Unelmia ja mediatodellisuutta

Viime viikolle kertyi kaikenlaista kiehtovaa ja vähemmän kiehtovaa: Chilen kaivosmiesten ylösnosto, homokeskustelu ja kunnallispolitiikan budjettineuvottelut Helsingissä. Viikkoon oli hyvä pompahtaa eteläsuomalaisen osakunnan tasokkaiden vuosijuhlien jälkeen 9. -10.10 aikana. Vanhalle oli kokoontunut näyttävä joukko nuorempia ja vanhempia esolaisia, sekä vieraita kaikista Pohjoismaista ja Virosta. Osakunnan inspehtorina sain pitää puheen virkailijoille, so. sille aktiiviselle porukalle, joka viime vuosina on pitänyt osakuntaa kasassa, energisesti ja itseään säästämättä. Konkreettisestikin, sillä puhe yliopistolle (civis Nousiainen) käsitteli tällä kertaa opiskelijoiden jaksamista ja ”down-shiftaamista”, kun päälle kaatuu vaatimuksia kaikkialta, opinahjosta, harrastuksista, perheestä, tuttavapiiristä.

Hauskaa oli melkein aamuun asti! Viikolla vietin pitempiä toveja kaupungintalolla, jossa valtuustoryhmien puheenjohtajat apureineen kävivät käsiksi budjettiin. Nämä neuvottelut ovat kunnallispolitiikan näytelmiä parhaasta päästä: ryhmät näyttävät todellisen profiilinsa, teemat nousevat suoraan historiasta ja tunnelma on paikoin kireä ja kiihkeäkin. Vasemmisto esiintyy vasemmistona ja oikeisto oikeistona; edellinen edellyttää rahaa sosiaalitoimeen, jälkimmäinen ajaa kilpailutusta ja toiminnan tehostamista. Vihreät on siinä välissä ”tyttöpuolue”, sydän kallellaan joukkoliikenteen suuntaan. Me keskustassa olevat…niin…olemme todellakin keskustassa, tasapainottamassa keskellä. Yhteistä kaikille ryhmille on jaettu huoli Helsingin mammuttimaisesta hallintokoneesta, joka pitäisi saada joustavammaksi.

Seurakuntavaalit lähestyvät ja itsekin asetuin ehdolle kotiseurakunnassani Tuomiokirkossa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvemmin alkaa sisäistää osallistumisen periaatteen: pitää olla mukana, jos haluaa vaikuttaa! Sitä toteutan kunnallispolitiikassa, samaa ajatusta soisin kirkkovaltuustoihin. Siksi hämmästelen suurta ”homokohua”, joka nousi tv 2:n ohjelman jälkeen tiistaina. Kirkosta eroaa väkeä, kun suunnan pitäisi olla päinvastoin! Jos muutosta halutaan, se tapahtuu sisältäpäin, ei kadulla huutamalla pettymystään. Kirkko on eurooppalaisen historian vanhin edelleen toiminnassa olevan kerrostuma – sitä ei pidä jättää hihhuleille ja sisäpiiriuskovaisille.

Jumalaa ja perkelettä huudettiin Chilen kaivoksissa kuukausien ajan, ennen kuin kaivosmiehet lopulta saatiin pelastettua. Kyynel putosi minunkin silmäkulmasta, kun ensimmäiset uroot saatettiin kapselilla maan pinnalle. Happy end, sellaisia tarvitaan! Suren vain sitä, että ilman kunniallisia neuvonantajia kaivosmiesparat raastetaan tyhjiin kuin grillikoipi kesäjuhlissa – rahanahneet imevät heistä sen mitä irti lähtee. Ja sitten reppanat jätetään yksin, turhautumaan, alkoholisoitumaan, masentumaan. Urheilumaailma on täynnä näitä ilmiöitä.

Median roolia sopi pohtia kaivoksen äärellä, jonne oli saapunut noin 2000 toimittajaa ja täällä pohjoisemmassakin. Omat mediapuheevuoroni liittyivät tällä viikolla yliopistoväen pukeutumiskulttuuriin ja maabrändivaltuuskunnan pian julkitulevaan esitykseen, jota siis valmisteli loppusuoralla mietintäpuotiliike Demos, ei valtuuskunta itse. Sitä vähän kristisoin valtakunnan päälehdessä ja iänikuista juuttumista "luonnon mytologisointiin"

PS. Jos ihan rehellisiä ollaan, näen koko mb-prosessin suurten ikäluokkien viimeisenä karjahteluna. Mukana oli toki kiinnostavaa olla, mutta suoraan on todettava: teesit syntyivät kyllä peruutuspeiliin katsoen. Jos olisin saanut päättää, olisin laittanut koko homman nuoriso- ja opiskelijajärjestöille pohdittavaksi - heillähän se tulevaisuus on käsissään, maa ja sen brändääminen!