Miksi yliopistoja vihataan?

Yliopistot ovat Euroopan paras vientituote – ei löydy sellaista maanosaa, ei sellaista maata, jossa ei olisi jonkinlaista korkeakoulutusta yliopiston tapaan. Katolinen kirkko ja yliopistot kuuluvat kulttuurimme vanhimpiin kerrostumiin. Yliopistot muodostuivat, kun maallinen tieto alkoi tehdä pesäeroa kirkollisesta, ja syntyi tarve ymmärtää ympäristöä tutkimalla ja opettamalla. Sitkeytensä johdosta yliopistot ovat olleet monen himokkaan katseen kohteena: maalliset ja kirkolliset ruhtinaat ovat halunneet jättää jälkensä yliopistoihin tai perustaa niitä. Osa on siinä onnistunutkin.

Erityisinnokkaita korkeimman koulutuksen jalostamiseen ovat olleet valtiot ja politiikan eliitit. Suuri murros koettiin 1800-luvulla, kun Alma Matereita värkättiin kansallisvaltion osasiksi. Yliopistoille annettiin itseään suurempia tehtäviä. Niiden tuli antaa välineitä kansallisvaltion ja modernin yhteiskunnan tuottamiseen, sivistyksen, demokratian ja yleisen tiedontason lisäämiseen. 

Suomi, pohjoinen pikkuvaltio, on ollut erityisen hanakka valjastamaan yliopistot kansallisten rakennemuutosten tuottajaksi. Kultavuodet sijoittuvat 2. maailmasodan jälkeiseen aikaan, kun yliopistoille annettiin tehtäväksi synnyttää tutkimustietoa hyvinvointivaltiosta ja kasvattaa sosiaalista pääomaa. Uusinta aikaa edustavat elinkeinoelämältä tulevat markkinatalousvaatimukset: yliopistojen tulee tuottaa liukuhihnalta tehokkaita ammattilaisia, globaalin tietoyhteiskunnan käytännön työn osaajia. Nyt yliopistoja lyödään ammattikorkeakoulukortilla.

Me yliopistolaiset katsomme tätä touhua kummeksuen. Jatkuvat tahtomukset yliopistojen uudistamisesta ovat itse asiassa kätkettyä vihapuhetta. Yliopistot ovat laman aikana muuttuneet sylkykupeiksi, joihin voi purkaa yleistä turhautumista, ja samalla vaatia ” jatkuvaa reformia”.  Vastustajat leimataan vanhan koulukunnan edustajiksi ja muutosjarruiksi. Kun kaikki haluavat olla edistyksen, kehityksen ja muutoksen asialla, uudistusvaatimuksille löytyy politiikan kantovoimaa.

Myös yliopistojen johdossa on viime vuosina omaksuttu turhankin notkeasti muutoseetos.  Rehtoreiden puheissa viljellään liikaa viestiä ”huipuista” tai vaatimuksia opetuksen tehostamisesta. Pääosaa esittävät numerot, tilastot, ranking ja strategia. Väärin. Yliopistojen voima on tutkijoiden ja opiskelijoiden kyvyssä ajatella uudella tavalla, luovasti ja innovatiivisesti. Jos se menetetään, ei ”rakenne” tai strategiapuhe pidä yliopistoja hengissä.

Yliopistoja ei tule vihata, vaan kunnioittaa. Mikä on se voima, joka on pitänyt yliopistot hengissä jo yli 1000 vuotta? Yliopistoihin liittyy tiedonnälkää ja kasvatustehtävä. Siksi yliopistoon liittyvät kysymykset koskevat tietoa, tutkimusta ja opiskelua.  Perustoiminnot olivat olemassa Pariisin ja Bolognan yliopistoissa keskiajalla. Luennot, väittely, uuden tiedon tuottaminen ja testaaminen ovat edelleen korkeimman opetuksen ydintä.  Yliopistot kukoistavat ja lakastuvat tämän ytimensä varassa. Ilman sivistystä maailma olisi surkea paikka!

(Lännen Median lehdet, kolumni 1 III 2015) 

Oslo ja Tirana – Euroopan ääripäitä katsomassa

Oslolaisessa hotelli Bristolissa on lounasaikaan ylellistä ja mahdottoman porvarillista. Pääkaupungin keskustassa sijaitseva, vuonna 1920 rakennettu hotelli henkii samaa kuin koko Norjakin, aikojen saatossa kasautunutta varallisuutta ja vakautta. Hotellin orientaalisuutta henkivä kirjastobaari on täynnä pieniä lounasseurueita; tarjolla on perinteinen voileipäpöytä, joka Norjassa on nimensä mukainen: erikokoisia voileipiä ja valtavia leivoksia. Daamit ja herrat ovat hyvin pukeutuneita. Heistä säteilee porvariston hillittyä charmia, vuosien saatossa hankitun hyvinvoinnin oheistuotetta. Edes Breivkin oikeudenkäynti, joka häirisee idylliä lähinnä iltapäivälehtien otsikoissa, ei häiritse levollista puheensorina ja naurua.

Piipahdin Oslossa opponentin ominaisuudessa. Vanha kollegaystävä ja seminaarituttu Rolf Werenskiöld väitteli vuoden 1968 mediauutisoinnista. Itse tilaisuus oli kuin meillä, mukavan tyylikäs, mutta fiksulla tavalla keskusteleva ja väitelevä tilaisuus. Selvisin norjasta ruotsilla ja ilahduin, kun ymmärsin puhetta kohtuullisen hyvin. Vaikka pakko myöntää: karonkan lukuisten puheiden jälkeen alkoi korvaa kuumottaa…enough is enough, norjan kuuntelussakin skarppaaminen yli 10 tuntia.

Saavuin Osloon aamulennolla. Norjahan on mallimaa: kaikki toimii, on siistiä ja modernia. Kun putkahdin lentokonejunasta maan päälle kansallisteatterin pysäkiltä, oli näkymä tuttuudessaan kiehtova: omalla paikallaan seisovat kuninkaanlinna, Yliopisto, Kansallisteatteri, Kaupungintalo ja maan parlamentti. Pikku valtion vuosisadan takaiset tunnukset ovat hyvässä järjestyksessä; Breivikin aikaansaama ”rauniokaupunki” ei kokonaiskuvaa murentanut. Vain maassa istuneet romanikerjäläiset ja kadunlakaisijoina toimineen maahanmuuttajat muistuttivat toisenlaisesta maailmasta: köyhyydestä, osattomuudesta, varallisuuden ja vakauden epätasaisesta jakautumisesta.

Varallisuutta ja vaurautta näkyi – yllättävää kyllä – aikaisemmin keväällä Tiranassa, Albanian pääkaupungissa. Balkanin kieromatkani kolmas välietapin muodostivat Albania ja Montenegro, komeat, kuumat ja maisemaltaan vaikuttavat vuoristomaat Adrianmeren rannalla. Vanha linkki – Budapestin kautta Balkanille – oli nyt tukossa Malevin konkurssin takia. Nyt matkaa siis Saksan kautta. Tiranan kenttä oli tyylikäs ja nykyaikainen. Sisällä kaupungissa ensimmäinen vaikutelma: tämä muistuttaa Dhakaa, kun poistetaan 10 miljoonaa ihmistä kaduilta ja sitten: muistuttaa Ankaran vanhaa kaupunkia. Kaupungissa hajanainen rakennuskanta, modernia = kommunismin aikaista ja sen jälkeistä, siellä täällä muutama matala talo, villa, 1910- ja 1920-luvulta. Moni talo on aika huonossa kunnossa, vaikka dominoivana 1990-luvun jälkeinen arkkitehtuuri. Se nousee korkealle ja rikkoo maiseman ja katukuvan. Kaikkialla edellisen pormestarin maalauttamia värikkäitä fasadeja ja komea puisto pääaukiolla, jossa kansallissankari Skanderbergin muistomerkki.

Tirana on tyypillinen eurooppalainen transitiokaupunki, joka tuo siihen ripauksen dynamiikkaa ja paljon eloa, nuoruutta ja nuoria kaduille. Urbanismi perustuu kerroksisuuteen ja niiden väliseen dialogiin: lomittain on matalaa ja korkeaa rakentamista, tyhjiä tontteja ja parkkipaikkoja, paljon isoja autoja, jotka eivät kunnioita jalankulkijoita, jalkakäytävät ja tiet kuoppaisia ja rikkinäisiä, alla mm. asfalttia, tiiltä, muotoon tehtyjä ja koristeltujakin katulaattoja. Ilmapiiri orientaalinen tai sekoitus Serbiaa, Turkkia ja Kreikkaa, vaikka vielä vähän köyhän miehen versio.

Mutta: kaikkialla elää vahva yrittäjyys ja kaupunkikulttuuri. Kotikadullamme on kymmeniä miellyttäviä kahviloita ja baareja, joista saa hyvää balkanilaista ruokaa. Ihmiset auttavat ja ovat ystävällisiä, palvelut toimivat ja hotellissa on suorastaan sivistynyt olo. Yliopistolla puhun eurooppalaisesta nationalismista ja ”maabrändeistä”. Kuulijakunta on naisvaltaista ja saamme aikaan hyvän keskustelun historiasta ja identiteeteistä.
Norja ja Albania. Takuuvarmasti Euroopan kaksi ääripäätä. Mietin: voimmeko koskaan kohdata, etelä ja pohjoinen, ilman ennakkoluuloja ja outoja odotuksia. Varmaa on se, että valtiorakentaminen on Pohjois-Euroopan ja kansallisvarallisuuden lähde? Vakka nyky-Balkanin kuvaa hallitsevat edelleen 2010-luvulla synkän Jugoslavian purkusodan varjo, on todellisuus kiehtovampaa: historia ja pyrkimys uuteen rakentavat myös kiehtovaa yhteiskunnallista dynaamisuutta ja liikettä, pyrkyä kohti parempaan

"Vanhan yliopiston" viimeinen avajaisjuhla

Kuka kaipaa kylmää sotaa ja sen ideologista latinkia? Pakko sanoa, minä ainakin, välillä. Tänään yliopiston avajaisissa, kuunneltuani rehtori Wilhelmssonin, dosentti Fantin ja filosofian ylioppilas Harion teknokraattisia ja puisevia puheita, jouduin toteamaan: tuokaa nyt ihmeessä, henkiset johtajamme, aatteet ja ihanteet edes ensi tammikuussa alkavaan ”uuteen yliopistoon”!

Mikä ihmeen kylmä sota ja ideologiat? Helsingin yliopiston rehtori Ravila kunnostautui 1950-luvulla mahtavien poliittisten puheiden pitäjänä. Ravila pohti syyskuussa 1956 jykevässä avajaispuheessaan vapauden ja vastuun paikkaa yliopistokasvatuksessa. Ylioppilaille osoitettiin poliittisia ja kulttuurisia tehtäviä, joihin kuului muun muassa maanpuolustustahdon kohottaminen, sivistyksellisiä ja isänmaallisia tavoitteita sekä yksilöllisen vastuun ymmärtämistä Mahtipontisia sanoja tilanteessa, jossa suomalainen sivistyneistö asemoi itsensä länsimaisen kulttuurin etuvartioksi, Neuvostoliiton ja kommunismin vaikutusvallan etenemistä vastaan.

Ravilan teksti herättää 2000-luvulla kaksijakoisia ajatuksia. Mieshän oli aito oikeistolainen puhekone, aikansa sinivalkoisten sävyjen akateeminen tulkki. Ravila oli huolissaan puolue- ja ay-intressien kasvamisesta aidon isänmaallisen ihanteellisuuden ja velvollisuudentunteen murentajana. Ravila viittaisi usein historiaan ja perinteeseen viittauksena tulevaan. Yliopistoja tarvittiin jatkamaan henkistä itsenäisyystaitelua aikana, jolloin kaikki Euroopassa oli vaakalaudalla.

Tänään avajaisissa Yliopiston juhlasali oli poikkeuksellisen täynnä – pitkästä aikaan. Yliopiston johto ja me opettajat järjestäydyimme kulkueeseen, joka astui saliin tasan klo 12.15 Sibeliuksen hienon Andante festivon tahdittamana. Komeaa ja emotionaalista, kuten aina! Tunne kuulumisesta Alma Materiin oli tiheimmillään! Odotukset olivat korkealla kun ohjelma alkoi. Itse vaivuin horrokseen kun rehtori jo muutaman lauseen jälkeen käytti minun yliopistostani sanaa ”tilivirasto”. Hän juuttui yliopiston hallinnon uudistukseen – sen keskeisin tavoite on ollut kehittää akateemisen työn johtajuutta. Strategia ja uusi hallitus ovat vieneet vahvasti rehtorin ajatukset ja tulleet kaiketi uniinkin. Puheen punainen lanka, ”yliopisto tarvitsee johtavan päätöksentekoelimen, jossa kokonaisuuden strateginen kehittämistehtävä koetaan selkeästi ensisijaiseksi”, toistui läpikäyvästi.

Keskiryhmistä puhui väliaikaisessa yliopistokollegiossa oleva dosentti Björn Fant, nyt sovittelevasti uudistuksista, muttei järin mieleenpainuvasti. Fant sentään käytti sanaa ”kasvatus” pohtiessaan yliopiston roolia ja tehtävää; muille puhujille se tuntuu olevan pelkkää tutkimusta ja opetusta. Avajaisten pohjanoteeraus tuli HYY:n hallituksen puheenjohtajalta Pasi Hariolta, joka käytti mahtavan puhemahdollisuutensa kritisoidakseen yliopistolasia vähäisestä kiinnostusksesta kolmikantaan ja demokratiaan. Lahjakas Hario jätti tilaisuuden käyttämättä pohtiakseen humanistin ja historian opiskelijan viisaudella uuden ja vanhan yliopiston eroja, haasteita ja mahdollisuuksia, aikamme ilmapiiriä, omakuvaa ja visioita. HYY:n hallitus in corpore nousi seisomaan puheen jälkeen osoittaakseen hallintodemokratialle tukea – kaiken yllä lepäsi ikävä 1970-lukulainen politiikan ummehtunut ilma.

Saa sitä kai tämmöinen tuleva akateeminen ruohonjuuritason perustyöläinen pikkuisen valittaa, että ei löydy johtajista imua ja innostusta analysoida sisältöjä, historiaa ja aikaamme, pohtia yliopiston kasvatus- ja sivistystehtävää, miksei sen yhteiskunnallista paikkaa 2000-luvulla. Tänään, vanhan yliopiston viimeisissä avajaisissa, olisimme kaivanneet helliä jäähyväisiä menneelle. Itselleni yliopiston sisältö ei tule muuttumaan, jos kohta hallinto vaihtuu ja pomojen määrä kasvaa. Perinne se on ja omanarvontunto, jolla tämä laitos tulevaisuudessa pärjää. Kunpa johtajammekin ymmärtäisivät sen!

Strategioita mahan täydeltä…

Eilen istui Helsingin valtuusto muutamaa minuuttia vaille puolen yön keskustelemassa kaupungin strategiaohjelmasta vuosille 2009–2012. Haaste oli huomattava, sillä kyseessä oli ensimmäinen valtuuston hyväksymä vastaava asiakirja. Aiemmin kultaisella 60-luvulla vastaavan dokumentin nimi oli Helsingin kaupungin 10-vuotissuunnitelma, tai tutummin "Punainen kirja", kansivärin mukaan. Eilen joka toisella – enemmänkin – valtuutetuista oli jotain sanottavaa tai lisättävää. Nyt kuultiin sekin ihme, että perussuomalaiset avasivat ensimmäistä kertaa suunsa hieman laajempaan puheenvuoroon…

Mistä tässä strategiassa oikein on kysymys? Se on lähes 80-sivuinen tulevaisuusohjeistus, joka niittaa kiinni tulevien vuosien strategiset tavoitteet, menestystekijät ja toimenpiteet. Monia kauniita sanoja käytettiin, kuten että kaupungin arvot ovat asukaslähtöisyys, ekologisuus, oikeudenmukaisuus, taloudellisuus, turvallisuus ja yrittäjämielisyys. Tai että tavoitteena on ”demokratian ja vaikuttamisen” lisääminen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen. Nuorten hankkeita tuetaan. Kaiken toiminnan läpäisevät eettiset periaatteet, joihin kuuluu mm. globaalin vastuun kantaminen, rehellisyys, oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuuden periaate ja avoimuus. Hyvä maine on toiminnan perimmäinen tavoite.

Yksityiskohtaisessa sisältöosuudessa kuvataan kolmea tärkeintä osa-aluetta: hyvinvointia ja palveluita, kaupunkirakennetta ja –asumista sekä kilpailukykyä. Kaiken yllä lepää näkemys Helsinki-visiosta, jonka luomiseen 1990-luvulla, Eva-Riitta Siitosen aikaan, itsekin osallistuin Helsinki-klubin jäsenenä. Se kuuluu seuraavasti: Helsinki pääkaupunkina ja seudun keskuksena on kehittyvä tieteen, taiteen, luovuuden ja oppimiskyvyn sekä hyvien palvelujen voimaan perustuva maailmanluokan liiketoiminta- ja innovaatiokeskus, jonka menestys koituu asukkaiden hyvinvoinnin ja koko Suomen hyväksi. Metropolialuetta kehitetään yhtenäisesti toimivana alueena, jossa on luonnonläheinen ympäristö ja hyvä asua, oppia, työskennellä sekä yrittää.

Haukotuttaako teitäkin? Niin minuakin… Strategiapaperit ovat, kuten puheenvuorossani eilen korostin, tärkeitä lähinnä historiantutkimukselle. Niissä kiteytyy osa ajan henkea. On mahdotonta sanoa, kuinka ohjaavaksi paperi muodostuu. Ajat voivat tässä vielä muuttua, kriisiytyä ja hankaloitua. Tulevia uhkia on mahdoton ennustaa. Strategian kauniit sanat harvoin taipuvat todellisuuteen, jota säätelevät hiljaiset pelisäännöt, perinne ja tottumukset. Lisäksi: yli neljän tunnin poliittisen puheen jälkeen eilen ei mikään takaa, että kaupungin henkilöstö ja kaikki luottamushenkilöt viimeistä vaikuttajaa myöten todella sitoutuvat strategiaan. Asukkaiden sitouttamisesta puhumattakaan…!

Strategioihin törmäsin toisaalla tänä keväänä. Suuren yliopistokeskustelun yhteydessä Helsingin yliopiston korkein johto vetosi yliopiston strategiaan tärkeänä asiakirjana. Yliopiston konsistori on 1990-luvulta lähtien hyväksynyt strategioita kolmen vuoden välein, viimeksi tämän vuoden helmikuussa. Kuten kansleri Niiniluoto minulle korosti, strategiaan tahdonilmauksena kirjataan yliopiston tavoitteet ja arvot. Vastasin Niiniluodolle, että ongelmana on se, että meidän perusprofessoreiden akateemisen elämäni johtotähtenä eivät ole olleet hallinnon laatimat strategiat, eduskunnan toiveet, ministeriöiden visiot tai keskushallinnon toimintaohjeet. Strategiat ovat jääneet useimmille perin juurin vieraiksi. En oikein tiedä keinoa, millä akateeminen väki saataisiin sitoutumaan yliopiston suuriin strategioihin, kun jo oman pienen elämämme työ-, tutkimus- ja opetusstrategiatkaan eivät aina ota toteutuakseen. Sama ongelma koskee kaupungin paperia. Millä ihmeella se saataisiin jokaisen helsinkiläisen tietoon, soveltamisesta puhumattakaan? Strategiat ovat kaunis uni, josta on ikävä herätä.

Yliopistoreformeja ja akateemista iloa

Viime viikkoina suuri suomalainen yliopistoreformi on edennyt painostavaa vauhtia ja akateminen väki on vidhoin noussut barrikadeille. Uusi kansanliike eli www.opiskelijatoiminta.fi on järjestänyt kriittisyytta tihkuvia tilaisuuksia täällä Helsingissä. Niissä on kuultu tulevan lain valmisteluun osallistuneita yliopistollisia virkamiehiä ja muita asianosaisia, muun muassa liutaa 1960- ja 1970-luvun opiskelija-aktiiveja. Yksi on varmaa, erityisesti nyt kun lama kouraisee: lain vastustus on kohisten kasvanut opetushenkilökunnan ja opiskelijoiden joukossa.

Omassa tiedekunnassani (hum.tdk.) kollega Jouko Lindstedt, slaavilaisen filologian professori, järjesti asiasta viikonlopulla kyselyn. Ilmeni, että uutta lakiesitystä kannattaa vain 2 professoria; ei kannattaneita oli 30 (83%). Kantaa jätti ottamatta neljä. Nykysuunnitelmia hallintojohtosäännöksi kannatti kaksi kollegaa; ei kannattaneita oli 30 (83%). Vastausprosentti oli aika hyvä: 36/62 = 58 %. Siis: vastanneista kaksikolmasosaa vastusti sekä lakia että hallintojohtosääntöä. Perustelut olivat vahvoja ja painokkaita. Hallintojohtosäännössä vallan siirto yliopistolaisten edustuksellisilta ja kollegiaalisilta päätöksentekoelimiltä ylhäältäpäin nimitetyille johtajille herätti runsaasti vastustusta. Aikaisemmin samanlainen tulos on saatu kyselyllä valtiotieteellisen tiedekunnan professorien keskuudessa (sen teki J. P. Roos).

Yliopistolainsäädännön kiemuroista vapauduin hetkeksi mainiossa akateemisessa juhlassa, eli Pohjois-pohjalaisen osakunnan 102. vuosijuhlassa lauantaina. Oli kutsuttu paikalle juhlapuhujaksi. PPO:n traditioihin on kuulunut se, että kutsu juhlapuhujaksi on kunniatehtävä. Se on annettu perinteisesti henkilölle, joka tulee maakunnan kanta-alueelta tai edustaa muutoin ansiokkaasti pohjoispohjalaisia arvoja. Näin ei ole tällä kertaa – olivat kutsuneet puhujaksi esolais-taustaansa sitoutuneen helsinkiläisen tutkijan ja opettajan. Pohjalaiset saivat mitä tilasivat: puhuin heille Helsingistä, Suomen pääkaupungista.

Samalla sain mahdollisuuden muistella viime vierailua tämän osakunnan vuosijuhlassa. Oli vuosi 1982 ja PPO vietti 75-vuotisjuhlaansa. Olimme täällä Uusmaalaisen osakunnan tuolloisen kuraattorin eli nykyisen puolisoni kanssa. Juhla oli monella tavalla säpäkkä; vastikään edesmennyt professori Pentti Kouri oli juhlapuhujana. Hän oli paikalla komean amerikkalaisen puolisonsa kanssa. Maakunnan tervehdyksen toi läänin pitkäaikainen vaikuttaja, maaherra Asko Oinas. Jostain syystä muistamme, että hän aloitti puheensa siteeraamalla pääkaupungissa tuolloin opiskelleen tyttärensä päiväkirjaa. Se alkoi suurin piirtein seuraavasti: ”Saavuin Helsinkiin, tähän likaiseen, tympeään ja vieraannuttavaan kaupunkiin…”

Helsinkiä ja yliopistoa minä puolustin nyt, neljännesvuosisata myöhemmin. Ylpeänä, niin kauan kun siihen vielä on aihetta!

Tarton henki ja "viisaiden tohtorien kaupunki"

Esikoinen aloitti viime syyskuussa opiskelut Tarton yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Tytär lähti vuodeksi Ruotsiin, Boråsiin, harjoittamaan tekstiilinkäsittelytaitojaan Nordisk Desingnskola -nimiseen oppilaitokseen. Saimme yht'äkkiä hiljaisen kodin ja kaksi uutta isänmaata: Viron ja Ruotsin. Jälkimmäiseen itsellänikin on elävä suhde, kuten tämä sivuston vuoden 2007 Upsala-blogit osoittanevat. Silti tunnen naapurin länsipuolta huonommin, Göteborgia ja sen seutuja tuskin lainkaan. Tekstiilikaupunki Borås muistuttaa ilmapiiriltään hätkähdyttävästi Lahtea; takana loistava teollinen menneisyys, edessä tulevaisuus vaatealan oppi- ja korkeakoulukaupunkina. Hyvää on kaikkialle (kahvilat, ravintolat, liikkeet jne.) leviävä ruotsalainen "mys" eli kodikkuus ja viihtyisyys...

Joulun aikaan kävimme ensimmäistä kertaa Tartossa katsastamassa esikoisen opintoympyröitä. Opiskeluaikanani 1980-luvun alussa suhteet virolaisiin olivat jäässä. Kun ensimmäinen kutsu vuosikymmenen lopulla tuli osakuntaan saapua tarttolaisen ylioppilasjärjestön vieraaksi, olin jo jättänyt opiskelijaelämän. Aikaa kului. Tie ei oikein ottanut viedäkseen Viroon, ei ainakaan Tarttoon, kunnes vasta loppuvuodesta 2008. Matka Tallinnasta on uuvuttava. Tasainen tie on suora, hidas ja tylsä, kuin yhtä Mäntsälän suoraa 60-luvulla! Välimatka eli 180 km taittui kahdessa ja puolessa tunnissa. Virolaiset harjoittelevat vielä sosiaalisen ajamisen vivahteita, ohitus- ja jonomuodostelmat olivat sen mukaisia.

Tartossa mukana oli kaksi matkaopasta, Henni Ilomäen toimittama (SKS) Tartto - kirjailijan kaupunki ja mainio pieni Taskuopas Tarton menneisyyteen, raatihuoneen matkatoimistosta napattu kirjanen. Edellinen kirja opetti, että suomalaiset kirjalijat ja intellektuellit ihastuivat samoihin asioihin kuin nykyvieraskin: Tarton ´historiaan sekä akateemiseen, boheemiseen henkeen, vilkkauteen ja sivistykseen. Neuvostovaiheen jälkeen kaupunki on toipumassa. Vanhaa kaupunkia ja sen lukuisia rakennuksia pannaan edelleen kuntoon. Kävelykatuja on avattu. Mukavia ja edullisia kahviloita ja ruokapaikkoja on paljon. Nuorisoa on kaikkialla. Tulevaisuus on siksi läsnä kaupungissa.

Tartossa on paljon samaa kuin Helsingissä, vaikka pienemmässä koossa. Itää ja lanttä on historiassa, ruotsalaisia, puolalaisia, venäläisiä ja saksalaisten vaikutuista. Yliopistojen päärakennukset ovat kasvaneet molemmissa kaupungeissa itseään isommiksi kulttuurin ja sivistyksen symboleiksi ja kansallisuusliikkeiden kehdoiksi. Tartossa oli paljon ystävällisyyttä ja ylpeyttä: kun kauniisti pyysimme, saimme herttaiset opatukset raatihuoneella ja yliopiston päärakennuksessa (museo, juhlasali ja ylioppilasvankila). Yliopiston päärakennuksen pylväät oli jouluvalaistu sympaattisesti kietomalla pienet lamput tiheästi niiden ympärille; parempi kuin Senaatinotrin kovat kaksoikynttilät kaikkien rakennusten ikkunoissa!

Katsastimme Toomemäen puiston, sen komeat muistomerkit, vanhat akateemiset rakennukset, polut ja sillat. Vilkaismme kirkkoihin ja kirjastoihin, toivoimme tartolaisten tapaan Katarina Suuren kapungille lahjoittamaa kivisiltaa takaisin. Laajat omakotitaloalueet leimaavat kaupunkikuvaa: talo + puutarha oli paikallinen unelma ennen vuotta 1945 ja jälleen 1989 jälkeen. Nyt rakennuksia kunnostetaan. 2000-luvun kapitalismi tunkee reunoilla: kauppakeskukset, kasinot, uudet kerrostalot ja polvenpiirtäjät tuottavat uutta kaupunkielämää.

Esikoinen on päässyt opiskelemaan uusiin ympyröihin. Lääketieteen uusiin tilohin on kovasti panostettu Maarjamöisan alueella. Uusi Biomedikum on saamassa rinnalleen komeita nykyaikaisia laitosrakennuksia. Vanhat, 1800-luvun opetussairaalat tyhjentyvät, ikävä kyllä. Ne ovat harvinaisen kauniita ja arvokkaita, puiston keskellä, muistuttavat Tarton maineesta "viisaiden tohtorien kaupunkina". Maine oli lääketieteellisen tiedekunnan ja sen opettajien ansiota. Sama henki vallitsee edelleen. Olen iloinen, että tästä hengestä pääsevät myös muutamat suomalaisopiskelijat osallisksi!