"Vanhan yliopiston" viimeinen avajaisjuhla

Kuka kaipaa kylmää sotaa ja sen ideologista latinkia? Pakko sanoa, minä ainakin, välillä. Tänään yliopiston avajaisissa, kuunneltuani rehtori Wilhelmssonin, dosentti Fantin ja filosofian ylioppilas Harion teknokraattisia ja puisevia puheita, jouduin toteamaan: tuokaa nyt ihmeessä, henkiset johtajamme, aatteet ja ihanteet edes ensi tammikuussa alkavaan ”uuteen yliopistoon”!

Mikä ihmeen kylmä sota ja ideologiat? Helsingin yliopiston rehtori Ravila kunnostautui 1950-luvulla mahtavien poliittisten puheiden pitäjänä. Ravila pohti syyskuussa 1956 jykevässä avajaispuheessaan vapauden ja vastuun paikkaa yliopistokasvatuksessa. Ylioppilaille osoitettiin poliittisia ja kulttuurisia tehtäviä, joihin kuului muun muassa maanpuolustustahdon kohottaminen, sivistyksellisiä ja isänmaallisia tavoitteita sekä yksilöllisen vastuun ymmärtämistä Mahtipontisia sanoja tilanteessa, jossa suomalainen sivistyneistö asemoi itsensä länsimaisen kulttuurin etuvartioksi, Neuvostoliiton ja kommunismin vaikutusvallan etenemistä vastaan.

Ravilan teksti herättää 2000-luvulla kaksijakoisia ajatuksia. Mieshän oli aito oikeistolainen puhekone, aikansa sinivalkoisten sävyjen akateeminen tulkki. Ravila oli huolissaan puolue- ja ay-intressien kasvamisesta aidon isänmaallisen ihanteellisuuden ja velvollisuudentunteen murentajana. Ravila viittaisi usein historiaan ja perinteeseen viittauksena tulevaan. Yliopistoja tarvittiin jatkamaan henkistä itsenäisyystaitelua aikana, jolloin kaikki Euroopassa oli vaakalaudalla.

Tänään avajaisissa Yliopiston juhlasali oli poikkeuksellisen täynnä – pitkästä aikaan. Yliopiston johto ja me opettajat järjestäydyimme kulkueeseen, joka astui saliin tasan klo 12.15 Sibeliuksen hienon Andante festivon tahdittamana. Komeaa ja emotionaalista, kuten aina! Tunne kuulumisesta Alma Materiin oli tiheimmillään! Odotukset olivat korkealla kun ohjelma alkoi. Itse vaivuin horrokseen kun rehtori jo muutaman lauseen jälkeen käytti minun yliopistostani sanaa ”tilivirasto”. Hän juuttui yliopiston hallinnon uudistukseen – sen keskeisin tavoite on ollut kehittää akateemisen työn johtajuutta. Strategia ja uusi hallitus ovat vieneet vahvasti rehtorin ajatukset ja tulleet kaiketi uniinkin. Puheen punainen lanka, ”yliopisto tarvitsee johtavan päätöksentekoelimen, jossa kokonaisuuden strateginen kehittämistehtävä koetaan selkeästi ensisijaiseksi”, toistui läpikäyvästi.

Keskiryhmistä puhui väliaikaisessa yliopistokollegiossa oleva dosentti Björn Fant, nyt sovittelevasti uudistuksista, muttei järin mieleenpainuvasti. Fant sentään käytti sanaa ”kasvatus” pohtiessaan yliopiston roolia ja tehtävää; muille puhujille se tuntuu olevan pelkkää tutkimusta ja opetusta. Avajaisten pohjanoteeraus tuli HYY:n hallituksen puheenjohtajalta Pasi Hariolta, joka käytti mahtavan puhemahdollisuutensa kritisoidakseen yliopistolasia vähäisestä kiinnostusksesta kolmikantaan ja demokratiaan. Lahjakas Hario jätti tilaisuuden käyttämättä pohtiakseen humanistin ja historian opiskelijan viisaudella uuden ja vanhan yliopiston eroja, haasteita ja mahdollisuuksia, aikamme ilmapiiriä, omakuvaa ja visioita. HYY:n hallitus in corpore nousi seisomaan puheen jälkeen osoittaakseen hallintodemokratialle tukea – kaiken yllä lepäsi ikävä 1970-lukulainen politiikan ummehtunut ilma.

Saa sitä kai tämmöinen tuleva akateeminen ruohonjuuritason perustyöläinen pikkuisen valittaa, että ei löydy johtajista imua ja innostusta analysoida sisältöjä, historiaa ja aikaamme, pohtia yliopiston kasvatus- ja sivistystehtävää, miksei sen yhteiskunnallista paikkaa 2000-luvulla. Tänään, vanhan yliopiston viimeisissä avajaisissa, olisimme kaivanneet helliä jäähyväisiä menneelle. Itselleni yliopiston sisältö ei tule muuttumaan, jos kohta hallinto vaihtuu ja pomojen määrä kasvaa. Perinne se on ja omanarvontunto, jolla tämä laitos tulevaisuudessa pärjää. Kunpa johtajammekin ymmärtäisivät sen!