sunnuntaina, elokuuta 24, 2008

Vielä kerran: yliopisto ja kaupunki

Tällä viikolla olen Ranskassa Lyonissa, Euroopan kaupunkihistorian konferenssissa, pohtimassa yliopiston ja kaupungin välisen suhteen historiaa. Viime viikolla pääsin kärpäseksi katonreunaan seuraamaan, kun Helsingin kaupungin elinkeinojohtaja tapasi nuoria ylioppilasjohtajia. Aiheena oli yhteinen kiinnostus Suomen pääkaupunkia kohtaan – kiinnostus, jonka juuret ovat vanhaa alkuperää. Helsinki luotiin tavallaan yliopistokaupungiksi 1800-luvulla; Yliopiston keskeinen asema kaupunkikuvassa osoittaa tämän keskeisyyden.

Yliopisto on eurooppalainen menestystuote, joka on levinnyt maailmalle. Yliopistot ovat joutuneet yli tuhatvuotisen historiansa aikana mukautumaan mitä erilaisimpien yleisten ja yhteiskunnallisten vaatimusten alle. Niistä on tehty yhden aatteen tai ideologian äänitorvia. Korkeimmalta opetusta ja tutkimukselta on edellytetty tuottavuutta, kulttuurista pääomaa tai alueellista voimavaraa. Yliopistojen piirissä on tuotettu nationalismia ja sosialismia, muista ismeistä puhumattakaan.

Suomessa valtiolla on ollut vahva intressinsä korkeimman opetuksen järjestämiseen. Sellainen kuuluu yliopistomme perushenkeen. Kun oppineisuus, tieto ja tutkiminen alkoivat nauttia laajempaa arvostusta, ryhtyivät kaupungit, alueet ja hallitsijat kilpailemaan yliopistoista – ja kilpailevat yhä yliopistojen avulla. Suomessa monipuolinen akateeminen rakennusperintö leimaa vahvasti korkeakoulukaupunkien katukuvaa. Monet rakennukset Turussa, Helsingissä, Oulussa, Jyväskylässä, Lappeenrannassa jne. ovat osa kansallisen arkkitehtuurin historiaan.

Kaupunki ottaa vastuuta nyt kun valtiollinen on saanut uuden roolin. Korkein opetus on jäänyt 70-lukulaisiin kehittämis-, tehostamis- ja keskittämistavoitteisiin eli aikaan, jolloin yliopistot olivat suunnitelmatalouden tukipilareita. Tänään puhe yliopistosta on ollut joko puhetta huipuista tai saarnaa opetuksen tehostamisesta. Suomalaiset eivät ole yksin. Yliopistojen kriisistä puhutaan kaikkialla. Yhdysvalloissa on selvitty kovan rahan avulla; aivoja, osaajia voi ostaa. Meillä Euroopassa korostetaan yliopistojen akateemista perustehtävää, opetuksen ja tutkimuksen ykseyttä.

Kaupunki ja yliopisto tarvitsevat toisiaan – ne elävät toisistaan. Nyt kun kansalliset korkeakoulut kilpailevat toistensa kanssa, on Helsingillä mahdollisuutensa. Se on Suomen merkittävin kaksikielinen koulukaupunki. Tässä kaupunkitilassa on kasvatettu sivistyneistä ihmisiä. Huippuja alkoi syntyä, kun opettajat ja ylioppilaat saattoivat keskittyä perustehtäväänsä, tutkimiseen, opettamiseen, oppimiseen, sivistykseen. Syntyi liikettä, uutta. Säväys siitä oli paikalla perjaintai-ilta, kun Taiteiden yössä Vanhalla pohdittiin 60-luvun merkitystä. Tuolloin todella innovoitiin - huipusti!

tiistaina, elokuuta 19, 2008

Helsingin henki, runoilijat ja yksi intellektuelli

Viime viikonlopun teema näytti liittyvän ”Helsingin henkeen”, sen pohtimiseen ja näkyväksi tekemiseen. Taustalla on Juhlaviikkojen alkaminen ja Peter von Baghin perjantaina ensi esityksen saaneen Helsinki, ikuisesti – filmin synnyttämä kiinnostus. Vaikka minulta ei Helsingin hengestä kukaan mitään kysynytkään, saanen tutkijana ja intellektuellina kertoa oman näkemykseni asiasta. Jotain katson siitä tietäväni, pengottuani työkseni kotikaupunkini historiaa jo parinkymmenen vuoden ajan…

Tapaan luennoillani viitata nuoreen maisteriin, runoilijaan ja toimittajaan V. A. Koskenniemeen. Vuonna 1914 hän kysyi esseekirjassaan Runon kaupunkeja: "Kuka on Helsingin runoilija? Useilla merkittävällä eurooppalaisilla kaupungeilla on oma runoilijansa - Tukholmalla on Strindberginsä, Pietarilla Dostojevskinsa, Berliinillä Krezerinsä, Hampurilla Frensseninsä, Oululla Pakkalansa ja Raumalla Nortamonsa - kuka on Helsingin runoilija? Kuka on Helsingille lunastanut lupakirjan runon kaupunkien yhdyskuntaan? Kuka on sisäisen näkemyksenä sytyttämänä antanut Suomen pääkaupungista kuva, joka kokonaisena välittäisi jälkipolville ne piirteet, sisäiset ja ulkonaiset, joita yksitellen Helsingille omistamme?"

…ja vastaan: prosessi on ollut pitkä ja kirjailijaa synnytettiin kauan. Vasta nyt, lähes 100 vuotta myöhemmin, on Helsingille piirtynyt kirjallinen hahmo (kiitos kaikille 1900-luvun kirjailijoille Waltarista Westöön!) ja historian antama identiteetti. Minusta Helsingillä on yksi henki: se on nuori kaupunki, moderniin pyrkivä ja nuorten kaupunki! Euroopan kaupunkiperheessä 458-vuotias Helsinki sijoittuu keskisarjaan. Nuoruus on seurausta myös siitä, että Helsinki ei ole orgaanisesti kasvanut kaupunki, vaan se on ollut pollut suunniteltu kokonaisuus. Helsinki on Itämeren kaupunki, sen tytär. Sen kohtalo on ollut riippuvainen vallantavoittelun, sotien ja kaupankäynnin aikaansaamista muutoksista. Meri on antanut Helsingille sen historia, sen visuaalisen ilmeen ja sen avoimuuden.

Helsinki on myös venäläinen kaupunki ja keisarikaupunki. Se korotettiin pääkaupungiksi vuonna 1812. Näin synnytettiin monumentaalinen Senaatintori ympäristöineen – alue, joka antaa Helsingille hengen edelleen. Helsingistä tuli itsenäisen Suomen pääkaupunki vuonna 1917. Tässä roolissa se on ollut vasta 90 vuotta. Koskenniemeläisittäin: Helsinki ei anna mahdollisuutta haikailla kadotettujen vuosisatojen perään. Se ei tarjoa mennen loistoa, murattia kasvavia raunoita eikä sammaltuneita historiallisia muistomerkkejä. Aikakaudet eivät kerrostu Helsingissä; ne eivät muodosta orgaanista historiallista ydintä.

Helsinki on rakentajien kaupunki ja jatkuvasti kasvava kaupunki. Se ei ole koskaan ollut valmis, se kurottautuu aina uuteen. Helsingin hengen mukaista on tavoitella nykyaikaa. Se on muuttajien kaupunki, suomalainen sulatusuuni, herrojen ja työläisten, ylioppilaiden ja piikojen, monien kielten ja murteiden, sinkkujen ja perheellisten kaupunki. Se on unelma paremmasta tulevaisuudesta, ja pettymystä, kun unelma ei toteudu.

maanantaina, elokuuta 11, 2008

Matkalla ja kotona – mielessä yhä Latinalainen Amerikka

Kun 4 viikkoa sitten lähdin Amerikkaan, oli mökillä Sysmässä yhtä viileää kuin palatessa. Suomen kesä on muuttunut kylmäksi ja kosteaksi. Pelastusta ei löytynyt matkakohteestani Yhdysvalloista tai Latinalaisesta Amerikasta: Chicagossa oli lämmintä, mutta konferenssia oli aamusta iltaan hotellin ilmastoviilennetyissä kokoushuoneissa. Bogotassa on vuoden ympäri +14 astetta ja sumua. Chilessä, Argentiinassa ja Brasiliassa oli talvi – Rio de Janeirossa onneksi lämpömittari kiipesi yli kahdenkymmenen asteen! Pieni rusketus tarttui iholle.

Matkailu avartaa, totta tosiaan! Latinalaiseen Amerikkaan olin lähtenyt perinteisin odotuksin: uteliaana, mutta epäilevänä. Maanosa on eurooppalaisen politiikan suora jatke ja sen välitön johdannainen. Yhteistä useimmille maille on vahva intiaanikulttuuri, 500 vuotta jatkunut eurooppalainen vaikutus ja siirtomaa-aika. Latinalaisen Amerikan monet ongelmat ja kriisit ovat seurausta Espanjan ja/tai Portugalin siirtomaa-ajan synnyttämästä kahtiajaosta. Useimmat maat itsenäistyivät Napoleonin sotien seurauksena. Itsenäisyys lunastettiin pitkillä, verisillä vapaussodilla. Senkin jälkeen useat ankarat kahakat ovat olleet arkipäivää.

Eurooppalaisen on vaikea tottua latinalais-amerikkalaiseen köyhyyteen ja siitä kasvavaan taisteluun elintilasta. Meillä ei ole kulttuurisia tuntosarvia, jolla suhtautua sosiaalisen kurjuuden moniin ilmenemismuotoihin, kerjäläisiin, kaupustelijoihin ja toimettomiin kulkijoihin. Köyhien nokkeluus, röyhkeys ja tapa tulla likelle, tarjoamaan kaupan vähäistä osaamistaan, ei kuulu suomalaiseen arkeen. Joudumme oppimaan hyvästä elämästä ja siitä, että pohjoismaat eivät kelpaa mittareiksi. Sulattelen vieläkin matkan eväitä…osin kunnallispolitiikan tarpeisiin.

Silti, borta bra, hemma bäst! Oli miellyttävää palata kotiin, tomivan infran maahan. Työt alkoivat osittain viime viikolla. Ilahduin, kun kolmen viikon lukemattomasta Hesari-pinosta silmään pisti toimittaja Jarmo Huhtasen artikkeli, jossa hän ruoti helsinkiläisten valtuutettujen blogeja ja mainitsi – jotenkin positiivisesti, kai? – minunkin vaatimattomat raapusteluni. Torstaina olin Vaasassa puhumassa historiallisten kaupunkien merkityksestä ja piipahdin asuntomessuilla. Hulppeat, rantaan kiinni rakennetut meriasunnot eivät olleet parhaimmillaan sateessa ja viimassa… Sunnuntaina pidin juhlapuheen sotilaskotisisarten 90-vuotisjuhlassa Lohtajalla. Tuntui hyvältä nähdä ympärillä positiivisia naisia ja vapaaehtoistyötä, tuntea omatsivistykselliset juurensa vahvana. Ne ovat suomalaisessa maaperässä.