Tietoa vai taitoa ammatissa?

Viikko sitten lauantaina Itä-Hämeessä oli keskiaukeaman juttuna tyypillinen suomalainen kertomus: jyväskyläläinen urheilija, jääkiekonkin SM-kultaa voittanut Sinuhe Wallinheimo kertoi elämänsä tavoitteista: ensin aktiivinen urheilu-ura, sitten opintoja ja kolme tutkintoa Suomessa ja Yhdysvalloissa, ja lopulta pyrkimistä politiikkaan eli eduskuntaan. Kaunis tarina, jonka äärellä tapaamme herkistyä. Nousu elämän portailla, uralla tai politiikassa tapahtuu opintien avulla, tietoa kartuttamalla. Wallinheimon panostus panee kysymään: mistä tietoa hankitaan? Miten tietoa saa?

Useimmat meistä vastaavat kysymykseen sanomalla: koulusta, tietenkin! Tiede, tieto, osaaminen ja innovatiivisuus ovat eräs eurooppalaisen aatehistorian tärkeitä juonteita. Muutokset koulujen tehtävässä ovat näkyneet siinä, mitä tiedolta eri aikoina on edellytetty. Yksi on varmaa: tietäminen on toistaiseksi merkinnyt arvovaltaa. Koulutuksen avulla on tuotettu samalla kertaa sekä virtuooseja ja visionäärejä että kapeita spesialisteja ja osaajia.

Tiedon vaalijoiden ja välittäjien arkkityypit elävät vahvoina ja myyttisinä keskuudessamme. Minerva, viisauden jumalatar, on keskeinen antiikin mytologian hahmoista, monien hallitsijoiden, yliopistojen ja koulujen suojelija. Renessanssin ihailtu ja kadehdittu uomo universale, kaikkien alojen asiantuntija, säteilee yhä vaikutustaan tähän aikaan. Sankaritutkijat ja tiedemiehet sekä tieteen ja tiedon edelläkävijät nauttivat edelleen arvostusta ja saavat palkintoja. Länsimaisen kulttuurin historian on ollut kuvausta siitä, kuinka tieto ja tiede asteittain ovat avautuneet ja demokratisoituneet hengellisen tai oppisäädyn tai eliitin etuoikeudesta sekä akatemioiden ja yliopistojen maailmasta kaikkialle - valistuksen, vallankumousten ja modernisaatiosykäysten myötä.

Näitä asioita pohdin viime viikolla kahdessakin tilaisuudessa: tiistaina olin juhlapuhujana Haaga-Helian ammattikorkeakoulun 50-vuotisjuhlassa Pasilassa. Juhlassa opin, että ”sivistys” on ollut ammattikoulutuksen maailmassa avainsana, kun opetusta on kehitetty, aina 1890-luvulta lähtien. Toinen tavoite on ollut ”kansalaisuus”, ammatin kautta tapahtuva sitoutuminen kunnollisuuteen ja yhteisöön. Toisen kerran pohdin tiedon, sosiaalisen pääoman ja sivistyksen suhdetta yliopiston Studia generaliassa torstaina, lähes täydelle Porthanian I luentosalille.

Tietoa pidetään nykyään kaikkein tärkeimpänä voimavarana ja tuotantotekijänä. Tietämyksen avulla kehitetään entistä kilpailukykyisempiä tuotteita markkinoille, jossa parhaat voittavat. ”Tieto on valtaa” –toteamuksen tarjosi meille englantilainen filosofi ja lordikansleri Sir Francis Bacon (1561-1626). ”Tieto on valtaa” lause on käynyt runsaan hokemisen ansiosta jo kliseeksi. Baconin iskulause on poimittu hänen latinankielisestä julkaisustaan Meditationes Sacrae vuodelta 1597 ja kuuluu latinaksi: ”Nam et ipsa scientia potestas est” (tieto itsessään on myös valtaa). ”Scientia” tarkoittaa sekä tietämistä ja tietoa että osaamista, taitoa ja perehtyneisyyttä. ”Potestas” puolestaan tarkoittaa valtaa kykeneväisyytenä. Baconin iskulause voidaan tulkita ajassamme myös seuraavasti: osaaminen ja perehtyneisyys parantavat yksilöllistä suorituskykyä ja toimintaa ja lisäävät yhteisöllistä kilpailukykyä.

Tietoon ja sen tuottamiseen on kohdistettu monitasoisia kysymyksiä vallasta ja valtasuhteista. Keskeisiä kysymyksiä ovat olleet, kuka saa tietää ja kenen tieto on arvokasta ja hyvää, kenen tieto suljetaan "oikean tiedon" ulkopuolelle. Historiallisesti katsoen merkittävänä pidettyä tietoa on päässyt tuottamaan vain pieni osa maailman ihmisistä: lähinnä länsimaiset, keski-ikäiset, oppisäätyyn tai sivistyneistöön kuuluneet mieshenkilöt, joilla on ollut pääsy tiedon lähteille pariin ja tilaisuuksia tiedon tuottamiseen. Tietoon liittyviä valtasuhteita on analysoitu ja kritisoitu esimerkiksi luokan, sukupuolen ja globaalisuuden näkökulmista. Muun muassa feministiset ja post-koloniaaliset teoriat ovat kritisoineet tiedon poliittisen, ideologisen ja taloudellisen ulottuvuuden kieltämistä ja pyrkineet ohjaamaan huomiota tiedon tuottamisen lähtökohtiin ja ennakko-oletuksiin.

PS. Viikon kuluttua eli 4.11. pohditaan Yliopistolla Humboldtin merkitystä tämän päivän korkeakoulukeskustelussa. Tervetuloa kuuntelemaan! http://www.helsinki.fi/suomenhistoria/dokumentit/Humboldt-seminaari.pdf