Uusia ja vanhoja sosiaalisia yhteisöjä

Jouluna liityin vihdoin Facebookin. Jonossa sähköpostiin oli viime vuonna kertynyt noin 50 ”ystävää”, jotka halusivat jakaa sosiaalisen median kanssani. Muutamat tunsin hyvin, osa oli opiskeluajoilta, yksi koulukaveri ja loput siellä täällä tapaamiani tuttuja ja puolituttuja. Kuten sukupolveni valtaosa – siis se osa, jonka ensimmäinen kirjoitusväline oli mustekynä – ajattelee, elin itsekin pitkään siinä uskossa, että uusi kasvopohjainen media ei ole meidän juttu. Siksi painoin huolettomana delete-nappulaa pyyntöjen tullessa sähköpostiini.

Tai oikeastaan kyseessä ei ollut uskon asia. Taustalla oli vakava huoli siitä, että aika ei riitä moiseen kommunikointiin. Mökillä seurasin sukulaislapsia ja kotona omia, jotka kulkivat tietokone kainalossaan, kommentoiden jokaista askeltaan nettiyhteyden päässä oleville kavereille. Katsoin lasteni näyttöpäätettä, enkä ymmärtänyt sanaakaan siitä lyhenne- ja koodikielestä, jota he keskenään käyttivät. Moinen tapa verkottua tuntui vieraalta. Hyvä, että pitää lukua edes itse omasta kalenteristaan ja arjestaan, puhumattakaan että tietoja jakaisi muiden kanssa noin vain.

Minun nuoruudessani opittiin vaikenemaan ja salaamaan, korkeintaan. Tai ei nyt ainakaan jakamaan muiden kanssa yksityiselämänsä saloja…tai pikemminkin privaatin yksitoikkoisuutta ja tapahtumattomuutta. Nyt moinen on muotia. Yksityinen on kaikkien nähtävillä. Julkisten roolien ja elämän kanssa on sitten vähän niin ja näin.

Jouluna oltiin tyttären kanssa istuen vierekkäin tietokoneilla ja siitä se alkoi. Carolina-lapsi opetti temput ja muutamassa minuutissa oli facebook-osoitteeni aktivoitu. Opin kirjoittamaan viestejä ja lukemaan muiden, pyytämään ja hyväksymään kavereita, liikkumaan muiden sivuilla, keskustelemaan jne. Liityin erilaisten fan-klubien jäseneksi (Ruisleipä, Alli Paasikivi, Helsinki Design 2012, Metropolis-filmi jne) ja viestittelin vanhojen ystävien kanssa. Yhtäkkiä huomasin, että välinehän on aivan mainio velikulta-kommunikaattori. Sain laajan ystäväverkon kautta koko maan, ja siitä olen yllättynyt.

Olen silti vanhan kansan facebookkilainen. Kirjoitan sinne noin kerran viikossa jotain olennaista tapahtumista. ”Pitkiä viestejä”, sanoo lapseni. ”Ei noita kukaan jaksa lukea!” No, ilokseni huomaan, että sukupolveni edustajat osaavat ja antavat palautetta: meille monisanaisuus oli vielä hyve! Olen saanut vajaat 400 kaveria – ikähaitari on selvästi kallellaan alle 45 vuotiaisiin. Ikätoverini kavahtavat edelleen, jopa lähisuvussa. ”Mitä uutta se meille antaa?” sanovat monet. Itselleni facebook on eräänlainen leikkikalu, kommunikaation lisäulottuvuus. Me kestimme paperin, puhelimen, radion, television ja tietokoneen tulon – facebook täydentää tätä sortimenttia.

Silti uskon vanhoihin yhteisöihin, sukuun, perheeseen, ystäväpiiriin, kollegiaalisuuteen, yhteisöllisyyteen jne. Ihminen kaipaa sosiaalista vuorovaikutusta, läsnäoloa, toisen seuraa. Kannatan keskusteluja, seminaareja, konferensseja ja kokouksia, joissa kasvokkain voimme puhua, näkeä ja tuntea toisemme. Mikään ei voita hyvää puhe- ja esiintymistilannetta, jossa itse voi antaa parhaansa ja yleisö samoin. Sellaista vanhanaikaista, hyvää läsnäoloa koin viime lauantaina Kotkassa, joka keväisillä kritiikkipäivillä. Mahtava tunnelma salissa, ja se tarttui minuunkin. Päivää veti mieskirjailija Matti Mäkelä pettämättömään tyyliinsä. Puhuin luokista ja kulttuurista Suomessa. Aiheeseen virittivät perjantai-illan Svenska Litteratursällskapetin suurelliset 125v juhlat. Paikalla oli noin 900 ankkalammikon jäsentä ja ystävää. Kotkan keskustelujen teema "ylhäiset ja alhaiset" on todella tätä päivää - edelleen! Sellaista ei huomaa, jos itse ei liiku paikan päällä.