Sinivalkoiset siivet ja suru puserossa..

Kahta en vaihtaisi: isänmaata ja sinivalkoisia siipiä, Finnairia! Nokiakin vielä menee, semminkin kun viime kännykkäni, täysivuosilahjaksi saatu soma Porsche-kuorella (…vai oliko se koneisto…?) varustettu mobiililelu reistailee toistuvasti, häivyttää viestit, sammuu ennakoimattomasti ja takkua yhteyksissä. Samaa ei voi sanoa Finnairista – siinä on yhtiö, jonka nimiin olen ollut valmis vannovaan vaikka ensi vuosituhannelle saakka. Sitä paitsi, lentoyhtiön mainokset ovat pitkään kuuluneet Suomen oivaltavimpiin ja tyylikkäimpiin.

Sanokoot ilmastoihmiset mitä tahansa, itse olen lentokansalainen. Tässä ammatissa, johon olennaisesti kuuluu kansainvälinen näkyminen ja liikkuminen, lentäminen on ”must”. Liikkumismuotona se on edustanut nykyaikaa ja tulevaisuutta: teknistä huippuosaamista, nopeutta ja tehokuutta. Olen lapsuudesta lähtien kokenut lentämisen huumaa. Muistan vieläkin kun venäläinen, Tukholmassa kuolemaansa asti asunut Larissa-isoäitini haettiin muutama kerta lukukaudessa Seutulan vanhalta kentältä meille kotiin Haagan. Ja kuinka Larissa-mumi joka kerta maahan tultuaan muisti sanoa: ”Kyllä Aeron kapteenit sitten osaavat laskeutua kauniisti!” (minkä muuten edelleen tekevät! Verratkaa kilpailijoihin. Useat tulevat maan päälle kuin tiiliskiviportaita pitkin…).

Sitten aloin itse lentää, aluksi Tukholmaan, sitten Lontooseen, Roomaan, muualle Euroopan suurkaupunkeihin, maailmalle, viime vuosina yhä kauemmas, USA:aan, Lähi-Itään, Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Usein vaihtoja masentavilla kansainvälisillä suurkentillä, töykeää palvelua, juoksua ja hikeä – jo lopulta helpotus, kun Finnairin tyylikäs kone avaa ovensa. Todellakin, maagiset sinivalkoiset värit ovat kuin terapiaa, lentoemojen vakaa asiallisuus tuntuu hyvältä, ruokakin maistuu, päivän suomalaisen lehden lukemisesta puhumattakaan.

En koskaan muista saaneeni huonoa palvelua Finnairilla. Mieleeni palautuu monta mukavaa hetkeä. Senkin kerran kun pahasti raskaana 1989 juoksin Pariisin pirullisella kentällä ja ehdin viime hetkellä koneeseen. Emot laskivat hikoilevan kehoni ykkösluokkaan – sitä ei lippu olisi edellyttänyt – ja kantoivat eteeni käsipyyhkeitä, vesiä ja ravinteita. Puhumattakaan sitten, kun lapsukaisten kanssa matkustettiin lelut, vaipat ja vaatenyssykät joka puolelle rönsyille. Aina hymyä, aina ystävällisyyttä! Tai kun viime syksynä New Yorkin lennolla harmaakasvoinen vanhempi mies pyörtyi edessäni. Millä nopeudella emot kantoivat ensiapulaukun ja happipullon paikalle ja hoitivat heikkoa, mutta pian toipuvaa herraa.

Äidiltäni perin lentopelon, joka vaivasi vuosia. Muori kävi Finnairin lentopelkokurssit, reipastui ja alkoi lentää, loppuvaiheessa lukuisia kertoja vuodessa. Itselleni ei ole sattunut (kop kop) turbulenssikokemuksia pahempaa, mutta paljon matkustava puolisoni kertoo välillä karmeita. Kerran meni koneen ohjaamon ulkoikkuna rikki ja kone laskeutui matalampiin ilmapaineisiin syöksymällä jyrkästi monta tuhatta metriä alaspäin. Silloin oli kuulemma kabinettihenkilökuntakin kalpeata… Tai kerran Tallinnassa, kun kone yritti laskeutua sumussa ja joutui kahdesti lähes maan pinnalta palaamaan jyrkkään nousuun…Tai matkalla Müncheniin, kun Alppien yllä kolisi niin, että tavarat lentelivät ympäri konetta.

Finnair kuten niin monet muutkin lentoyhtiöt ovat olleet todella ”kansallisia”, sanan positiivisessa mielessä. Koneet ovat symboloineet suomalaista osaamista, tyyliä ja ammattitaitoa, joka jossain elämän vaiheessa on koskettanut useimpia suomalaisia. Nyt maailma on muuttunut, kansallisuus ei enää elätä liikkumisen globaaleissa bisneksissä. Vaikka huominen esitelmämatkani Ruotsiin peruuntuukin, jaksan eläytyä lentäjien huoliin. Näen kyllä lentotaivaalla tummia pilviä. Taistelu kilpailukyvystä on kovaa! Toivon vilpittömästi, että Finnair pärjää ja selviää voittajana. Yhtiön menettäminen olisi kuin perheenjäsen lähtisi. Liian kova tunnekokemus!