Talvisota myyttinä – tai brändinä?

Lontoossa toukokuussa 1985 ihmettelin nuorena maisterina suurta kansanjuhlaa, kun 40 vuotta oli kulunut toisen maailmansodan päättymisestä. Victory in Europe -päivä, Euroopan voiton päivänä veteraanit pukeutuivat univormuihin. Lehdet ja tv täyttyivät sotaa käsittelevistä artikkeleista ja dokumenteista. Sankaritekoja muisteltiin, sotamuseoihin tungeksittiin, seppeleitä laskettiin, kaduilla oli täyttä. Ilmassa oli aitoa ilon juhlaa. Kokemus oli hämmentävä. Saavuin sellaisesta maasta, jossa sodan lopputulos oli toinen. Me häviäjät olimme tottuneet kyyristelemään, unohtamaan, häpeämään, vaikenemaan.

Opin, että sotaan liittyi sekä sukupolvikokemus että vahva kansallinen lataus. Useimmissa maissa sota pyyhki altaan sosiaalisen perustan ja sen seurauksia arvioidaan yhä 2000-luvulla. Uhri- tai kärsimysmyytti on ollut suosittu keino selättää kollektiivinen häpeä tai syyllisyydentunne useissa miehityksen ja/tai häviön kokeneissa maissa. Entä Suomessa? Yleisesti hyväksytty näkökulma Suomessakin on ollut, että sodan syttyminen oli muiden syytä. Syyllisiä olivat Molotov-Ribbentrop-sopimuksen arkkitehdit, natsi Saksa ja Neuvostoliitto. Tämä näkemys sävyttää sitä, miten koko sotaa muistetaan ja miten siitä keskustellaan. Mukana on hyvin vähän katumuskeskustelua verrattuna esimerkiksi Saksaan. Tämä ei tarkoita sitä, että sodan muisto olisi ongelmaton. Talvisodan sankaritekojen alle hautautuva tunnemaailmaa ei vielä ole kaikilta osin purettu.

Onko siitä pohjaa myyttiselle – ja todelliselle – Talvisodan hengelle? Talvisota ei ole suuri eikä tuntematon – ensimmäiset romaanit, tulkinnat ja raportit siitä ilmestyivät jo heti vuonna 1940. Nyt talvisota –nimikkeitä on kirjaston tietokannoissa yli 750! Keväällä 1940 ylipäällikkö Mannerheim määräsi, että toukokuun 19. päivästä tehtiin Talvisodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä ”kaikkien murroskautena 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden” yhteinen muistopäivä. Näyttävimpiä Talvisodan muistotilaisuuksia oli kaatuneille reservin upseereille omistettu juhla lokakuussa 1940. Tapahtumalla vahvistettiin kansallista puolustushenkeä Neuvostoliiton painostuksen alla.

Myöhemmin Talvisota jäi kansallisessa muistamisessa Jatkosodan jalkoihin. Kun sotaa on muisteltu, on kyse ollut kansakunnan yhteisten ponnistusten noteeraamisesta. Veteraanijärjestöt vastasivat muistamisesta ja talvisota –muistomerkkien pystyttämisestä useiden vuosikymmenten ajan. Silti, varsinainen talvisota -kirjallisuus alkoi ilmestyä vasta 1980-luvulla. Voidaanko puhua tunnetrauman purun alkamisesta?

Seitsemänkymmenen vuoden takainen talvisodan perintö tuntuu 2000-luvulla sekä etäiseltä että tutulta. Sota nähdään entistä selvemmin osana Euroopan historiaa. Talvisota on kokenut historiakulttuuriset nousunsa ja laskunsa. Keskeinen kysymys kuuluu: voiko sodalla, sodan tappioilla tai edes voitoilla tuotteistaa maakuvaa, myydä tai edelleen sytyttää kansakuntaa? Ajatus sodasta brändintyön osana on sellaisenaan banaali ja absurdikin. Poliittiseen korrektiuteen länsimaissa kuuluu rauhantahtoisuuden tunnustaminen. Sotahulluus, sodan lietsonta on jätetty Arabimaiden terroristeille, uskonkiihkoilijoille ja muille epämääräisille massoille Euroopan ulkopuolelle.

Sitä paitsi, eikö Talvisodan ympärille kietoutunut lataus ole jo purkautunut? Suuri bolshevistinen Antikristus eli Neuvostoliitto on kuollut ja kuopattu. Suomalaisesta yksituumaisuudesta on 2000-luvulla jäljellä vain rippeet. Monikulttuurisuus ja globaalit rajat ylittävä rahatalous on todellisuutta, josta emme pääse irti. Ylioppilasjohtajat valittavat, että nuoria ylioppilaita ei enää saada sankarihautojen kunniakäynneille. ”Miksi ihmeessä me sinne menisimme?”, kysyvät 1980-luvun lopulla syntyneet nuoret – aiheellisesti.

Jotain silti on jäänyt jäljelle. Myyttisenäkin Talvisota kertoo jotain olennaista suomalaisena olemisen henkisestä olemuksesta. Talvisotaan liitetyt arvot ovat edelleen syvästi eurooppalaisia: oikeudenmukaisuus, demokratian puolustaminen, tasa-arvoinen toiminta rinta rinnan, yhteiseen asiaan ”hyvään” uskominen, rohkeuden ja innovatiivisuuden osoittaminen kovan paineen alla. Talvisota kelvannee siis brändityön ainekseksi moraalisilta ulottuvuuksiltaan.

Jokainen kansakunta tarvitsee narraatioonsa hyviä kertomuksia, voittoja, kultakausia ja menestystarinoita. Talvisota sallii meidän olla ylpeitä omapäisyydestä, itsellisyydestä, kyvystä ottaa oma asia itse hoitoon. Edelleen olisin varovainen sotamuistojen käytöstä poliittisena tai ulkopoliittisena työkaluna. Sen suhteet jäljet pelottavat – niin pelottivat jo sotavuonna 1939–1940!

”Viime sotien aikaan…”

Jokainen Suomessa ymmärtää otsikon sanojen merkityksen. Sota, erityisesti Talvisota ja Jatkosota (isolla kirjoitettuna!), yhdistää kansakuntaamme katsomaan menneisyyttä sotaan liittyvien muistojen valossa. Sodan merkityksiä pohdittiin viime viikolla Maanpuolustuskorkeakoulussa, jonne olin saanut kutsun tulla keskustelemaan sodan, tieteen ja sivistyksen monitasoisista maailmoista. Paikalla oli muitakin asiaan vihkiytyneitä, MPK:n uusi johtaja, kenraali V. Tynkkynen, tutkimuspäällikkö Hannu Kari, professori Aki-Mauri Huhtinen ja Kylkirauta –lehden edustajana päätoimittaja Marko Laaksonen. Ilmavoimia edusti J. Jokinen.

Saimme aikaan kiinnostavan keskustelun sotatieteiden, sodan ja akateemisuuden suhteista. Lähtökohta oli selvä: mitä ”sotilasyliopistossa” tutkitaan, jos perusarvona on kriittisyys ja uuden tiedon tuottaminen? Miten perinteinen sotakoulutus taipuu tieteen tahtoon? Tutkiiko sotatiede muutakin kuin ”sotaa”? Sotilasakateemisuuden henkeä analysoitiin laveasti – tarvitaan tietoa sotataidosta, mutta myös kykyä hahmottaa uhkia, muutosta ja tulevaisuuden suuntaa. Siinä tieteellisellä ajattelulla on paikkansa.

Isoisäni teki elämäntyönsä Suomen armeijassa. Olen koko aikuisen elämäni ollut kiinnostunut sodasta; vuodet Mannerheim-museossa intendenttinä avasivat silmäni 1980-luvulla näkemään sodan sosiaalisen ulottuvuuden ja kulttuuriset merkitykset. Mieltäni ei niinkään kiehdo varsinainen sota- tai taistelutaito, vaan ne monimutkaiset yhteiskunnalliset mekanismit, joilla sodan muistoa ylläpidetään ja sen merkitykseen vedotaan. Tällä kulttuuritutkijan katseella olen koettanut ennakkoluulottomasti analysoida sotien ja rauhanliikkeiden paikkaa kansakuntien historiakertomuksissa ja omakuvassa.

Mitä muistellaan kun muistellaan sotaa? Yleisesti ajatellaan, että sota-aikana kiteytyvät arvostetut moraaliset ja eettiset piirteet, samalla kun itse taistelu on raakaa todellisuutta. Sota on poikkeusaikaa: kansakunnan rivit tiivistyvät, yhteisöllisyys ja kollektiivinen vastuuntunne kasvavat. Arki muuttuu dramaattisesti. Eletään täysillä, vailla tietoa tulevaisuudesta. Rakkaus, ero, syntyminen, kuolema, suru ja toivo saavat tavanomaisesta poikkeavia sävyjä. Sota sotilaineen on nuorten juttu. Se jättää jälkiä kokonaisten sukupolvien mieleen.

Nuoret edelleenkin arvostavat sodan merkitystä historiakuvassa. Euroopassa sotakokemukset liittyvät kansakuntien kollektiiviseen muistiin – tästä osoituksena nyt ajankohtainen Viro-keskustelu. Historian tulkinnat säätelevät jopa ulko- ja sisäpolitiikkaa, kuten Nato-näkemykset meillä osoittavat. Suomessa itärajaa historia tiedetään, ja rajatilan kokemus liittyy sotamuistoihin. Sota ja sankarillisuus istuvat historiakulttuurissamme syvällä, kuten jo Maamme –laulun neljännen säkeen viestissä todetaan: "Täss’ auroin, miekoin, miettehin / isämme sotivat." Kylmän sodan päättyminen mahdollisti jälleen ylpeyden sotilaallisesta pärjäämisestä, joka perustui sitkeyteen, sopeutumiskykyyn, uhrimieleen ja kriisiaikaiseen yhteistahtoon.

Oman armeija on Suomessa tärkeää. Armeijakysymys on kietoutunut historian murroskausiin. Valtiollinen itsenäisyys ja sotilaallisuus yhdistyvät kulttuurissamme. Armeijanharmaasta kehittyi suomalaisen urhollisuuden, sotilaallisuuden ja isänmaallisuuden tunnus. Oletettu tai todellinen kansallinen yksituumaisuus korostuu edelleen sotakirjallisuudessa, historian tutkimuksessa, muistelmissa, Kansa taistelee, miehet muistelevat -lehdissä, näytelmissä, elokuvissa, näyttelyissä ja dokumenteissa. Tammenlehvän, veteraanien ja maanpuolustustoiminnan ideologinen viesti on selvä: Suomea ja sen pääkaupunkia ei sodan aikana miehitetty. Se kestää myös kriittisen tarkastelun ja tutkimuksen, nykyaikaisin metodein!

Nyt olen lähdössä oppilaiden kanssa Ukrainaan katsomaan miten siellä kansakuntaa on rakennettu ja sotia muisteltu. Siitä enemmän ensi viikolla.