Juhlia, johtamista, yliopistopolitiikkaa – ja Marimekkoa!

Kaksi viimeistä viikkoa on kulunut hurjassa kiireessä ja juoksussa… niin…tunnelmasta tunnelmaan! ESO:n elegantin vuosijuhlan jälkeen 10. lokakuuta on tullut askellettua, laukattua ja hölkättyä erihenkisissä tilaisuuksissa, pohtimassa muun muassa Suomen matkailullista kuvaa, johtamisen kulttuureja Santahaminassa ja YLE:n strategisia linjauksia.

Tänään ajatukset ovat pyörineet pienen tauon jälkeen yliopistopolitiikassa. Kutsu konsistorin kokoukseen viikon kuluttua kirvoitti sähköpostissa professoreiden vuolasta keskustelua, aiheena rahapula, kurjistunut opetuksen tilanne ja kasvavat vaatimukset olla ”huippuyliopisto”. Oma kontribuutioni liittyy huoleen siitä, että hallintorakennuksessa vuollaan unelmia ja utopioita, joiden toteutus revitään kantajengin selkänahasta. Itse toivoin vain, että saan keskittyä siihen, mikä on minun yliopistoani: opetukseen ja tutkimukseen.

Suuri huoli on siis yliopiston jakautuminen hallintoon ja "ruohonjuuritasoon". Miten voidaan löytää motivaatio sitoutua ylevään ja korkealentoiseen strategiaan, kun opetuksen ja tutkimuksen perusasiat, -rakenteet ja rahoitus ovat rempallaan? Porkkanan ja kepin suhde ei ole oikein kohdallaan nyt...

Viikonlopulla pohdin Ruotsia ja Ruotsin poliittisen johtamisen kriisejä, ja pulassa olevaa SDP:n keulamiestä Juholtia. Mieleen tuli Mona Sahlin vuosikymmen sitten karkkiostoksineen. Muistan kun kuuntelin radiota matkalla Uppsalaan edellisellä kierroksella, kun Mona Sahlin oli ryöpytyksessä. Kansa itki eetteriin: "Hon har svikit vår folkrörelse". Silloin ajattelin, että Suomessa EI KUKAAN sanoisi noin...! Media lietsoi lopunajan tunnelmia tavalla, josta tuntui olevan kaikki suhteellisuus kaukana.

En puolusta johtavien (ruotsalaisten tai suomalaisten) poliitikkojen lepsua rahankäyttöä ja rötöstelyä, vaan vaadin heitä tunnustamaan virheen, pyytämään anteeksi ja ottamaan opiksi. Sen sijaan tuomitsen median aivan älyttömyyksiin menevän ajojahdin ja "Jumalan" roolin ottamisen. Kuka on antanut toimittajille oikeuden jakaa tuomiota oikealle ja vasemmalle, ja moralisoida päälle tavalla, johon edes inkvisitio ei parhaimmillaan pystynyt! Samalla toimittajilta on hämärtynyt ymmärrys siitä, missä / kuka valtaa yhteiskunnissamme todella käyttää.. kaikilla puoluepampuilla on kaapeissaan luurankoja. Jotkut vain osaavat taitavammin pitää luurankojaan pystyssä.

Tällä viikolla olen miettinyt, jaksaisiko sitä tässä vielä kerran muuttaa...? Plussa: tulee kämppä siivottua ja tavarat käytyä läpi kerralla ja kunnolla. Miinukset: samat seikat..? Tilanne on se, että puolison isovanhempien ("morfar Gunnar ja mormor Ida") aikoinaan Maurinkadulta vuonna 1923 hankkima asunto on nyt tullut myyntiin ja olisi mahdollisuus siis "jatkaa" suvun perinteitä 4. polvessa. Sellaista on Helsingissä vähän - so sama kämppä samalla perheellä lähes 100v. Historioitsijalla on velvollisuutensa.. olisi ikävä katkaista ketju. Asunto on Krunikassa vastapäisessä talossa, mutta Liisanpuiston puolella. Edessä iso remppa, siis!

Syksyinen Sysmä on ollut henkireikää viime viikkoina. Vietin viime sunnuntain kirjoittamassa kuvatekstejä aiheesta Sysmän ruokakulttuuri ja plarasin omaa mökkivalokuva-arkistoa. Sitä on pakko todeta: kaipaan 1970-luvulle !! Sen ihanaan viattomuuteen ja valoisuuteen ja unelmaan nykyajasta...! Sitä perhealbumin kuvat parhaimmillaan heijastivat.

Nyt on kuitenkin elettävä vuotta 2011 ja tänä iltana olin muotia opiskelevan lapsukaisen kanssa katsomassa Marimekon muotinäytöstä. Vaatteet värikkäitä ja marimaisia, mutta mieleen tuli: miksi ei hyödynnetä ihania uusia kevyitä ja laskeutuvia materiaaleja, minkä ansiosta mariväritkin hehkuisivat kauniisti? Kuten aina, kiinnostavampaa oli seurata läsnäolijoita kuin vaatteita…!

Unelmia ja mediatodellisuutta

Viime viikolle kertyi kaikenlaista kiehtovaa ja vähemmän kiehtovaa: Chilen kaivosmiesten ylösnosto, homokeskustelu ja kunnallispolitiikan budjettineuvottelut Helsingissä. Viikkoon oli hyvä pompahtaa eteläsuomalaisen osakunnan tasokkaiden vuosijuhlien jälkeen 9. -10.10 aikana. Vanhalle oli kokoontunut näyttävä joukko nuorempia ja vanhempia esolaisia, sekä vieraita kaikista Pohjoismaista ja Virosta. Osakunnan inspehtorina sain pitää puheen virkailijoille, so. sille aktiiviselle porukalle, joka viime vuosina on pitänyt osakuntaa kasassa, energisesti ja itseään säästämättä. Konkreettisestikin, sillä puhe yliopistolle (civis Nousiainen) käsitteli tällä kertaa opiskelijoiden jaksamista ja ”down-shiftaamista”, kun päälle kaatuu vaatimuksia kaikkialta, opinahjosta, harrastuksista, perheestä, tuttavapiiristä.

Hauskaa oli melkein aamuun asti! Viikolla vietin pitempiä toveja kaupungintalolla, jossa valtuustoryhmien puheenjohtajat apureineen kävivät käsiksi budjettiin. Nämä neuvottelut ovat kunnallispolitiikan näytelmiä parhaasta päästä: ryhmät näyttävät todellisen profiilinsa, teemat nousevat suoraan historiasta ja tunnelma on paikoin kireä ja kiihkeäkin. Vasemmisto esiintyy vasemmistona ja oikeisto oikeistona; edellinen edellyttää rahaa sosiaalitoimeen, jälkimmäinen ajaa kilpailutusta ja toiminnan tehostamista. Vihreät on siinä välissä ”tyttöpuolue”, sydän kallellaan joukkoliikenteen suuntaan. Me keskustassa olevat…niin…olemme todellakin keskustassa, tasapainottamassa keskellä. Yhteistä kaikille ryhmille on jaettu huoli Helsingin mammuttimaisesta hallintokoneesta, joka pitäisi saada joustavammaksi.

Seurakuntavaalit lähestyvät ja itsekin asetuin ehdolle kotiseurakunnassani Tuomiokirkossa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvemmin alkaa sisäistää osallistumisen periaatteen: pitää olla mukana, jos haluaa vaikuttaa! Sitä toteutan kunnallispolitiikassa, samaa ajatusta soisin kirkkovaltuustoihin. Siksi hämmästelen suurta ”homokohua”, joka nousi tv 2:n ohjelman jälkeen tiistaina. Kirkosta eroaa väkeä, kun suunnan pitäisi olla päinvastoin! Jos muutosta halutaan, se tapahtuu sisältäpäin, ei kadulla huutamalla pettymystään. Kirkko on eurooppalaisen historian vanhin edelleen toiminnassa olevan kerrostuma – sitä ei pidä jättää hihhuleille ja sisäpiiriuskovaisille.

Jumalaa ja perkelettä huudettiin Chilen kaivoksissa kuukausien ajan, ennen kuin kaivosmiehet lopulta saatiin pelastettua. Kyynel putosi minunkin silmäkulmasta, kun ensimmäiset uroot saatettiin kapselilla maan pinnalle. Happy end, sellaisia tarvitaan! Suren vain sitä, että ilman kunniallisia neuvonantajia kaivosmiesparat raastetaan tyhjiin kuin grillikoipi kesäjuhlissa – rahanahneet imevät heistä sen mitä irti lähtee. Ja sitten reppanat jätetään yksin, turhautumaan, alkoholisoitumaan, masentumaan. Urheilumaailma on täynnä näitä ilmiöitä.

Median roolia sopi pohtia kaivoksen äärellä, jonne oli saapunut noin 2000 toimittajaa ja täällä pohjoisemmassakin. Omat mediapuheevuoroni liittyivät tällä viikolla yliopistoväen pukeutumiskulttuuriin ja maabrändivaltuuskunnan pian julkitulevaan esitykseen, jota siis valmisteli loppusuoralla mietintäpuotiliike Demos, ei valtuuskunta itse. Sitä vähän kristisoin valtakunnan päälehdessä ja iänikuista juuttumista "luonnon mytologisointiin"

PS. Jos ihan rehellisiä ollaan, näen koko mb-prosessin suurten ikäluokkien viimeisenä karjahteluna. Mukana oli toki kiinnostavaa olla, mutta suoraan on todettava: teesit syntyivät kyllä peruutuspeiliin katsoen. Jos olisin saanut päättää, olisin laittanut koko homman nuoriso- ja opiskelijajärjestöille pohdittavaksi - heillähän se tulevaisuus on käsissään, maa ja sen brändääminen!