maanantaina, joulukuuta 21, 2009

Kulttuuria ja muuta mukavaa vuodelta 2009

Koko vuoden joka torstai olen kuulunut joukkoon, joka armollisesti on saanut kommentoida Helsingin Sanomien palsoilla "raadin" ominaisuudessa kulttuurin ajankohtaisteemoja, toimituksen valitseminä, tietenkin! Vastaaminen on aika hauskaa ja kiinnostavaa, puristaa oma pikku mielipiteensä muutamaan kappaleeseen. Ja löytää jokunen täkykin. Toimituksen väittämät ovat kieroja ja ikävällä tavalla journalistisia "kyllä" ja "ei" -hengessä. Jokainen tutkijatyyppi tietää, että maailma ei ole mustavalkoinen - värit siinä välissä ne vasta ovat kiinnostavia.

Vuoden viimeinen aihe liittyi 2000-luvun kulttuuriin. Ohessa vastaukseni kokonaisuudessa, kun kysymys kuului: oliko 2000-luku suomalaiselle kulttuurille hyvä vuosikymmen? Vastaukseni alla.

"Ei ollut – kulttuuri ei ole ollut vahvasti esillä.

2000-luvun alussa elettiin vielä tietotekniikka- ja informaatioyhteiskuntaan liittynyttä hypeä. Kapitalismin uusi syvä tuleminen 1990-luvulla nosti esiin materialismin ja kuluttajuuden.

Ihmisenä olemisen reunaehdot alistettiin koneistetulle työlle ja kaupankäynnille.

Suomen kaupunkeihin ei 2000-luvulla ole juurikaan noussut uusia kirjastoja tai kulttuurirakennuksia, vaan kauppakeskuksia ja jättibensiinipisteitä.

2000-luku on huipentanut sen, mikä 60-luvulla alkoi: kulttuurin populääri- ja matalavirtaukset voittivat korkeakulttuurin. Asiat ja ilmiöt viihteellistyivät ja henkilöityivät tv-ruudun kokoisiksi. Julkisuudessa Johanna Tukiainen korvasi kiinnostavuudessaan Karita Mattilan, Jari Sarasvuo Esa Saarisen ja niin edelleen.

Samalla "kansallinen" kulttuuri saa edelleen mediahuomiota ja suomalaisten taitelijoiden pärjääminen kansainvälisillä kentillä on isoin uutinen. Kulttuurin käsite pyörii konservatiivisesti edelleen luovien ihmisten ja taiteen ilmiöiden ympärillä. Julkisuus taipuu huonosti näkemään kulttuurina sosiaaliset identiteetit, etiikan ja moraalin, tavat, arvot, vaatteet, ruoan, mentaliteetin jne.

Hyvää on kulttuurialan koulutuksen selvä parantaminen – meillä on ennennäkemättömän suuri joukko uusia kulttuurialan maistereita ja osaajia. Ongelmallista on, että yhteiskunta ei ole osannut reagoida kulttuurin teollistumiseen ja tuotteistamiseen. Musiikkiala on pärjännyt parhaiten.

Ilmastomuutospuhe ei ennakoi kulttuurin uutta tulemista, päinvastoin. Se nostaa pikemminkin fundamentalismia. Lama sen sijaan on mahdollisuus: perusarvot kyseenalaistuvat ja ne liittyvät usein kulttuurisiin seikkoihin.

Kulttuurin tulevaisuus onkin nuorissa sukupolvissa. Valoa näkyy jo: uudet nimet ovat lupaavia, luontevasti kansainvälisiä ja henkisesti liikkuvia. Tulevalta vuosikymmeneltä on siksi odotettavissa vihreää valoa – ja mahdollinen kulttuurivallankumous!

Sitä odotellessa: hyvää joulua!"

Näin toivotan teillekin, hyvät blogini lukijat! Rauhallisia pyhän aikoja! Syökää hyvin, juokaa kauniisti, laulakaan mukavia joululauluja ja ennen kaikkea: levätkää! Itse lähden joulun jälkeen Sysmään, jossa vietän kaksi viikkoa kirjoitellen uutta kirjaani Ihanuuksien ihmemaa. Ilmestyy Kirjapajalla maaliskuussa. Sysmässä on niin kaunista viikonlopulla. Valkoinen lumi on terapiaa.

Kelpoa uutta vuotta, myös!

Tunnisteet: , , , ,

maanantaina, joulukuuta 14, 2009

Advokatyyria Helsingissä: Dittmar & Indrenius 110v

Viime viikolla Helsingissä julkistettiin – kuten rohkenen arvella – uusi avaus yrityshistorioissa. Asianajotoimisto Dittmar & Indrenius, ikä 110 vuotta, julkisti vuosikymmentensä kunniaksi juhlakirjan. Suotuisa sijainti pääkaupungin verkostossa vaikutti aikoinaan siihen, että olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa, kun hanketta junailtiin käyntiin. Sain kutsun tulla toimituskunnan puheenjohtajaksi. Ja nyt lopputulosta oli saapunut ihailemaan Kämpiin lukuisia ja innostunut joukko toimiston ystäviä ja yhteistyökumppaneita. Sen toimittamisesta vastasi taitavasti uuden ajan historiaosaamiskeskus Oy Bränn & Bränn Ab.

Juttu on kiehtovampi kuin voisi päältä kuvitella! Asianajotoimistoista ei juuri kirjoitella historiateoksia. Helsinkiläisten asianajotoimistojen historiat ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Asianajotoimintaa sitovat kaikkialla maailmassa lukuisat näkyvät ja näkymättömät salassapidon velvollisuudet. Asiakkaiden juridisista ongelmista ei ole tapana kertoa yleisölle julkisesti eikä ainakaan painetussa muodossa. Luottamuksellisuus on ollut asianajotoiminnan sisäisen säännöstön hiljaista tietoa.

Juridiikka vaikuttaa elämän joka tasolla ja asianajotoiminta on tärkeä yritystoiminnan muoto. Yhteiskunta ja elinkeinoelämä edellyttävät lain tuntemista. Joka päivä erotaan, kuollaan ja mennään naimisiin. Kauppoja tehdään ja sopimuksia solmitaan. Tarvitaan lakimiesten ja – naisten osaamista. Asianajotoimistot kuuluvat eurooppalaiseen sivistysperinteeseen. Monilla on takana pitkä historia ja sitoutuminen perhe-, suku- ja ystäväverkostoihin. Näin on myös Dittmar & Inderiniuksen kohdalla. Se on ollut myös leimallisesti helsinkiläinen toimisto, jossa näkyy pääkaupungin kehitys ja suomalaisen yritystoiminnan muuttuminen.

Viime keskiviikkona julkistettu teos ei ole historia tai historiikki sanan perinteisessä mielessä. Kyseessä on pikemminkin kooste toimiston vaiheista ja eräistä sen keskeisistä asiakkaista. Aihetta on lähestytty pitkälti henkilöhistorian kautta – asianajotoimisto muodostuu yksilöistä, osakkaista, lakimiehistä ja avustavasta henkilökunnasta. Tämä pienoismaailma on merkityksellisin liiketoiminnan ymmärtämisen ja dynamiikan kannalta.

Juhlakirjan historiaosuus perustuu toimiston vaihtelevasti säilyneeseen historialliseen arkistoon ja haastatteluihin. Dittmar & Indreniuksen varhaista toimintaa valottaa osakas John Dittmarin aikoinaan käsin kirjoittamat muistiinpanot. Historia ei siis ole pääroolissa vaan tavoitteena on esitellä myös asianajotoiminnassa tapahtuneita muutoksia ja kytköksiä maamme historiaan. Näin teos on osaltaan kuvaus [kansainväliseen] liikejuridiikkaan suuntautuneen asianajotoimiston kehityksestä sekä sen roolista osana Suomen liike-elämän historiaa.

Runsas kuvitus luo ajankuvaa ja niiden avulla voidaan osoittaa toimiston kytkeytyminen Helsingin ytimen liikekustaan. Kivaa ja hyvin toimivaa on se, että kirjaan on saatu muutamia asiakkaiden vieraskirjoituksia, jotka valaisevat nykyhetkeä. Kiinnostavaa on, että Mannerheim kuului pitkään toimiston asiakkaisiin. Dittmar & Indrenius hoiti muun muassa Mannerheimin avioeron ja elatusavun maksamisen entisen puolisolle Pariisiin.

Usein toistuva väittämä on, ettei asianajotoimistoa voi tutkia tai sen historiaa kirjoittaa. Tämä kirja osoittaa, että toimistot muodostavat oman kiehtovan pienoismaailmansa. Juridiikan maailma on kiinnostaa muitakin kuin alan ammattilaisia. Uskon, että ”verhon raottaminen” on palkitsevaa lukijalle. Asianajotoimistoa voi onnitella hienosta juhlakirjasta, jonka arvo tulee säilymään pitkään! On ollut hyvin kiinnostavaa ollut mukana, katsoa verhon taakse ja oppia tuntemaan tärkeää helsinkiläistä pienoismaailmaa – asianajotoimintaa.

maanantaina, joulukuuta 07, 2009

Talvisota myyttinä – tai brändinä?

Lontoossa toukokuussa 1985 ihmettelin nuorena maisterina suurta kansanjuhlaa, kun 40 vuotta oli kulunut toisen maailmansodan päättymisestä. Victory in Europe -päivä, Euroopan voiton päivänä veteraanit pukeutuivat univormuihin. Lehdet ja tv täyttyivät sotaa käsittelevistä artikkeleista ja dokumenteista. Sankaritekoja muisteltiin, sotamuseoihin tungeksittiin, seppeleitä laskettiin, kaduilla oli täyttä. Ilmassa oli aitoa ilon juhlaa. Kokemus oli hämmentävä. Saavuin sellaisesta maasta, jossa sodan lopputulos oli toinen. Me häviäjät olimme tottuneet kyyristelemään, unohtamaan, häpeämään, vaikenemaan.

Opin, että sotaan liittyi sekä sukupolvikokemus että vahva kansallinen lataus. Useimmissa maissa sota pyyhki altaan sosiaalisen perustan ja sen seurauksia arvioidaan yhä 2000-luvulla. Uhri- tai kärsimysmyytti on ollut suosittu keino selättää kollektiivinen häpeä tai syyllisyydentunne useissa miehityksen ja/tai häviön kokeneissa maissa. Entä Suomessa? Yleisesti hyväksytty näkökulma Suomessakin on ollut, että sodan syttyminen oli muiden syytä. Syyllisiä olivat Molotov-Ribbentrop-sopimuksen arkkitehdit, natsi Saksa ja Neuvostoliitto. Tämä näkemys sävyttää sitä, miten koko sotaa muistetaan ja miten siitä keskustellaan. Mukana on hyvin vähän katumuskeskustelua verrattuna esimerkiksi Saksaan. Tämä ei tarkoita sitä, että sodan muisto olisi ongelmaton. Talvisodan sankaritekojen alle hautautuva tunnemaailmaa ei vielä ole kaikilta osin purettu.

Onko siitä pohjaa myyttiselle – ja todelliselle – Talvisodan hengelle? Talvisota ei ole suuri eikä tuntematon – ensimmäiset romaanit, tulkinnat ja raportit siitä ilmestyivät jo heti vuonna 1940. Nyt talvisota –nimikkeitä on kirjaston tietokannoissa yli 750! Keväällä 1940 ylipäällikkö Mannerheim määräsi, että toukokuun 19. päivästä tehtiin Talvisodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä ”kaikkien murroskautena 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden” yhteinen muistopäivä. Näyttävimpiä Talvisodan muistotilaisuuksia oli kaatuneille reservin upseereille omistettu juhla lokakuussa 1940. Tapahtumalla vahvistettiin kansallista puolustushenkeä Neuvostoliiton painostuksen alla.

Myöhemmin Talvisota jäi kansallisessa muistamisessa Jatkosodan jalkoihin. Kun sotaa on muisteltu, on kyse ollut kansakunnan yhteisten ponnistusten noteeraamisesta. Veteraanijärjestöt vastasivat muistamisesta ja talvisota –muistomerkkien pystyttämisestä useiden vuosikymmenten ajan. Silti, varsinainen talvisota -kirjallisuus alkoi ilmestyä vasta 1980-luvulla. Voidaanko puhua tunnetrauman purun alkamisesta?

Seitsemänkymmenen vuoden takainen talvisodan perintö tuntuu 2000-luvulla sekä etäiseltä että tutulta. Sota nähdään entistä selvemmin osana Euroopan historiaa. Talvisota on kokenut historiakulttuuriset nousunsa ja laskunsa. Keskeinen kysymys kuuluu: voiko sodalla, sodan tappioilla tai edes voitoilla tuotteistaa maakuvaa, myydä tai edelleen sytyttää kansakuntaa? Ajatus sodasta brändintyön osana on sellaisenaan banaali ja absurdikin. Poliittiseen korrektiuteen länsimaissa kuuluu rauhantahtoisuuden tunnustaminen. Sotahulluus, sodan lietsonta on jätetty Arabimaiden terroristeille, uskonkiihkoilijoille ja muille epämääräisille massoille Euroopan ulkopuolelle.

Sitä paitsi, eikö Talvisodan ympärille kietoutunut lataus ole jo purkautunut? Suuri bolshevistinen Antikristus eli Neuvostoliitto on kuollut ja kuopattu. Suomalaisesta yksituumaisuudesta on 2000-luvulla jäljellä vain rippeet. Monikulttuurisuus ja globaalit rajat ylittävä rahatalous on todellisuutta, josta emme pääse irti. Ylioppilasjohtajat valittavat, että nuoria ylioppilaita ei enää saada sankarihautojen kunniakäynneille. ”Miksi ihmeessä me sinne menisimme?”, kysyvät 1980-luvun lopulla syntyneet nuoret – aiheellisesti.

Jotain silti on jäänyt jäljelle. Myyttisenäkin Talvisota kertoo jotain olennaista suomalaisena olemisen henkisestä olemuksesta. Talvisotaan liitetyt arvot ovat edelleen syvästi eurooppalaisia: oikeudenmukaisuus, demokratian puolustaminen, tasa-arvoinen toiminta rinta rinnan, yhteiseen asiaan ”hyvään” uskominen, rohkeuden ja innovatiivisuuden osoittaminen kovan paineen alla. Talvisota kelvannee siis brändityön ainekseksi moraalisilta ulottuvuuksiltaan.

Jokainen kansakunta tarvitsee narraatioonsa hyviä kertomuksia, voittoja, kultakausia ja menestystarinoita. Talvisota sallii meidän olla ylpeitä omapäisyydestä, itsellisyydestä, kyvystä ottaa oma asia itse hoitoon. Edelleen olisin varovainen sotamuistojen käytöstä poliittisena tai ulkopoliittisena työkaluna. Sen suhteet jäljet pelottavat – niin pelottivat jo sotavuonna 1939–1940!

Tunnisteet: , , , ,