maanantaina, helmikuuta 22, 2010

Oi Bangladesh!

Miten aloittaa? Ensimmäistä kertaa elämässäni olen neuvoton jonkin kaupungin edessä. En tiedä miten kertoa Dhakasta, Bangladeshin pääkaupungista. Koetan toipua viiden päivän pikavierailun aiheuttamista sadoista virikkeistä; virikkeistä, joista 90 % on negatiivisia, kielteisiä tai hämäriä. Ja sitten on toista ääripäätä. Kollegojen, opiskelijoiden ja ihmisten aseistariisuvaa ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. On 20 miljoonan ihmisen megacity, jonka asukkaiden valtaosa on nuoria yritteliäitä ihmisiä. Kaupunki kuhisee elämää eikä koskaan nuku. Hiljaista hetkeä ei ole, ei kohtaa kaupungissa, johon ihmisen käsi ei ole koskenut. Tässä kylässä ei ihminen voi kyllästyä!

Aloitetaan joesta. Burigangan joki on Dhakan elämänsuoni, life line. Sitä pitkin saapuivat aluksi portugalilaiset, sitten alankomaalaiset ja ranskalaiset ja lopulta aluksineen englantilaiset. Joki liitti alueen kaupan ja kauppiaat eurooppalaisten globaaliin verkostoon ja loi vaurautta eri toimijoille. Sittemmin painopiste siirtyi joelta muualle, rautatien, lentokentän ja pääteiden rajaamaan keskustaan. Joki unohtui, mutta elämä sen ympärillä ei sammunut.

Minä katson sumeaa jokea Buriganga-sillalta käsin. Silta itsessään on kuin kuhiseva muurahaispesä: satojen ja tuhansien ihmisten kävely- ja kokoontumispaikka. Ihmiset ovat miehiä, nuorukaisia ja poikia, naisia ei muslimimaan katutilassa juuri näy. Sieraimiin tulvahtaa kostea, makea ja mätä löyhkä. Joki haisee saasteilta, viemäritavaralta ja kuolleelta kalalta - lemu on kuvottava. Katson alas. Rantaa näkyy syvälle. Kysyn, tuovatko sateet jokeen lisää vettä. Kalastaja-aluksia ja 3-4 kerroksisia valkoisia matkustajalaivoja on silmäinkantamattomiin. Joenpenkan talojen välistä jokeen työntyy vahvaa kloaakkivettä. Ruskeaa paskamönjää ryöppysi suodattamatta ja valtoimenaan suoraan jokeen, saostamaan pikkuveneiden ja soutualusten menoa. Voin vain pyörittää pientä eurooppalaista päätäni...

Olen Dhakassa kutsuttuna puhujana pääkaupungin 400-vuotista historiaa juhlistavassa kansainvälisessä konferenssissa. Sen intellektuaalinen taustaorganisaatio, Centre for Dhaka Urban Studies, luo nyt uutta tässä maassa. Tarkoituksena on koota yksiin kansiin kaupunkihistoriallista tutkimusta, tehdä karttoja, kerätä paikallista folklorea ja esineistöä sekä ennen kaikkea: lisätä tietoa pääkaupungista ja nostattaa kotiseutuhenkeä. Istumme yliopistolla kolme päivää virkeässä konferenssissa. Opin paljon Dhakasta ja sen emämaasta. Kollegojen työ on alussa ja edessä valtava työmäärä. Mitään valmista ei ole. Ei ole edes kansallisia muistiorganisaatioita, museoita tai arkistoja. Tulvat ovat huuhdelleet kaiken pois. Esineet ja asiakirjat eivät tässä saasteiden ja pölyn puurouttamassa ilmastohelvetissä säily.

Opin jälleen kerran, miten valtavia ovat siirtomaistaan 1900-luvulla irronneiden tasavaltojen ongelmat. Oli koloniaalinen vaihe ja siihen perustuvat riippuvuussuhteet. Oli nationalismin nousua ja uskonnollista aktivoitumista (muslim-liike). Sitten tuli itsenäistyminen (1947) ja haparoivaa vapauden harjoittelua, aluksi osana Pakistanin muslimitasavaltaa. Verinen vapaussota ja itsenäistyminen 1971. Sen jälkeen seurasi epävakaata sisäpolitiikkaa ja taistelevia eliittiryhmiä. Maan asiat ovat edelleen rempallaan. Paikallishallinto puuttuu. Hallitukset vaihtuvat, parlamentti ei toimi. Korruptio rehottaa. Rakennemuutos työntää köyhiä maalaisia kaupunkiin; Dhakan väkimäärä kasvoi kahdessa vuosikymmenessä 20 miljoonaan.

Dhaka tuo tarjottimelle aasialaiskaupunkien megaongelmat. Täällä on 5000 slummia, joissa asuu 3,4 miljoonaa ihmistä; suurimpiin on pakkautunut n 50 000 asukasta. En saa mielestäni katujen varsilla olevia nälkäisiä lapsia, joita laihat äidit pitävät sylissään. En unohda jalkakäytävien kuolevia vanhuksia, peittonaan repalainen lannevaate. Ja silti: mikä valtava nuorekas dynaamisuus kuhisee kaduilla! Tämän maan voima ja heikkous on ihmismassoissa. Yrittäjyys valtaa katutilan joka neliösentillä. On kerjäläisiä ja lapsikaupustelijoita. Silti kaikkialla myös ihmisten uteliaisuutta ja ylitsevuotavaa kiinnostusta. Miksi köyhissä maissa ovat mahtavimmat ihmiset?

Kun lähden lauantaina, valmistautuvat dhakalaiset sunnuntaina viettämään tärkeää äidinkielen päivää (21.2.). Banglaa vaadittiin omaksi kieleksi keväällä 1952, kun emämaa Pakistanissa ajatttiin urdua. Viisi dhakalaista ylioppilasta ammuttiin - he asettuivat puolustamaan äidinkieltään. Nyt näitä kielen marttyyreita muistetaan kansallisin juhlamenoin, nykyisin jo poliittisten päämiesten johdolla. Luen paluulennolla kansallisrunoilija Kazi Nazrul Islamin englanniksi käännettyjä runoja. Tämä 1976 kuollut vallankumouksellinen ja romanttinen runoilija tavoittaa edelleen jotain tavattoman koskettavaa bangladeshilaisten sielusta. Siitä näyte, Nazrul Islamin rakastetuimmasta runosta Rebel:

Weary of struggles, I, the great rebel,
Shall rest in quiet only when I find
The sky and the air free of the piteous groans of the oppressed.
Only when the battle fields are cleared of jingling bloody sabres
Shall I, weary of struggles, rest in quiet,
I the great rebel.

Tunnisteet: , , , ,

maanantaina, helmikuuta 08, 2010

Uusia ja vanhoja sosiaalisia yhteisöjä

Jouluna liityin vihdoin Facebookin. Jonossa sähköpostiin oli viime vuonna kertynyt noin 50 ”ystävää”, jotka halusivat jakaa sosiaalisen median kanssani. Muutamat tunsin hyvin, osa oli opiskeluajoilta, yksi koulukaveri ja loput siellä täällä tapaamiani tuttuja ja puolituttuja. Kuten sukupolveni valtaosa – siis se osa, jonka ensimmäinen kirjoitusväline oli mustekynä – ajattelee, elin itsekin pitkään siinä uskossa, että uusi kasvopohjainen media ei ole meidän juttu. Siksi painoin huolettomana delete-nappulaa pyyntöjen tullessa sähköpostiini.

Tai oikeastaan kyseessä ei ollut uskon asia. Taustalla oli vakava huoli siitä, että aika ei riitä moiseen kommunikointiin. Mökillä seurasin sukulaislapsia ja kotona omia, jotka kulkivat tietokone kainalossaan, kommentoiden jokaista askeltaan nettiyhteyden päässä oleville kavereille. Katsoin lasteni näyttöpäätettä, enkä ymmärtänyt sanaakaan siitä lyhenne- ja koodikielestä, jota he keskenään käyttivät. Moinen tapa verkottua tuntui vieraalta. Hyvä, että pitää lukua edes itse omasta kalenteristaan ja arjestaan, puhumattakaan että tietoja jakaisi muiden kanssa noin vain.

Minun nuoruudessani opittiin vaikenemaan ja salaamaan, korkeintaan. Tai ei nyt ainakaan jakamaan muiden kanssa yksityiselämänsä saloja…tai pikemminkin privaatin yksitoikkoisuutta ja tapahtumattomuutta. Nyt moinen on muotia. Yksityinen on kaikkien nähtävillä. Julkisten roolien ja elämän kanssa on sitten vähän niin ja näin.

Jouluna oltiin tyttären kanssa istuen vierekkäin tietokoneilla ja siitä se alkoi. Carolina-lapsi opetti temput ja muutamassa minuutissa oli facebook-osoitteeni aktivoitu. Opin kirjoittamaan viestejä ja lukemaan muiden, pyytämään ja hyväksymään kavereita, liikkumaan muiden sivuilla, keskustelemaan jne. Liityin erilaisten fan-klubien jäseneksi (Ruisleipä, Alli Paasikivi, Helsinki Design 2012, Metropolis-filmi jne) ja viestittelin vanhojen ystävien kanssa. Yhtäkkiä huomasin, että välinehän on aivan mainio velikulta-kommunikaattori. Sain laajan ystäväverkon kautta koko maan, ja siitä olen yllättynyt.

Olen silti vanhan kansan facebookkilainen. Kirjoitan sinne noin kerran viikossa jotain olennaista tapahtumista. ”Pitkiä viestejä”, sanoo lapseni. ”Ei noita kukaan jaksa lukea!” No, ilokseni huomaan, että sukupolveni edustajat osaavat ja antavat palautetta: meille monisanaisuus oli vielä hyve! Olen saanut vajaat 400 kaveria – ikähaitari on selvästi kallellaan alle 45 vuotiaisiin. Ikätoverini kavahtavat edelleen, jopa lähisuvussa. ”Mitä uutta se meille antaa?” sanovat monet. Itselleni facebook on eräänlainen leikkikalu, kommunikaation lisäulottuvuus. Me kestimme paperin, puhelimen, radion, television ja tietokoneen tulon – facebook täydentää tätä sortimenttia.

Silti uskon vanhoihin yhteisöihin, sukuun, perheeseen, ystäväpiiriin, kollegiaalisuuteen, yhteisöllisyyteen jne. Ihminen kaipaa sosiaalista vuorovaikutusta, läsnäoloa, toisen seuraa. Kannatan keskusteluja, seminaareja, konferensseja ja kokouksia, joissa kasvokkain voimme puhua, näkeä ja tuntea toisemme. Mikään ei voita hyvää puhe- ja esiintymistilannetta, jossa itse voi antaa parhaansa ja yleisö samoin. Sellaista vanhanaikaista, hyvää läsnäoloa koin viime lauantaina Kotkassa, joka keväisillä kritiikkipäivillä. Mahtava tunnelma salissa, ja se tarttui minuunkin. Päivää veti mieskirjailija Matti Mäkelä pettämättömään tyyliinsä. Puhuin luokista ja kulttuurista Suomessa. Aiheeseen virittivät perjantai-illan Svenska Litteratursällskapetin suurelliset 125v juhlat. Paikalla oli noin 900 ankkalammikon jäsentä ja ystävää. Kotkan keskustelujen teema "ylhäiset ja alhaiset" on todella tätä päivää - edelleen! Sellaista ei huomaa, jos itse ei liiku paikan päällä.

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, helmikuuta 01, 2010

Eurooppalaisuutta etsimässä - Mauritiuksella

"Skandinavia - onko se kaupunki?" kysyi hotellimme hieroja viime viikolla Mauritiuksella, kun yritin kertoa missä kotimaani sijaitsee. Ei auttanut kuin luovuttaa. Lumisella Suomella on vain vähän todellisia kosketuskohtia hiekkaisen, trooppisen Maurituksen saaren ja tasavallan kanssa. Siellä sitä kuitenkin oltiin, hakemassa sitä mitä meikäläinen yleensä ns etelästä hakee: lämpöä, ystävällisyyttä ja hyvää suuhunpantavaa! Pohjolassa oli -22 pakkasta, Mauritiuksessa oli parhaimmillaan +40 lämmintä. Kyllä elämä maistui suloiselta ja suolaiselta, kun Intian valtameressä uitiin +27 asteessa.

Ei hiihtolomaa tänä vuonna, vaan hiekkaloma mahdollisimman kaukana. Mauritius, ranskaksi Maurice koskettaa joka aistia: kielinä ranska, englanti ja kreoli. Mauritiuksen asukkaat koostuvat monista aineksista. Saarelle tuotiin afrikkalaisia orjia, ja vuosina 1800-luvulla maahan muutti runsaasti intialaisia. Saaren asukkaista enemmistö + poliittinen eliitti on hinduja. Sitten on kristittyjä ja muslimeja. Eurooppalaisia näkyy myös, kreoleja on kolmannes, kiinalaisia muutama prosenttia. Virallinen kieli on englanti, sitten puhtuttiin ranskaa ja kreolia sekä hindiä, urdua, hakkaa, bojpooria ja tamilia..noin vain muutaman mainitakseni.

Kun kukaan ei ole alkuasukas tai vaadi valta-asemaa tai korosta eliittirooliaan, voi jonkinlainen, afrikkalaisesti ainutlaatuinen harmonia totutua. Viesti on selvä: monikulttuurisuudesta, vieraanavaraisuudesta ja eri uskontojen rauhallisesta rinnakkaiselosta on tullut mauritiuslaisten tavaramerkki. Sen varaan maata nyt virallisesti brändätaankin, kuten opin Air Mauritiuksen lentolehdestä.

Metrisinä saaren eri puolilla edelleen kasvavat sokeriviljelmät kertoivat uuden ajan omaa "eurooppalaista" tarinaa kaupankäynnin, kolonialismin, orjuuden ja maailmanvalloituksen jälkivaikutuksesta. Eurooppalaisista saaren löysivät ensimmäisenä portugalilaiset 1500-luvun alussa. Portugali ei kuitenkaan ryhtynyt asuttamaan aluetta, vaan alankomaalaiset ottivat saaren haltuunsa vuonna 1598 amiraali Wiljbrand von Waerwijickin etsiessä huoltosatamaa Itä-Intian reitin kauppalaivoille. Nimi Mauritius annettiin saarelle Alankomaiden käskynhaltija Maurits Oranialaisen mukaan. Saari palveli Alankomaiden jonkin aikaa Itä-Intian komppanian tukikohtana. Kun alankomaalaisten kiinnostus lopahti, saarta hallitsivat Madagaskarin merirosvot. Vuonna 1715 ranskalaiset ottivat saaren Ranskan haltuun kuningas Ludvig XIV:n nimissä - siitä vanha nimi, Ile de France.

Tästä kaikesta ja paljon muusta kertoo saaren erinomainen Sokerimuseo. Politiikka, globalisaatio ja makea elinkeinoelämä kietoutuvat saaren historiaan. Mauritius sai itsenäisyyden vuonna 1968, joskin se julistettiin tasavallaksi vasta vuonna 1992. Saarella näkyi suhteellisen vauraus ja hyvinvointi. Turismiin panostetaan; siitä todistavat lukuisat varsin hyvätasoiset hotellit. Matkalukemisiksi varasin kaksi mainiota kirjaa. Ensimmäinen oli raskalaisen 1700-luvulla eläneen kirjalijan ja kasvitieteilijän Jacques-Henri Bernardin de Saint-Pierren teoksen Voyage à l'Ile de France, à l'Île Bourbon et au Cap de Bonne-Espérance (1773. Mainio matkakuvaus, tarkkoja havaintoja niin ihmisistä, ilmastosta kuin eläinkunnastakin. Bernardin de Saint-Pierre tunnetaan parhaiten romaanistaan Paul et Virginie (1785), joka on esiromantiikan ajan hittituote : Intian valtameren saarelle sijoitettu sentimentaalinen rakkausromaani.

Toinen matkakirja oli puolalaisen, vuonna 2007 kuolleen lehtimiehen Ryszard Kapuścińskin Eebenpuu , jonka Tapani Kärkkäinen taitavasti on suomentanut. Teos on Kapuścińskin Afrikan kirjeenvaihtovuosien kooste, laaja ja hyvin antoisa reportaasi mustasta Afrikasta Ghanan-ajoista nykyhetkeen. Kapuścińskin Afrikka on ihmisten maanosa, jonka elämä, politiikka ja historia välittyy henkilökohtaisten kohtaamisten, keskustelujen ja jaettujen kokemusten kautta. Eebenpuun teksteissä kuvataan hienosti maanosan kivulias historiallinen muutos, sen ilmeneminen ihmisten ja kansojen elämässä. Kapuściński on maukas historianfilosofi, jota kiinnostaa kulttuurien ja ihmisten kehitys, murros ja rappio. Sitten luin Gyllingin elämäkerran, pankkikriisistä, taistolaisuudesta ja feminsmistä jne.

Pääkaupungissa Port Louisissa ja Grand Baiessa vietimme koko päivän. Jälkimmäinen on lomakyläalue pohjois-Mauritiuksessa, Port Louis on puolestaan kummallinen kaupunki syvällä tukkoisessa hengittämättömässä laaksossa. Se on rakentunut hupaisasti kilparadan ympräille. Champ de Mars -hevoskilparata, joka rakennettiin 1812, on vanhin eteläisellä pallonpuoliskolla. Brittivaikutusta on hevoskilpailujen katsominen ja vedonlyönti hevosilla. Muuta brittiläisyyttä näkyi vasemmanpuoleisessa liikenteessä, koulujen unvormuissa ja hallintokulttuurissa. Muutoin jaoimme Maurituksen yhdessä ranskalaisten kanssa - siirtomaa-ajan kultakausi jatkuu yhä uusin variaatioin, nyt turismin muodossa. Se kuitenkin on armollisempaa molemmille osapuolille...

Tunnisteet: , , ,