Mihin tarvitaan identiteettiä?

Viime aikojen monenlaisista vaalitapahtumista mieleen jäi Radio Helsingin haastattelu tiistaina. Kyseessä oli sarjan viimeinen niin sanottu poliitikkohaastattelu, jossa tentattiin helsinkiläisiltä eduskuntavaaliehdokkailta valinnan ja ehdokkuuden motiiveja. Vakinainen toimittaja oli sairaana ja inkvisiittoreikseni lupautuivat Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari ja kokenut toimittaja Jaakko Hautamäki. Saatiin aikaan kelpo keskustelu suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta, kaupunkikulttuurista, agraarista ja urbaanista jne.

Muutama yleisökysymys tuli suoraan lähetykseen ja yksi nousi yli muiden. Kuulija kysyi nokkelasti ”mihin identiteettiä tarvitaan?” Siinä sitä ”sivistyneistön” jäsen pääsi jälleen höpöttämään omiaan, kertomaan sosiologian, sosiaalipsykologian ja kulttuurintutkimuksen näkökulmia. Vasta studiosta lähdettyäni jäi aikaa pohtia kysymyksen ydintä: niin, mihin me tarvitsemme tätä runsasta puhetta identiteeteistä.

Identiteetti määrittää suhdettamme ryhmään – se on yhteiskuntatieteissä kattokäsite yksilön tai ryhmän käsitykselle itsestään erillisenä, muista erottuvana kokonaisuutena. Myöhemmin viikolla pääsin testaamaan tätä teesiä Vantaalla, jossa joukko kaupungin korkeita virkamiehiä oli pohtimassa kaupunkinsa identiteettiä. Työ oli innostunutta ja hyvässä vauhdissa ja oma kontribuutioni saattoikin olla vain kannustava.

Kerroin kaikkea kivaa hyvin tuntemastani helsinkiläisyydestä, ja siitä, miten stadilaisuuttta tuotetaan ”kuviteltuna yhteisönä”. Siihen – ikävä kyllä – kuuluu myös paljon ylemmyyttä ja snobbailtua kaupunkielitismiä. Hallinnossa pesivästä virkamies- ja byrokratiahenkisyydestä puhumattakaan. Naapurikylän kollegat toivottavasti vakuuttuivat siitä, että Helsingin tie ei ole Vantaan tie – ainakaan mitä identiteetteihin tulee.

Sattumaa tai ei, viime päivien esiintymiset ovat kietoutuneet kansallisten muistiorganisaatioiden kohtaloihin. Postimuseossa pohdittiin viime viikolla museoiden tulevaisuutta, ja siitä alustin. Museoiden kulttuurinen tehtävä liittyy identiteettiin; ihmisen haluun etsiä ja paikantaa tilansa ja roolinsa tässä ajassa. Museoiden tulee antaa välineitä, jopa vastaus, kysymykseen paikallisesta, kansallisesta, eurooppalaisesta. Eurooppalaista on pohtia kuka minä olen, kun kaikki tuntuu olevan liikkeessä.

Museot ovat kompassi menneisyyden ja tulevaisuuden saranakohdassa. Jatkuvuuden tunne antaa välineitä elämänhallintaan – ja identiteettiin! Museot aktivoivat muistia, osoittavat elämän kerroksisuuden ja parhaimmillaan ehkä kannustavat sosiaaliseen vastuuseen. Siksi museo ei ole vain seiniä vaan se on suhtautumistapa. Siteeraan jyväskyläläistä museologiaan perehtynyttä Janne Vilkunaan joka siteeraa Vuoden eurooppalainen museo -palkintojärjestelmän puheenjohtajaa Kenneth Hudsonia: "Eurooppa on yksi suuri museo, jossa jokainen rakennus, jokainen pelto ja joki ja rautatie sisältää vihjeitä kyseisen maan menneisyydestä, kunhan katsojalla on tarvittava tieto siitä, mitä hän katsoo. Siellä täällä suuressa museossa on laitoksia, joita kutsumme museoiksi. Niiden päätehtävä on auttaa ihmistä ymmärtämään suurta museota. Ne saavat oikeutuksensa siitä, että ne katsovat ulospäin, eivät sisäänpäin.”

Hetki sitten pohdittiin Suomen kirjastoseuran paneelissa Helsingissä kirjastojen tulevaisuutta. Samat eväät olivat kädessä: ihmisten tarve yhteisöllisyyteen, elämyksiin ja autenttisuuteen. Sivistyksestä ja lukemisen ihanuudesta puhumattakaan! Me panelistit olimme hyvin samanhenkisiä ja suopeita sivistyskansalaisia – joskus kaipaan kulttuurikentän vaalipaneeleihin teollisuusjohtajia, punaniskoja tai sosiaalitanttoja….

Identiteetti siis. Tänään oli myös Sitran "Maamerkit" -tilaisuus, jossa todettiin monen asiantuntijan suulla, että maaseutu ja kaupunki eivät enää ole toistensa vastakohtia, ja että suomalaisilla on huoli maaseudun hyvinvoinnista, suomalaisesta ruokatuotannosta ja luonnosta. Voisiko tämmöinen rakentava lähtökohta näkyä joku päivä identiteetissämme – että ei ole joko-tai vaan sekä-että.

Talvisota myyttinä – tai brändinä?

Lontoossa toukokuussa 1985 ihmettelin nuorena maisterina suurta kansanjuhlaa, kun 40 vuotta oli kulunut toisen maailmansodan päättymisestä. Victory in Europe -päivä, Euroopan voiton päivänä veteraanit pukeutuivat univormuihin. Lehdet ja tv täyttyivät sotaa käsittelevistä artikkeleista ja dokumenteista. Sankaritekoja muisteltiin, sotamuseoihin tungeksittiin, seppeleitä laskettiin, kaduilla oli täyttä. Ilmassa oli aitoa ilon juhlaa. Kokemus oli hämmentävä. Saavuin sellaisesta maasta, jossa sodan lopputulos oli toinen. Me häviäjät olimme tottuneet kyyristelemään, unohtamaan, häpeämään, vaikenemaan.

Opin, että sotaan liittyi sekä sukupolvikokemus että vahva kansallinen lataus. Useimmissa maissa sota pyyhki altaan sosiaalisen perustan ja sen seurauksia arvioidaan yhä 2000-luvulla. Uhri- tai kärsimysmyytti on ollut suosittu keino selättää kollektiivinen häpeä tai syyllisyydentunne useissa miehityksen ja/tai häviön kokeneissa maissa. Entä Suomessa? Yleisesti hyväksytty näkökulma Suomessakin on ollut, että sodan syttyminen oli muiden syytä. Syyllisiä olivat Molotov-Ribbentrop-sopimuksen arkkitehdit, natsi Saksa ja Neuvostoliitto. Tämä näkemys sävyttää sitä, miten koko sotaa muistetaan ja miten siitä keskustellaan. Mukana on hyvin vähän katumuskeskustelua verrattuna esimerkiksi Saksaan. Tämä ei tarkoita sitä, että sodan muisto olisi ongelmaton. Talvisodan sankaritekojen alle hautautuva tunnemaailmaa ei vielä ole kaikilta osin purettu.

Onko siitä pohjaa myyttiselle – ja todelliselle – Talvisodan hengelle? Talvisota ei ole suuri eikä tuntematon – ensimmäiset romaanit, tulkinnat ja raportit siitä ilmestyivät jo heti vuonna 1940. Nyt talvisota –nimikkeitä on kirjaston tietokannoissa yli 750! Keväällä 1940 ylipäällikkö Mannerheim määräsi, että toukokuun 19. päivästä tehtiin Talvisodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä ”kaikkien murroskautena 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden” yhteinen muistopäivä. Näyttävimpiä Talvisodan muistotilaisuuksia oli kaatuneille reservin upseereille omistettu juhla lokakuussa 1940. Tapahtumalla vahvistettiin kansallista puolustushenkeä Neuvostoliiton painostuksen alla.

Myöhemmin Talvisota jäi kansallisessa muistamisessa Jatkosodan jalkoihin. Kun sotaa on muisteltu, on kyse ollut kansakunnan yhteisten ponnistusten noteeraamisesta. Veteraanijärjestöt vastasivat muistamisesta ja talvisota –muistomerkkien pystyttämisestä useiden vuosikymmenten ajan. Silti, varsinainen talvisota -kirjallisuus alkoi ilmestyä vasta 1980-luvulla. Voidaanko puhua tunnetrauman purun alkamisesta?

Seitsemänkymmenen vuoden takainen talvisodan perintö tuntuu 2000-luvulla sekä etäiseltä että tutulta. Sota nähdään entistä selvemmin osana Euroopan historiaa. Talvisota on kokenut historiakulttuuriset nousunsa ja laskunsa. Keskeinen kysymys kuuluu: voiko sodalla, sodan tappioilla tai edes voitoilla tuotteistaa maakuvaa, myydä tai edelleen sytyttää kansakuntaa? Ajatus sodasta brändintyön osana on sellaisenaan banaali ja absurdikin. Poliittiseen korrektiuteen länsimaissa kuuluu rauhantahtoisuuden tunnustaminen. Sotahulluus, sodan lietsonta on jätetty Arabimaiden terroristeille, uskonkiihkoilijoille ja muille epämääräisille massoille Euroopan ulkopuolelle.

Sitä paitsi, eikö Talvisodan ympärille kietoutunut lataus ole jo purkautunut? Suuri bolshevistinen Antikristus eli Neuvostoliitto on kuollut ja kuopattu. Suomalaisesta yksituumaisuudesta on 2000-luvulla jäljellä vain rippeet. Monikulttuurisuus ja globaalit rajat ylittävä rahatalous on todellisuutta, josta emme pääse irti. Ylioppilasjohtajat valittavat, että nuoria ylioppilaita ei enää saada sankarihautojen kunniakäynneille. ”Miksi ihmeessä me sinne menisimme?”, kysyvät 1980-luvun lopulla syntyneet nuoret – aiheellisesti.

Jotain silti on jäänyt jäljelle. Myyttisenäkin Talvisota kertoo jotain olennaista suomalaisena olemisen henkisestä olemuksesta. Talvisotaan liitetyt arvot ovat edelleen syvästi eurooppalaisia: oikeudenmukaisuus, demokratian puolustaminen, tasa-arvoinen toiminta rinta rinnan, yhteiseen asiaan ”hyvään” uskominen, rohkeuden ja innovatiivisuuden osoittaminen kovan paineen alla. Talvisota kelvannee siis brändityön ainekseksi moraalisilta ulottuvuuksiltaan.

Jokainen kansakunta tarvitsee narraatioonsa hyviä kertomuksia, voittoja, kultakausia ja menestystarinoita. Talvisota sallii meidän olla ylpeitä omapäisyydestä, itsellisyydestä, kyvystä ottaa oma asia itse hoitoon. Edelleen olisin varovainen sotamuistojen käytöstä poliittisena tai ulkopoliittisena työkaluna. Sen suhteet jäljet pelottavat – niin pelottivat jo sotavuonna 1939–1940!