torstaina, heinäkuuta 14, 2016

Kansallisruokaa ja kaksinaismoralismia

Taas on se aika vuodesta, kun luonto tarjoaa parasta pöytään ja sopii virittyä pohtimaan ruoan suomalaisuutta. Asialla on monenlaista toimijaa. Osuuskauppaliike haluaa tallentaa ruokamuistoja. MTK ja suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiö ELO-säätiö ovat polkaisseet kilpailun, jonka avulla halutaan löytää kansallisruoka. Kansallisruoka -äänestys on osa Suomi100 -juhlavuoden ohjelmaa.
Ateria lautasellamme tuottaa helposti idean paikallisesta ainutlaatuisesta. Ruoka ja syöminen ovat tärkeitä kommunikaation välineitä.  Syöminen on samalla kertaa intiimiä ja yleistä sekä usein konservatiivista. Lapsuudessa omaksutut maut tuntuvat turvallisilta ja ”suomalaisilta”. Aihe on helppo nakki, sillä kaikilla on ruokaan liittyvää kokemus ja mielipide. Kun makuun kerran päästään, se on hyvää elämän loppuun saakka.
Ruoka yhdistää ja erottaa.  En halua olla ilonpilaaja, mutta sana ”kansallinen” saa epäilyt heräämään. Se peittää alleen ruokailuun oikeasti liittyvät sosiaaliset ja kulttuuriset erityispiirteet. Pitkään se, mitä pöydässä tarjoiltiin, heijasti syöjien sosiaalista luokkataustaa. Maaseudun talonpoikaistaloissa ja kaupungin säätyläisperheissä oli omat ruokaperinteensä. Varattomien ravinnonsaantia leimasi niukkuus.
Ruoan ”kansallisuus”, sen oletettu suomalaisuus, on myöhempää kehitelmää. Kansallisuus on peräisin samasta lähteestä kuin muu eksotiikaksi koettu kulttuurisamme, sillä avainsana on pohjoisuus.  Jo antiikin aikana kulttuurinen raja seurasi ruokalinjaa: etelässä on vehnäleipä, viini ja oliiviöljy, Alppien pohjois- ja itäpuolisilla alueilla metsästettiin ja käytettiin luonnon antimia ja mallasjuomia. Kun Suomi-kuvaa tehdään ruoan avulla, näkyy tämä tuttu raja. Vannomme luonnon ja neljän vuodenajan nimeen.
Meillä luokasta puhutaan vähemmän. Espanjassa, Italiassa, Saksassa, Unkarissa tai Ruotsissa arvostetaan talonpoikaista keittiötä. Tai sitten parhaat tarjottavat ovat siirtyneet säätyjen pöydistä kaikkien omaisuudeksi. Näin on ollut Ranskassa ja Venäjällä. Siirtomaatausta leimaa käsityksiä kansallisesta ruoasta esimerkiksi Alankomaissa ja Englannissa. Suomessa muutto kasvukeskuksiin sotien jälkeen sekoitti ruokaperinteet. Syömätottumukset muuttuivat maatalousvaltaisesta moderniin ja urbaaniin. Kun kulutuserot ovat tasaantuneet, popsitaan samaa ruokaa maan eri osissa. Makumaailma on muuttunut happamasta makeaan ja elintason nousu näkyy. Niukkuuden aiheuttamat terveysongelmat ovat vaihtuneet yliravitsemuksesta johtuviin elintasosairauksiin.

Ristiriita syntyy siitä, että arkiruoka näyttää toiselta kuin ”kansallisruoka”. Miten ruoan suomalaisuus määritellään? Saako suomalaisinta ruokaa nakkikioskilla vai Tasavallan presidentin illallisilla? Ruokanationalistit haluavat tarjoilla ”suomalaisena ruokana” edelleen maakunta- ja perinneruokia ja unohtaa, että suomalaiset omaksuvat kevyesti uusia kansainvälisiä vaikutteita pöytäänsä. Ei millään pahalla, mutta koska söit viimeksi klimppisoppaa, mustaa makkaraa, avokukkoa, lammaslihavelliä tai rössypottua? Pelkään pahoin, että kilpailu kansallisruoasta tuottaa silkkaa kaksinaismoralismia. Se on unelma vailla arkista todellisuuspohjaa. Siksi omat ehdokkaani ”kansallisruoaksi” ovat 1) pizza (Italia), 2) hampurilainen (USA) ja 3) täytetty tortilla (Espanja). Niitä kun syövät kaikki suomalaiset ikään ja säätyyn katsomatta!
Julkaistu Lännen Median lehdissä 9 VII 2016)

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2016

Kipinkapin museoon!

Nyt tehdään kulttuurimainontaa! Tässä ilmoitan suoraan, että aion puhua nimillä Suomen pääkaupungin hienoista museoista ja suorastaan markkinoida niitä.  Kokoluokassaan Helsinki on Euroopan parhaita museokaupunkeja. Täältä löytyy kiinnostavia erikois-, taide- ja kulttuurimuseoita sekä koko joukko paikalliseen ja kansalliseen henkilöhistoriaan liittyviä tiloja ja taloja. Osa museoista on valtiollisia (Ateneum, Kansallismuseo, Tamminiemi, Kiasma, Sinebrychoffin museo), osa kaupungin ylläpitämiä (Helsingin taide- ja kaupunginmuseot) ja valtaosa yksityisiä tai säätiöiden hallussa (Mannerheim-museo, Amos Anderssonin museo, Didrichsenin taidemuseo jne).  
Usein ulkomailla museokäyntiin liittyy matalampi kynnys. Museot kuuluvat turistin perusohjelmaan ja ne saavat siten roolin olla ”sisäänheittäjänä” paikkakunnan historiaan ja sen tarinoihin. Monet menevät Euroopan metropolien tunnettuihin museoihin katsomaan hyvää näyttelyä, museokahvilan tai -kaupan vuoksi. Museoiden tarjontaa kuuluu katsoa jo osana matkan suunnittelua.
Ulkomailla museoon on helppo mennä, vaikka odotukset eivät olisi suuriakaan. Kotinurkkien museoilla ei usein ole samaa vetovoimaa, ei aikanaan nuoremman sukupolven parissa. Murros on havaittu muuallakin. Haasteena ei ainoastaan ole kilpailutilanne eli muut ”eläväisemmät kulttuurin muodot”, vaan yleisesti vapaa-ajanvietossa tapahtuneet muutokset. Joku Berliinin kaltainen suurkaupunki menestyy, koska se pystyy tarjoamaan runsain mitoin sekä perinteisiä suuria museoita että runsaasti pikku gallerioita, spontaaneja taidetapahtumia, kulttuuririentoja ja pop-up näyttelyitä.  
Mutta tätä nykyä kiinnostavaa katsottavaa löytyy pääkaupunkiseudulta, ja tulevana kauniina viikonloppuna voi vaikka leikkiä turistia kotikonnullaan. Tai sitten voi ajatella kuten Kansallismuseon ylijohtaja Elina Anttila, ja todeta, että ”museon pitäisi olla paikka, joka tulee kärjessä mieleen treffipaikaksi, sateisena päivänä tai kun miettii, mistä saisi energiaa ja uutta ajateltavaa työpäivän päätteeksi. Kohteet ja kokoelmat ovat meidän kaikkien yhteistä omaisuutta ja rikkautta tässä ja nyt."
Guggenheimia odottaessa (!!) sopii katsastaa ainakin Helsingin uudistunutta museoperhettä eli taidemuseota ja kaupunginmuseota. Edellinen on terästänyt näyttelyprofiiliaan Tennispalatsissa, ja jälkimmäinen sai vastikään kiinnostavat uudet tilat Senaatintorille laidalle. Otan suoran sitaatin kaupunginmuseon kotisivuilta: ”Helsingin kaupunginmuseo on maailman ainoa museo, jonka aiheena on Helsinki. Keskiössä ovat kaupunkilaisten omakohtaiset kokemukset ja tavallinen arki, jota museon esineet ja valokuvat heijastavat. Kiss-kiss-karkkipaperi, natiseva heteka ja valokuva kotilähiön pihalta ovat museossa kallisarvoisia aarteita. Kaupunginmuseossa jokaisella on mahdollisuus rakastua Helsinkiin.”
Museo kertoo siis meille meistä. Helsingin kaupunginmuseo ilahduttaa erityisesti, sillä aivan kaupungin ydinkeskustassa on nyt vaikuttava kokonaisuus, täynnä uniikkeja ja kiinnostavia yksityiskohtia sekä uudentyyppisiä museologisia kokeiluja. Katse kiitää myös sisäihoille, joita nyt pääsee katsomaan ja uuteen näyttelyteknologiaan, jossa vanha valokuva alkaa elää nykyajassa. Aikakone on vallan mainio! Yläkerran näyttelytila (nyt esillä "eroesineitä") ja Sederholmin taloon sisutettu sympaattinen Lastenmuseo takaavat, että Aleksin hieman haalea alkupää virkistynee yleisökäytössä. Äkkiä siis museoon ja rakastumaan Helsinkiin!
(Julkaistu Töölöläinen -lehdessä 19 V 2016)

Tunnisteet: , ,

Maaseutuvihaa ja kaupunki-intoa

Tätä kirjoittaessa Itä-Hämeessä suomalainen järvimaisema kukoistaa. Lempeä vehreys, luonnon kypsyminen kukoistukseen ja pitkät vaaleat illat koskettavat syvältä. Tässä on luontoelämyksen ydin, eli vaikutelma sitoutumisesta ikiaikaiseen kiertokulkuun. Ihmisen ikä on vain murto-osa siitä pysyvyyden ja jatkuvuuden kaaresta, jota luonto parhaimmillaan ilmentää. Se rauhoittaa, kummasti, kiireistä ihmistä ja panee arvot järjestykseen.

Kaipuu vihreään ei ole poliittista vaan inhimillistä. Oikeasti, jo muinaiset roomalaiset vetäytyivät ”mökeillensä” eli pois kaupungista, luonnonmaiseman tai puutarhojensa tarjoamaan viileyteen. Sama ilmiö läpäisee kulttuuripiirejä niin idässä kuin lännessäkin - on taajama ja sen vastakohta. Edellisessä eletään aktiivielämää. Jälkimmäiseen vetäydytään lepäämään ja virkistymään.

Näin on myös Suomessa. Viikoittain sadattuhannet suomalaiset liikkuvat kaupunkiasunnon ja maaseutukodin välillä. Elämme kahta maailmaa, kahta omakuvaa: toinen on kaupungissa, toinen mökillä. Eri elämäntavat vuorottelevat luontevasti. Vapaa-aikana maalla korostuvat kansanomaisuus, rentous, verkkaisuus ja hiljentyminen. Mökki on rauhoitettua tilaa, jossa elämme itsemme vapaiksi urbaanityön velvollisuuksista.

Siksi tuntuukin oudolta, että me kahden identiteetin ihmiset olemme vuosia rakentaneet politiikan muureja näiden maailmojen välille. Kansallista valtavirtaa oli vielä 1980-luvulla Helsinki-viha ja katkeruus pääkaupunkia kohtaa. Puhuttiin ”jättiläisestä savijaloilla” – pian se romahtaisi kokonsa alle. Erityisesti Arkadianmäellä kaunapuhe suunnattiin ylpeää ja ylimielistä helsinkiläisyyttä ja ”betonikulttuuria” kohtaan, todellinen Suomi kun alkoi sen kuuluisan kehä kolmosen tuolla puolen.

Tänään on toisin, sillä kaupunkinäkökulma tuntuu voittaneen. Väki muuttaa edelleen taajamiin ja urbanisoituminen on yhä lähes Euroopan nopeinta. Esiin tirsuaa outoa argaarivihaa, kun nyt läpeensä kaupungistuneet ja peruskoulutetut, ylikansallisesta viihteestä esikuvia ammentaneet sukupolvet ovat äänessä. Talousretoriikassa korostuvat kaupunkielinkeinot, ja metropolit nähdään kansallisen vetureina. Keskittäminen nähdään ainoana vaihtoehtona.

Usko urbaaniin on väkevää, ja mielikuvissa elämä landella on arvotonta. Kaksi Suomea on edelleen oudon totta, vaikka todellisuudessa erot ovat näennäisiä. Samaan aikaan kun viherkiinnostus nousee kaupungeissa, on Suomen maaseutu urbanisoitunut ja teknistynyt. Se todellinen ”suomalaisuus” on syntynyt maaseudun ja kaupungin välisestä hienovaraisesta hankauksesta. Mikä olisi se puolue tai poliittinen liike, joka rakentaisi yhteisöllistä Suomi-kuvaa? Joka korostasi, että on kiinnostavaa ja inhimillistä, että maakuntien Suomi säilyy elävänä, asuttuna ja virkeänä. Ja joka samalla julistaisi, että kansallisen hyvinvoinnin kannalta kaupunkien kehittäminen on tärkeää.  

Kun sellainen liike syntyy, liikahdan vilkuttamaan täältä Päijänteen ja Sysmän suunnalta!
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 29.5.2016)

Tunnisteet: , , , , ,