keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2007

Jag älskar Sverige II

Mitä ottaisin Ruotsista, jos saisin ottaa mukaan Suomeen?

1. Liikennekulttuurin: kotikaupunkini Uppsala on liikennekulttuurin mallimaa. Pyöräilin paljon, kaikkialla ja joka päivä. Riitti vain lähestyä risteystä, kun autot hiljensivat, pysähtyivät suojatien eteen, antoivat tilaa ja tietä. Mitä huomaavaisuutta, mitä liikenteen yhteispeliä! Kotolomalla Helsingissä olin heti jäädä auton alle, kun jatkoin tapaani kävellä Uppsalan malliin. Meillä auto on kuningas! Muut lakoontukoot!

2. Jumppaopettajat: kävin viikottain jumppaamassa ylioppilasvoimistelun liikuntapisteissä nimeltään Svettis ja Stallet....! Edellinen on maan vanhimpia jumppakäyttöön rakennettuja tiloja, linnan juuressa Fyris-joen puolella, kaupunginpuiston kupeessa. Jälkimmäinen on rakennettu Akateemisen sairalaan luona olevan entisen kasarmin talliin, nimensä mukaisesti. Jumppatunteja vetivät mainiot tytöt Karin, Anna, Emma, Åsa ja mitä heitä olikaan. Innostuin jokaisesta erikseen: rieppaasti jumppareiden joukossa liikkuneet tytöt vetivät ryhmät hurmokseen, saivat lihat liikkelle ilollaan ja positiivisuudellaan. "Kör på nu..." -huudot vetivät ryhmät kollektiiviseen huippusuoritukseen. Voi mitä riemua!

3. Elokuvat ja tv-sarjat: heti helmikuussa kävin katsomassa Dramatenissa Strindgbergin Dödsdansenin. Ikävä sanoa, en jaksanut loppuun, vaikka suurenmoinen Stina Ekblad oli pääosissa. Puheteatteri on mielestäni tullut tiensä päähän, spexi-traditio elää akateemisissa kaupungeissa. Laitosteattereiden lavoilla näytellään, esitetään & poseerataan tavalla, joka lähentelee pateettista. En jaksa enää mennä teatteriin haukottelematta... Mutta elokuva, ELOKUVA, on ruotsalaisten laji. Jotain maagista on ruotsalaisessa teatteri- ja elokuvakoulutuksessa, joka saa ihmisistä, ohjaajista ja näyttelijöistä, parhaat piirteet esiin. Valkokankaalla ja tv-ruudussa näyttelijät suorastaan hengittävät ihollaan, saavat aikaan tunteen aitoudesta ja läsnäolosta rooleissaan. Tarinat ovat uskottavia, eri-ikäisiä kuvataan herkkyydellä ja tunteella. Tv:ssä esitettiin kesäkuussa FST:n pari vuoden takainen naispappinäytelmä, jossa pääosaa veti Irina Björklund. Jopa meidän oloissamme poikkeuksellisen lahjakas näyttelijä (+ muu suomenruotsalainen ensemblé) näytti jäykältä ja teennäiseltä puskateatterikokoonpanolta...

4. Ruokakulttuurin: jo vuosia olen kateellisena ihaillut ruotsalaisten tapaa iloita ja nauttia omasta ruokaperinteestään. Otetaan nyt vaikkapa näkkileipä ja puolukkahillo. Ei ole ruokalajia, johon tuota köyhän kansan punaista perusherkkua ei lisättäisi. Näkkileipä, sen kaikki paikalliset variaatiot, on brändätty aikoja sitten hienoksi ja sitä syötetään kaikille säädyille joka aterialla ja joka paikassa. En ole vuosiin syönyt yhtä paljon näkkileipää (hyvää!) kuin Ruotsissa! Tyyppillistä ruotsalaista ja kadehdittavaa: yksinkertaisesta talonpoikaisesta perusruoasta on tehty luontevaa arkiruokaa. Ei mitään mutkistelua ja hienostelua. Ruotsissa on syöty hyvin ja hartaasti. Suhde alkoholikulttuuriin (mm. mausteut snpasit) on ongelmattomampi kuin meillä, lainkaan väheksymättä alkoholismin ongelmia ja tylsiä viinakauppoja. Systembolaget häviää Alkolle (vai mikä firman nimi onkaan nykyään...) esillepanossa ja viihtyvyydessä 1-0. Ja päälle luonteva skåålailu illallisilla!

Jag älskar Sverige I - mitä jäi käteen?

Kotona jälleen Helsingissä, lähes kuuden kuukauden Ruotsissa olon jälkeen. Tuntuu mukavalta - ja kummallisen erilaiselta! Kotikaupunkini näyttää jämäkämmältä, maskulinisemmalta, vakavammalta ja raskaammalta kuin ruotsalaiset kaupungit. Itä on todella lähempänä, siitä riippumatta, mitä poliittisia merkityksiä "idälle" annamme. Jopa helsingin katukivetys, graniittia graniitilla, huokuu arvokkuutta. Se välittää tunnetta solidista kulttuurista, joka lepää jollain "solidilla", kestävällä. ei ihme, että 8vihdoin) kaupungin matkailupomot ovat keksineet helsingin aseman idän ja lännen välissä, ja täyttäneet idän positiivisilla merkityksillä.

Ero Ruotsin ja Suomen välillä on selvä. Olen saanut selittää syitä: Ruotsissa on nautittu rauhaa 200 vuotta, kasvatettu varallisuutta, kehitetty yhteiskuntaa sisältäpäin, vakaasti ja murroksitta. Keskiluokkakulttuuri ja -arvot korostuvat. Mitä enemmän katson itseäni, Suomea ja Ruotsia näen, miten vallankumoukset, sodat, rauhat ja välirauhat ovat muovanneet Suomen omakuvaa ja identiteettiä. Selivämisen eetos, kansallinen ylpeys rakentuu toisenlaisista rakennepuista, epävarmuuden sietokyvystä.

Toistan teesini "hilpeän Ruotsin" ja "vakavan Suomen" tarpeesta täydentää toinen toisiaan. Ruotsalainen sosiaalinen ilmapiiri, sen jonka tunnen parhaiten (akateeminen ja tukholmalainen), perustuu sisäänrakennetun positiivisuuden ja vuorovaikutuksen kulttuurille. Suomalaisuus hakee tukea "aidosta ja alkuperäisestä" tavalla, joka joskus menee yli; junttius ja pöhköys korostuu. Yhdessä oltiin enemmän, todellakin, kun vahvat tasot täydensivät toisiaan.

Voiko Ruotsiin rakastua? Moni tekee niin, on suorastaan haltiossaan! Ihmiset ovat kauniita, pukeutuvat hyvin, mukana on kaikki menestyksen merkit. "Sosiaalinen voimantunto ja tuvallisen yhteiskunnan luoma eetos käyvät suorastaan silmille", sanoi liettulainen kollegani Lundissa ja vertasi tilanteeseen kotimaassaan. Kääntöpuolella on jonkinlainen sisäänrakennettu pikkupöhkeys, sisäänpäinkääntyminen ja ahdasmielinen ylpeys omasta. muut eivät kiinnosta ruotsalaisia, joilla on jo selvä konteksti, muut kauniit & menestyneet ruotsalaiset.

keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2007

Stockholm - the capital city of Scandinavia

Arlandan lentokentälle saapuva jo sen huomaa - Tukholma pyrkii suuresti komistamaan imagoaan Itämeren mahtikaupunkina. Tukholma julistautuu jo heti kättelyssä saapujalle "Capital of Scnadinavia"ksi. Kävijää tervehtii suuri valokuva, jossa poseeraa Ruotsin kuningaspari - keveällä kädenheilautuskuvalla - ja sitten esittäytyvät tunnetut tukholmalaiset, toivottaen kukin oikein isolla kasvokuvalla tervetulleeksi kotikaupunkiinsa. Näemme rivin julkkiksia ja urheilijoita, Astrid Lingrenistä Björn Borgiin, taitelijoita ja historiallisia henkilöitä, Anneli Alhangosta Lars Åbergiin.

Taitavaa ja tavattoman tyylikästä, tavalla joka vain täällä osataan!

Tukholman kaupungin porvarlliset kunnallispoliitikot ovat julistaneet kunnianhimoisesti haluavansa tulla Sknadinavian pääkaupungiksi vuoteen 2030 mennessä. Mitä se ikinä merkitseekään - pääkaupungeiksi ei tulla julistamalla - on haaste kova. Tavoitteena om, kuten borgarråd Kristina Olin (m) toteaa, tehdä Tukholmasta "todellinen suurkaupunki". Miljoona asukasta itse kaupunkiin ja toiset kolme ympäristöön. "Tulee olemaan fantastisen hauskaa myydä tätä tavaramerkkiä", julistaa Olin.

Uusi asema merkitsee sitä, että kunnalliskoneesta otetaan kaikki irti. Lisää rakentamista, tehokkuutta, yksityistämistä, joukkoliikenteen parantamista, palveluiden petraamista, tason ja laadun kaikkinaista kohottamista erityisesti esikaupunkialueilla. Aluekeskuksia kehitetään ja toimintoja hajautetaan. Elinkeinoystävällinen politiikka nostaa kaupungin uuteen loistoon.

Kaunista ja eleganttia, kivaa ja mukavaa. Kukaan ei vain Tukholmassa tainnut tulla kysyneeksi, mitä muuta Skandinavian pääkaupungit ovat hankkeesta mieltä...?!

tiistaina, kesäkuuta 12, 2007

Kotikulttuuria ja perhesuloisuutta

Pakko sanoa: kotikulttuuri ja perhe-elämä näyttävät elävän Ruotsissa todellista kulta-aikaa! Mikään paikka & tila ei ole kolahtanut hermooni niin syvällisesti kuin taitelija C. Larssinin koti Sundborn Taalainmaalla. Taiteilijakotia rakennettiin rakkaudella ja lopputulos on yhä suvun omistuksessa. Vieraita sinne päästetään kun talon väki itse ei ole paikalla.

Me SCAS:in fellows'it teimme kevätretken Sundborniin kylmänä ja sateisena toukokuun päivänä. Ilmasta viisi: Larssonien koti revähti sieluuni suurella voimalla! Nuoruudessani "neitsytkammarini" seinällä oli iso juliste, jossa oli kuvattu elämää taiteilijaparin lastenhuoneessa. Nuorena viehätyin ruotsalaistaiteilijan epämuodollisista, rakkautta ja lämpöä välittävistä maalauksista, kuten sadantuhannet muutkin ennen minua. Niissä oli jotain kovin ruotsalaista, suloista, lempeää ja sympaattista.

Seison Sundbornin pienessä kukkahuoneessa, joka maalauksessa tuntuu isommalta. Tunnen, kuinka sen kodikkuus suorastaan hiipii ihon alle. Kaikki on järjestettyä ja siistiä, mutta ei pedanttia. Kaikki on ojennuksessa, mutta ei kurin voimalla, vaan isän ja äidin rakastavalla kädellä. Jokaiselle lapselle on paikka, tila ja tekeminen. Kaikki on ajateltua, tai kuten yksi kollegoistani sanoi, "liian ajateltua".

Voi olla, menetiedä. Carl ja Karin Larsson, joka osoittautui miestään suuremmaksi tekstiilitaiteen modernistiksi, onnistuivat luomaan iloa ja elämänvoimaa säteilevän kodin mallin ja ihanteen. Siitä kasvoi ruotsalaisuuden kansallinen tunnus, jonka sanoma levisi maalausten, kirjojen ja valokuvien avulla kautta koko Ruotsin ja Pohjois-Euroopan: katsokaa kuinka hyvin meillä menee! Idyllin sanomaa on sittemmin vienyt eteenpäin ruotsalainen desing ja IKEA - molemmat tihentävät nykyaikaan sopivaksi Larssoneiden kodikuutta.

Larssoneiden jälkivaikusta lienee se, että kotikulttuuri on Ruotsissa suuressa arvossaan. Koteja siustetaan, puutarhoja hoidetaan, lapsia puetaan, kotieläimiä paapotaan, viedään ja tuodaan aivan eri intesiteetillä ja ilolla, perheet yhdessä, kuin meillä. Irlantia lukuunottamatta en ole nähnyt missään niin paljon odottavia äitejä, lapsiperheitä ja lastenvaunuja kaduilla kuin täällä Uppsalassa. Ruotsissa on vahva keskiluokkainen "mysfaktor", suloisuustekijä, joka muutta kodit, mökit, tilat ja talot söpiksi ja idyllisiksi. Joskus larssonmainen täydellisyys ahdsitaa. Se synnyttää onnellisuusmuuria, ja takana voi olla paljon kätkeyttä ikävää ja pahoinvointia. Lopputulos, ruotsalainen kotkulttuuri, on joka tapauksessa huoliteltu ja tyylikäs. Se synnyttää ihmisiin itsevarmuutta ja säteilee jonkinlaisena itsetyytyväisyytenä. Siinä Larsson onnistui!

Kaipaan "mysfaktoria" joskus Suomeen...

sunnuntaina, kesäkuuta 10, 2007

Puhujakansan keskustelukulttuurista

Kollegiumin pysyväisjäsen, professori Marie-Chistine Skuncke piti pari viikkoa siiten kiinnostavan esitelmän 1700-luvun "vapauden" ajasta ja sanomalehtikulttuurin syntymisestä. Politiikka muuttui, keskustelu, mielipiteenmuodostus alkoi keskittyä olemassa olevien vallan rakennusten (kuninkaanlinna, ritarihuone, pörssi, raatihuone) ympärille Tukholmassa ja levitä myös muihin kaupunkeihin, kuten Turkuun. Perustettiin sanomalehtiä, keskusteltiin kahviloissa, politiikkaa tehtiin kaduilla ja toreilla. Kansa tempautui puhumaan.

Voi olla, että jotain 1700-luvun kiihkeydestä on yhä tallella ruotsalaisessa keskustelukulttuurissa. Täällä ei ole kyyristelty, ei ole muokattu sanottavaa isänmaalliseen kaapuun, ei harrastettu sota- tai itsesensuuria kansallisen edun nimissä, ei oltu mediassa matalalla profiililla. Avointa ja reipasta puhetta on tuotettu kaikilla yhetiskunnallisen toiminnan areenoilla viimeisen 250 vuoden aikana.

Tämä ero näkyy Suomen ja Ruotsin keskustelukulttuureissa, kuten toimittaja Bengt Lindroth hienosti analysoi HBLssa (24.5.07). Hän pohti vähäistä vaali-innostusta Suomessa ja kirjoitti miten poliittinen puhe- ja mediakulttuuri vaikuttaa siihen. Erot pohjoismaiden välillä ovat selvät: Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa poliitikot näkyvät ja esiintyvät mediassa, kirjoittavat artikkeleita suuriin päivälehtiin, tuottavat tietoa, puheenvuoroja, mielipiteitä ja näkemyksiä. Suomessa tuntuu olevan hiljaisempaa, toteaa Lindroth ja osoittaa sormella Pohjolan suurinta lehteä Helsingin Sanomia. Se ei avaa sivujaan kansalliselle keskustelulle vaan on asemoinut itsensä ylös ja toimijaksi. Lehti käyttää itse omaa puheääntää eli tekee politiikkaa.

Ruotsissa on todellakin vilkas keskustelukulttuuri. Ihailen joka aamu lehteni Svenska Dagbladetin (SvD) avaus- ja kulttuurisivuja. Heti ensi aukeama on omistettu laajoille, artikkelimaisille mielipidekirjoituksille. Ääneen pääsevät einkeinoelämän kärkinimet, taitelijat ja kulttuurivaikuttajat, nuoremmat ja vanhemmat tutkijat ja professorit, maahanmuuttajat, feministit, vähemmistöjen edustajat, kriittiset ja ylistävät äänet, jokainen kirjoituskykyinen kunnallispoliitikko. Keskustelua käydään keskenään (tutkija vastaan poliitikko, yritysjohtaja vastaan ministeri jne) ja huomattavasti leveämmällä paletilla kuin meillä, raikkammiin ja tuulettavammin. Ruotsin "dialogisesta ilmapiiristä" on monasti puhut myös Yrsa Stenius.

Sen sijaan yleisuutisoinnissa on täällä parantamisen varaa. Ulkomaan uutiset on puserrettu pieneksi lehdissä jonnekin urheilu-uutisten, asuntosivujen, kuolinilmoitusten ja venemainosten väliin. Tv-uutisten katselemisen lopetin jo aikaa sitten. Paikalliset ja kansalliset pikku-uutiset eivät jaksa kiinnostaa, ja ulkomailla tapahtuvaa ei täällä juuri noteerata...noh..ehkä Ranskan presidentinvaaleja lukuunottamatta. Asia koskettaa myös sitä, miten Suomi täällä näkyy. Suomi-uutiset jäävät selvästi vähäisemmäksi kuin muita pohjosimaita koskeva. Huonot uutiset pääsevät täälläkin läpi. Viikko sitten Suomen metsäteollisuuden alasajolle oli omistettu kokonainen aukemana SvD:n taloussivuilla. Suuri juttu Ahvenanmaasta kuorruttui sillä, että kyseessä on melkein ruotsalainen saariyhdyskunta. Pääministerimme naistoilaukset noterataan kyllä jne. Tätä taustaa vasten tuntuu kohtuuttomalta se, millä tarkkuudella Suomessa seurataan Ruotsin tapahtumia.

torstaina, kesäkuuta 07, 2007

Sinikeltaisia värejä kansallispäivänä

Eilen vietettiin Ruotsissa kansallispäivää (nationaldagen). Helsingissä, ja muissa pääkaupungeissa, on asian kunniaksi järjestetty vastaanottoja. Ruotsin suurlähetystön juhlat ovat perinteisesti olleet hauska kesän avaus. Komeaa Kauppatorin maisemaa on voitu ihailla lähetystörakennuksen hienoista sisätiloista, usein mainion kesäsään siivittämänä. Juhlaväelle on tosin jäänyt hieman epäselväksi, mitä juhlitaan.

Ei se kovin paljon selvempää ole täälläkään, pääkallopaikalla. Ruotsin kansallispäivä 6. kesäkuuta kuuluu kummallisten "keksittyjen traditioiden" sarjaan. Alkujaan päätettiin jo vuonna 1916 viettää Ruotsin lipun päivää ja tästä päivästä tehtiin virallinen kansallispäivä vuonna 1983. Myytin mukaan - joka muistuttaa kovasti tanskalaista kertomusta - Ruotsin lippu syntyi vuonna 1157, kun Erik pyhä näki taivalla ilmestyksen: keltainen risti sinistä taustaa vasten.

Lipun tarina sellaisenaan kelpaa tietenkin juhlan aiheeksi; monissa maissa juhlistetaan erilaisia lippupäiviä, niin meilläkin Mannerheimin syntymäpäivä kulkee nykyään nimellä puolustusvoimien lippujuhlan päivä ja Juhannuspäivä on Suomen lipun päivä. Ruotsissa lipun suosio kasvoi samaan aikaan kuin muidenkin patrioottisten mielenilmausten: vuoden 1897 Tukholman suuri näyttely oli tärkeä. Unionin päättymisen jälkeen vuonna 1906 synnytettiin lippulaki. Carl Larsson teki miehen työn yhdistäessään maalauksissaan Ruotsin lipun, kotikulttuurin ja kesän heleät sävyt. Syntyi patrioottinen lataus ja tunnelma, mielikuva "ruotsalaisuudesta".

Kuudes kesäkuuta on sittemmin saanut muitakin historiallisia ulottuvuuksia ja niille on onnettu kansallisia merkityksiä. Mainittuna päivänä vuonna 1523 valittiin Gustav Vasa Ruotsin kuninkaaksi. Samana päivänä vuonna 1809 hyväksyttiin Ruotsin uusi hallitusmuoto. Juhlaan on siis syytä, noin periaatteessa.

Ruotsalaiset ovat hieman kademielisiä norjalaisille 17. toukokuun hilpeydestä ja kansallisesta yksituumaisuudesta. Täätlä jopa tehtiin kansallispäivämatkja Norjaan, paraatipaikalle katsomaan naapurimaan kansallispäivän juhlintaa. Samaa kiinnistusta en ole huomannut Suomen itsenäisyyspäivää kohtaan...

Mitä siis eilen tapahtui? Vastaan suoraan: yhtä ja toista. Edellisenä päivänä koulut loppuivat ja yö vaihtui nuorion juhlintaan. Aamulla ainakin Uppsalan kadut olivat täynnä lasinsirpaleita. Ehkä ne tuovat kansakunnalle onnea, menetiedä. Kotikaupungin kaduilla ei näkynyt tavallista suurempaa tiheyttä eikä yhteisöllisyyttä; muutama perhe pikinikkasi kaupunginpuistossa Ruotsin lippu retkikorissaan. Sen sijaan Tukholmassa kadut aktivoituvat "poliittisesta viestinnästä", kuten lehden seuraavana päivänä kirjoittivat. Ruotsalaisnatsit täyttivät tyhjat kadut "Kansan marssilla", joka kokosi oikeistoradikaaleja ja kansallisosialistisia ryhmiä maan eri puolilta. Yhteenottoja vastavoimien kanssa koettiin mm. Vaasan- ja Odenkadduilla. Vasemmistopuolue järjesti pääkaupungissa "tanssi rasismia vastaan" -tilaisuuden. Naisliike piti tilaisuuden Humlegårdenissa, aiheena väkivalta naisia kohtaan. Otsake oli sarkastisesti "Ruotsi on ihana!".

Poliittiset ongelmat tulevat esiin, kun kansallispäivä annetaan ikäänkuin ylhäältäpäin - joku täyttää tyhjät kadut ja torit poliittisella viestinnällä. Tukholmassa nähtiin ääriryhmien esiintulo.
Kansallispäivään liittyy monilla paikkakunnilla myös uusien ruotsalaisten tervetulleeksi toivottaminen. Tukholman kaupungintaloon oli kutsuttu 6000 vierasta seuraamaan kansalaisjuhlaa, jolla maahanmuuttajat otettin Ruotsin kansalaisiksi.

Kuningasperhe liikku kansallispuvussa eri puolilla maata ja maakuntia. Illalla kuningas ja kansa kohtasivat Skansenilla ja iloa jaettiin tv:n välityksellä koko kansalle. Tirkistelyhenki oli sama kuin meillä presidentin juhlavastaantoton äärellä. Skansenilla jaettiin lippuja ja laulettiin "allsång" -tradition hengessä. Ei siis kummallisempaa kuin tavallisena kesälauantaina. Poissa olivat paraatit, veteraanit, sotilaat ja ylioppilaat, valtiovalta ja kirkko. Suuremmalla tutinalla odetataankin kruuninprinsessan 30-vuotispäiviä. Hallitsijan syntymän päivät kun ovat monarkian perinteisiä "kansallispäiviä"...