perjantaina, joulukuuta 31, 2010

Hyvästi 2010!

Kuka kaipaa? En ainakaan minä, sanon suoraan!
Miksi?

Takana raskas, mutta tietenkin tapahtumarikas vuosi, joka vei voimat, minulta ja monelta muulta. Tähän ikään kun tulee, alkaa kaivata jo sitä, että maailma alkaisi olla valmis ja kypsä, mutta turha toivo. Uudistukset, muutokset ja murrokset piiskaavat aikalaisia tavalla, joka ei heti unohdu. enkä nyt puhu pankkikriiseistä, talouslamasta tai ilmastokatastrofista (todellisesta tai oletetusta..) vaan ihan joka päiväsistä asioista, arjesta.

Meillä yliopistolla arki on ollut sitä, että hallinnon uudistukseen on yritetty sopeutua. Lopputulos: kaoottiset suurlaitokset, kantajengin muutosvastarinta, toimimaton perusinfra ja yhä kauemmas etääntyvä yliopiston johtoporras. Me lojaalit työmyyrät – perustutkijat ja –opettajat – olemme venyneet ja vanuneet suuntaa ja toiseen, kasvattaneet tuloksellisuutta, pohtineet rahan ansaitsemiskeinoja, maalanneet uusien aikojen brändiä laitoksillemme, oppiaineillemme ja itsellemme. Sekä valmistautuneet ensi vuoteen sisäistäen sanomaksi: ”Opettaisin ja tekisin mielelläni, mutta köyhällä yliopistollamme ei ole nyt sellaiseen ole varaa…”.

Kun Humboldtin juhlavuosi nyt on päättymässä, kysyn uudelleen ja yhä uudelleen: pitäisikö Yliopisto keksiä uudelleen? Tai pikemminkin siirtää pois nykyisistä raameistaan alkutilaan, jossa on kaksi opiskelija ja yksi opettaja – siitä se aikoinaan lähti liikkeelle, ja siitä edelleen on kysymys, kaikesta huolimatta.

Vuonna 2010 matkustin paljon ja rakastuin uusiin paikkoihin – huhtikuun matka Balkanille avasi silmäni lopullisesti Euroopan tälle nurkalle, kiehtovalle, jännittävälle, hauskalle ja dramaattiselle. Syksyllä opetin Balkanin historiaa ja nyt luen tenttivastauksia ja luentopäiväkirjoja – olen todella innoissani siitä, että niin monet luennolla olleetkin ovat saaneet silmänsä auki alueelle. Hienoja esseevastauksia, kun on luettu Andricia, Draculicia ja Tito-elämäkertoja. Tämän vuoksi opettaja jaksaa elää!

Sain leivottua viisi tohtoria maailmaan, kaikki mahtavia väitöksiä Suomen kulttuurihistoriasta, taustanaan eurooppalainen kehitys. Rooma ja taitelija, fennomaanit ja luonto, metsäopetus ja akateemisuus, suomalainen upseeri ja sotahistorian käänteet ja viimeisimpänä Naantalin merkitykset muistin paikkana – sivistysperintö kasvoi tässä maassa huimasti, vaikka julkisuus ei enää yhtä helposti löydä nuoria tohtoreita haaviinsa kuin ennen.

Kunnallispolitiikan vuosi on sirpaleinen ja yllättävä. Helsingin pyhä yhteistyöakseli – kokoomus ja sdp – on yhä rampana ja siksi kunnallispolitiikka on ollut ailahtelevasta ja poukkoilevaa. Kainuun matka kaupunginhallituksen kanssa elokuussa jäi mieleen uuden avauksena; hieno syväsukellus alueiden Suomeen ja paikalliseen osaamiseen. Helsingin Sataman johtokunnan työskentely on ollut kiinnostavaa ja johtokunta ryhmänä hyvin yhteen pelaava – matka Belgiaan oli täysi kymppi! Persoonallisia tyyppejä, mainioita hahmoja, hyviä juttuja, ja maailmankuvan avartamista, kuten parhaimmillaan voi olla tämmöisen reissun jälkeen.

Lapset ovat maailmalla – Virossa ja Ruotsissa, sukulaisia asuu Saksassa ja muualla Euroopassa. Minua ei saa euroskeptikoksi, vaan uskon entistä syvemmin eurooppalaiseen renessanssiin. Siksi toivon, että ensi vuodesta 2011 tulee entistä ehompi Eurooppa-vuosi! Alas pikkunationalismi! Nurkkaan perifeerinen ajattelu! Pois posketon populismi! Toivon, että vuonna 2011 puhutaan vihdoin –asiaa!

Tunnisteet: , , , ,

sunnuntaina, joulukuuta 12, 2010

Tiedettä, barometreja ja yliopistopolitiikkaa!

Viikkoon on jälleen kuulunut miellyttävä opiskelijatapahtuma. Ne pitävät yllä uskoani yliopiston tulevaisuuteen. Eilen juhlivat historian ainejärjestön Kronoksen aktiivit yhdistyksen 65-vuotista juhlaa. Kaunis ja tyylikäs tilaisuus, jossa pidettiin hyviä puheita (Nuorteva, Burman) ja laulettiin opiskelijoiden tekemiä irvilauluja. Keskeinen irvailun kohde oli – tietenkin – innovaatioyliopisto Aalto ja koko ajatus innovoinnista. Opiskelijat osoittivat kehuttavaa humanistista itsetuntoa ja kykyä ottaa ilo irti elämästä. Kun nämä tyypit saadaan ihmiskunnan ja isänmaan palvelukseen, makaa tämäkin maa kohti parempaa suuntaa!

Viikolla julkistettiin jälleen Tieteen tiedotus ry:n laatima tiedebarometri. Sen avulla mitataan kai jotenkin suomalaisten suhtautumista tieteeseen. Kokonaiskuva on tiedemyönteisyys. Internetin merkitys on kasvanut kohisten. Itse sanoisin: myös television. Olin kovin yllättynyt, kun olin päässyt (kuvio 16) siihen joukkoon, jonka muodostavat useimmin esitetyt nimet, kun puhutaan ”merkittävimmistä nykyisin toimivista tieteenharjoittajista”. Kärkeä piti edesmennyt akateemikko Leena Palotie, sitten tulivat palkitut ja dekoreeratut Esko Valtaoja, Kari Enqvist, Helena Ranta, Pekka Himanen ja Ilkka Hanski. Itse pääsin kahdella maininnalla peränpitäjien joukkoon, yhdessä muun muassa Leif Groopin, Johan Gullichsenin ja Petteri Järvisen kanssa. Samalla listalla figureerasivat myös Jorma Ollila ja Martti Ahtisaari, mikä ei anna kovin hyvää kuvaa suomalaisten tiedetietoisuudesta….

Akateemisen elämän ylle tuo varjonsa jatkuva uudistaminen ja evaluaatiot. Nyt uusin ”keksintö” liittyy Humanistisen tiedekunnan profiilin nostoon, jonka oletetaan – siis tiedekunnassa oletetaan – tapahtuvan muodostumalla sisäänheittoon opintokokonaisuuksia. Tämä opintokokonaisuuksien luominen leivottiin sisään tiedekunnan strategiaan jo edellisen tdk-neuvoston aikaan, ulottuen vuosille 1912. Meillä on liuta aika irrallisia oppiaineita - niitä perusteltiin löyhin perustein 1980- ja 1990-luvulla - ja niistä nyt tehdään 10-15 oppiainekokonaisuutta. Osatavoitteena vähentää pääsykokeiden runsautta, ja tehdä muutama sisääntulopolku. Itse näen tämän sinänsä aika hyvänä asiana. Saadaan ryhtiä ja tarpeellista uudelleen ajattelua opintokokonaisuuksiin. Pienenä pelkona on, että palataan taas vanhaan, so luodaan historian, kulttuurintutkimuksen, taiteentutkimuksen, sukupuolen tutkimuksen jne aineet jälleen takasin....

Viikolla jaksettiin yhä kohista humanistien adressista rehtorille. Adressin sylttytehdas lienee entisen Renvall-instituutin väki, kärjessä Arto Luukkanen. Taustalla on tilanne, jossa tiedekunnan (muidenkin?) budjettia on leikattu runsaalla kädellä = ei rahaa tuntiopetukseen, ei tutkijoiden kansain väliseen toimintaan, ei opiskelijoiden työharjoitteluun, ei ulkomaisten opponenttien tänne tuomiseen jne. Mitään uudesta strategiasta ei siis voida käytännössä toteuttaa. Esimerkiksi juuri tämä "kansainvälistyminen" jää nyt jokaisen tutkijan itse maksettavaksi...On siis elettävä paitsi niukkuuden myös näiden opinto- ja hallintouudistusten kurimuksessa ja evaluaation miekka pään päällä heiluen.

Adressien puuhamiesten ja -naisten olisi suunnattava se myös hallitukselle....itse en ollut taustajoukoissa, tällä kertaa. Tiukka budjetti koettelee historian, kulttuurin ja taiteiden laitosta kovimmin - meillä muutosvastarinta aika suurta ja huoli humanismin tulevaisuudesta samoin. Rehtori vastasi ympäripyöreitä. Tämähän tässä huolestuttaa, kahden kerroksen erilaiset maailmat: yliopiston johto vakuuttaa, että kaikki menee kuten ennenkin ja vielä paremmin - mutta ruohonjuuritasolla todellisuus on jotain muuta: me alamme olla aika uupuneita tähän kulissitodellisuuteen!

Tunnisteet: , ,

maanantaina, joulukuuta 06, 2010

6.12. ja Helsinki

Tänään tuli tarvottua, melkein hiihdettyä, läpi lumisen Helsingin kaksi kertaa: ensin iltapäivällä ESO:oon, jakamaan fukseille osakuntanauhat, so liittämään nuoret ensimmäisen vuoden opiskelijat täysivaltaiseen akateemiseen kansalaisuteen. Vanhat virkailijat - nuo kokeneet seniorit! - seisoivat eleganttina salin takana, fuksit istuivat ja esittäytyivät ottaessaan nauhan vastaan. Kuraattori Aniluoto puhui hyvin akateemisten perinteiden monimerkityksisyydestä, minä korostin inspehtorina kulttuuristen ja yhteisöllisten jatkuvuuksien painoarvoa yliopistomaailmassa. Sanoin myös, että kaikkea tulee säännöllisesti ja kriittisesti myös arvioida. Se on akateemisen ihmisen, intellektuellin, ikiaikainen oikeus, käyttää päättään ajattelemiseen ja havainnointiin.

Fuksien määrä osakunnassa vaihtelee joka vuosi. Nyt oli väkeä vähemmän kuin vuosi sitten. Alkaako teho-opiskelun viesti painaa päälle? Opetusministeriö, vanhemmat ja yliopisto itseksin haluaa suorituksia ja opintoihin lisää "hyötyajattelua". Siihen ei enää mahdu jermuilevaa osakunta- ja ylioppilaselämää. Tai jos mahtuu, läpijuoksu tulee olemaan vilkkaampaa. Tästä olen huolissani. Opiskelijajärjestötoiminta perustuu vapaaehtoisuuteen - siinä on sen perdagoginen juju! Tämän vapaaehtoisuuden kautta opitaan kansalaistoimintaan, saadaan hyödyllisiä valmiuksia, kypsytään aikuisuuteen.

Toinen tarpominen suuntautui ravintola Teaterniin Linnan juhlien jatkoille, ja pikku kommentin antamiseen toimittaja Timo Harakalle YLE:n ohjelmaan koskien maabrändityötä. Siitä puhuimme nokkelan ja sanavalmiin Harakan kanssa jo laajasti Kirjamessuilla lokakuussa. Kävellessäni Kruununhaasta Espalle oli Helsinki hiljainen ja lähes totaalisen lumivapan peitossa. Lunta kaatui taivaalta lisää. Katujen varsilla ei erottanut oliko edessä auto vai lumikinos. Poliisit vartioivat Mariankadulla bussi 18 matkaa jyrkässä mäessä - mainio näytelmä seurattavaksi. Bussi kun jumahtaa paikalleen, jos se joutuu jarruttamaan vastaantulevaa autoa. Ihmiset auttoivat toisiaan kaivamaan autojaan lumen alta. Helsingistä tulee suloinen pikkukaupunki talvella, kun lunta sataa.

Teatteriravintolassa oli kaupunki ja tv-väki oli juhla-asussaan; paikalle purjehtivat tyylikäs puoluejohtaja Räsänen puolisoineen, keskipisteenä tottumaan olevat herra ja rva Sarasvuo, elegantti Riikka Manner ja karismaattinen Yhdysvaltain suurlähettiläs puolisoineen - perässään suurin sopulilauma toimittajia ja valokuvaajia. Palasin kotiin pientä polkua pitkin, joka oli kävelty Espan puistoon ja ihailin edelleen jouluvaloja, näyttävästi valaistuja talojen fasadeja ja itsenäisyyspäiväkynttilöitä kauppojen ja liikkeiden ikkuinoissa. Koin juhlakaupungin lähes yksin - suurenmoinen tunne! Talvi-Helsinki on poikkeuksellisen vahva urbaani elämys!

Tunnisteet: , , ,