainen talvisodan perintö tuntuu 2000-luvulla sekä etäiseltä että tutulta. Sota nähdään entistä selvemmin osana Euroopan historiaa. Talvisota on kokenut historiakulttuuriset nousunsa ja laskunsa. Keskeinen kysymys kuuluu: voiko sodalla, sodan tappioilla tai edes voitoilla tuotteistaa maakuvaa, myydä tai edelleen sytyttää kansakuntaa? Ajatus sodasta brändintyön osana on sellaisenaan banaali ja absurdikin. Poliittiseen korrektiuteen länsimaissa kuuluu rauhantahtoisuuden tunnustaminen. Sotahulluus, sodan lietsonta on jätetty Arabimaiden terroristeille, uskonkiihkoilijoille ja muille epämääräisille massoille Euroopan ulkopuolelle.

Sitä paitsi, eikö Talvisodan ympärille kietoutunut lataus ole jo purkautunut? Suuri bolshevistinen Antikristus eli Neuvostoliitto on kuollut ja kuopattu. Suomalaisesta yksituumaisuudesta on 2000-luvulla jäljellä vain rippeet. Monikulttuurisuus ja globaalit rajat ylittävä rahatalous on todellisuutta, josta emme pääse irti. Ylioppilasjohtajat valittavat, että nuoria ylioppilaita ei enää saada sankarihautojen kunniakäynneille. ”Miksi ihmeessä me sinne menisimme?”, kysyvät 1980-luvun lopulla syntyneet nuoret – aiheellisesti.

Jotain silti on jäänyt jäljelle. Myyttisenäkin Talvisota kertoo jotain olennaista suomalaisena olemisen henkisestä olemuksesta. Talvisotaan liitetyt arvot ovat edelleen syvästi eurooppalaisia: oikeudenmukaisuus, demokratian puolustaminen, tasa-arvoinen toiminta rinta rinnan, yhteiseen asiaan ”hyvään” uskominen, rohkeuden ja innovatiivisuuden osoittaminen kovan paineen alla. Talvisota kelvannee siis brändityön ainekseksi moraalisilta ulottuvuuksiltaan.

Jokainen kansakunta tarvitsee narraatioonsa hyviä kertomuksia, voittoja, kultakausia ja menestystarinoita. Talvisota sallii meidän olla ylpeitä omapäisyydestä, itsellisyydestä, kyvystä ottaa oma asia itse hoitoon. Edelleen olisin varovainen sotamuistojen käytöstä poliittisena tai ulkopoliittisena työkaluna. Sen suhteet jäljet pelottavat – niin pelottivat jo sotavuonna 1939–1940!