Hyvästi 2010!
Kuka kaipaa? En ainakaan minä, sanon suoraan!
Miksi?
Takana raskas, mutta tietenkin tapahtumarikas vuosi, joka vei voimat, minulta ja monelta muulta. Tähän ikään kun tulee, alkaa kaivata jo sitä, että maailma alkaisi olla valmis ja kypsä, mutta turha toivo. Uudistukset, muutokset ja murrokset piiskaavat aikalaisia tavalla, joka ei heti unohdu. enkä nyt puhu pankkikriiseistä, talouslamasta tai ilmastokatastrofista (todellisesta tai oletetusta..) vaan ihan joka päiväsistä asioista, arjesta.
Meillä yliopistolla arki on ollut sitä, että hallinnon uudistukseen on yritetty sopeutua. Lopputulos: kaoottiset suurlaitokset, kantajengin muutosvastarinta, toimimaton perusinfra ja yhä kauemmas etääntyvä yliopiston johtoporras. Me lojaalit työmyyrät – perustutkijat ja –opettajat – olemme venyneet ja vanuneet suuntaa ja toiseen, kasvattaneet tuloksellisuutta, pohtineet rahan ansaitsemiskeinoja, maalanneet uusien aikojen brändiä laitoksillemme, oppiaineillemme ja itsellemme. Sekä valmistautuneet ensi vuoteen sisäistäen sanomaksi: ”Opettaisin ja tekisin mielelläni, mutta köyhällä yliopistollamme ei ole nyt sellaiseen ole varaa…”.
Kun Humboldtin juhlavuosi nyt on päättymässä, kysyn uudelleen ja yhä uudelleen: pitäisikö Yliopisto keksiä uudelleen? Tai pikemminkin siirtää pois nykyisistä raameistaan alkutilaan, jossa on kaksi opiskelija ja yksi opettaja – siitä se aikoinaan lähti liikkeelle, ja siitä edelleen on kysymys, kaikesta huolimatta.
Vuonna 2010 matkustin paljon ja rakastuin uusiin paikkoihin – huhtikuun matka Balkanille avasi silmäni lopullisesti Euroopan tälle nurkalle, kiehtovalle, jännittävälle, hauskalle ja dramaattiselle. Syksyllä opetin Balkanin historiaa ja nyt luen tenttivastauksia ja luentopäiväkirjoja – olen todella innoissani siitä, että niin monet luennolla olleetkin ovat saaneet silmänsä auki alueelle. Hienoja esseevastauksia, kun on luettu Andricia, Draculicia ja Tito-elämäkertoja. Tämän vuoksi opettaja jaksaa elää!
Sain leivottua viisi tohtoria maailmaan, kaikki mahtavia väitöksiä Suomen kulttuurihistoriasta, taustanaan eurooppalainen kehitys. Rooma ja taitelija, fennomaanit ja luonto, metsäopetus ja akateemisuus, suomalainen upseeri ja sotahistorian käänteet ja viimeisimpänä Naantalin merkitykset muistin paikkana – sivistysperintö kasvoi tässä maassa huimasti, vaikka julkisuus ei enää yhtä helposti löydä nuoria tohtoreita haaviinsa kuin ennen.
Kunnallispolitiikan vuosi on sirpaleinen ja yllättävä. Helsingin pyhä yhteistyöakseli – kokoomus ja sdp – on yhä rampana ja siksi kunnallispolitiikka on ollut ailahtelevasta ja poukkoilevaa. Kainuun matka kaupunginhallituksen kanssa elokuussa jäi mieleen uuden avauksena; hieno syväsukellus alueiden Suomeen ja paikalliseen osaamiseen. Helsingin Sataman johtokunnan työskentely on ollut kiinnostavaa ja johtokunta ryhmänä hyvin yhteen pelaava – matka Belgiaan oli täysi kymppi! Persoonallisia tyyppejä, mainioita hahmoja, hyviä juttuja, ja maailmankuvan avartamista, kuten parhaimmillaan voi olla tämmöisen reissun jälkeen.
Lapset ovat maailmalla – Virossa ja Ruotsissa, sukulaisia asuu Saksassa ja muualla Euroopassa. Minua ei saa euroskeptikoksi, vaan uskon entistä syvemmin eurooppalaiseen renessanssiin. Siksi toivon, että ensi vuodesta 2011 tulee entistä ehompi Eurooppa-vuosi! Alas pikkunationalismi! Nurkkaan perifeerinen ajattelu! Pois posketon populismi! Toivon, että vuonna 2011 puhutaan vihdoin –asiaa!
Miksi?
Takana raskas, mutta tietenkin tapahtumarikas vuosi, joka vei voimat, minulta ja monelta muulta. Tähän ikään kun tulee, alkaa kaivata jo sitä, että maailma alkaisi olla valmis ja kypsä, mutta turha toivo. Uudistukset, muutokset ja murrokset piiskaavat aikalaisia tavalla, joka ei heti unohdu. enkä nyt puhu pankkikriiseistä, talouslamasta tai ilmastokatastrofista (todellisesta tai oletetusta..) vaan ihan joka päiväsistä asioista, arjesta.
Meillä yliopistolla arki on ollut sitä, että hallinnon uudistukseen on yritetty sopeutua. Lopputulos: kaoottiset suurlaitokset, kantajengin muutosvastarinta, toimimaton perusinfra ja yhä kauemmas etääntyvä yliopiston johtoporras. Me lojaalit työmyyrät – perustutkijat ja –opettajat – olemme venyneet ja vanuneet suuntaa ja toiseen, kasvattaneet tuloksellisuutta, pohtineet rahan ansaitsemiskeinoja, maalanneet uusien aikojen brändiä laitoksillemme, oppiaineillemme ja itsellemme. Sekä valmistautuneet ensi vuoteen sisäistäen sanomaksi: ”Opettaisin ja tekisin mielelläni, mutta köyhällä yliopistollamme ei ole nyt sellaiseen ole varaa…”.
Kun Humboldtin juhlavuosi nyt on päättymässä, kysyn uudelleen ja yhä uudelleen: pitäisikö Yliopisto keksiä uudelleen? Tai pikemminkin siirtää pois nykyisistä raameistaan alkutilaan, jossa on kaksi opiskelija ja yksi opettaja – siitä se aikoinaan lähti liikkeelle, ja siitä edelleen on kysymys, kaikesta huolimatta.
Vuonna 2010 matkustin paljon ja rakastuin uusiin paikkoihin – huhtikuun matka Balkanille avasi silmäni lopullisesti Euroopan tälle nurkalle, kiehtovalle, jännittävälle, hauskalle ja dramaattiselle. Syksyllä opetin Balkanin historiaa ja nyt luen tenttivastauksia ja luentopäiväkirjoja – olen todella innoissani siitä, että niin monet luennolla olleetkin ovat saaneet silmänsä auki alueelle. Hienoja esseevastauksia, kun on luettu Andricia, Draculicia ja Tito-elämäkertoja. Tämän vuoksi opettaja jaksaa elää!
Sain leivottua viisi tohtoria maailmaan, kaikki mahtavia väitöksiä Suomen kulttuurihistoriasta, taustanaan eurooppalainen kehitys. Rooma ja taitelija, fennomaanit ja luonto, metsäopetus ja akateemisuus, suomalainen upseeri ja sotahistorian käänteet ja viimeisimpänä Naantalin merkitykset muistin paikkana – sivistysperintö kasvoi tässä maassa huimasti, vaikka julkisuus ei enää yhtä helposti löydä nuoria tohtoreita haaviinsa kuin ennen.
Kunnallispolitiikan vuosi on sirpaleinen ja yllättävä. Helsingin pyhä yhteistyöakseli – kokoomus ja sdp – on yhä rampana ja siksi kunnallispolitiikka on ollut ailahtelevasta ja poukkoilevaa. Kainuun matka kaupunginhallituksen kanssa elokuussa jäi mieleen uuden avauksena; hieno syväsukellus alueiden Suomeen ja paikalliseen osaamiseen. Helsingin Sataman johtokunnan työskentely on ollut kiinnostavaa ja johtokunta ryhmänä hyvin yhteen pelaava – matka Belgiaan oli täysi kymppi! Persoonallisia tyyppejä, mainioita hahmoja, hyviä juttuja, ja maailmankuvan avartamista, kuten parhaimmillaan voi olla tämmöisen reissun jälkeen.
Lapset ovat maailmalla – Virossa ja Ruotsissa, sukulaisia asuu Saksassa ja muualla Euroopassa. Minua ei saa euroskeptikoksi, vaan uskon entistä syvemmin eurooppalaiseen renessanssiin. Siksi toivon, että ensi vuodesta 2011 tulee entistä ehompi Eurooppa-vuosi! Alas pikkunationalismi! Nurkkaan perifeerinen ajattelu! Pois posketon populismi! Toivon, että vuonna 2011 puhutaan vihdoin –asiaa!
Tunnisteet: 2010, Balkan, kunnallispolitiikka, matkat, parempi uusi vuosi
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home