keskiviikkona, helmikuuta 23, 2011

Kokkolasta kajahtaa!

Tätä kirjoittaessa olen matkalla Kokkolaan, Keski-Pohjanmaalle, puhumaan eurooppalaisuudesta ja Eurooppa-identiteetistä. Olen pesunkestävä helsinkiläinen, ja jo sana ”Pohjanmaa” sai veret vilkastumaan. Maakunnan nimeen kietoutuu väkeviä voimia ja suuria tunteita. Jo matka kentältä kaupunkiin osoitti peltomaiseman voiman: näillä kuuluisilla lakeuksilla (mistä ne todellisuudessa alkavatkaan…?) näkyy monivuosisatainen vauraus, talonpoikainen eetos ja yrittäjyyden henki.

Tätä kaikkea on maakunnallisissa kertomuksissa hehkutettu jo Isontalon Antista ja Rannanjärvestä lähtien. Mustantarkka peräänantamattomuus, sini-valkoinen sitkeys, suojeluskunta-aate ja Lapuan liike, jykevä isänmaallisuus, jäyhä ja vakaa uskonnollisuus välkkyvät mielessäni, kun auto kaartaa pitkin talvista maisemaa myötäilevää tietä ja suuret sikatilat, minkkifarmit, halpahallit ja vauraat talonpoikaistalot vilisivät silmien ohi. Lumen altakin nousee esiin kaksi Suomea; kieliraja jakaa alueen kahden kielen kulttuuriin ja maakunnan pohjoiseen ja eteläiseen, ja siinä välissä nuorempaa keskiseen. Tunnen vastaanpanematonta kauhua ja ihailua samalla kertaa. Kyseessä on aistimus, jonka valtaan joudun aina kohdatessani jotain, jota en oikein ymmärrä.

Todellinen Pohjanmaa on kukoistanut pohjoisessa ja eteläisessä versiossaan; etelästä ovat tulleet kovat sotilaat, pomomiehet ja paksunahkaiset monialayrittäjät. Pohjois-Pohjanmaalla kuva on moniviritteisempi. Mukaan haarukoituu laajempi poliittinen ja sosiaalinen kirjo pohjoisen köyhyyttä ja vaurautta, jokiteiden avaamaa kansainvälisyyttä ja mutkattomuutta.

Kokkola on pienehkö ja näppärä kaupunki, jonka suuret nimet - Chydenius ja Renlund – sävyttävät osaamispotentiaali pitkälle historiasta. Vanha puukaupunki kertoo sekin suhteellisesta harmoniasta ja vakaasta jatkuvuudesta; harvinaisia herkkuominaisuuksia useimmissa suomalaisissa kaupungeissa. Uusimmassa Me Naiset –lehdessä Kokkolasta kotoisin oleva teatterialan sisaruspari Leea ja Klaus Klemola kehuvatkin yhteen suuhun lapsuudenkaupunkinsa moniulotteisuutta ja –kulttuurisuutta – meren likellä kun ollaan, vieraisiin tulijoihin, särmikkyyteen ja monikielisyyteen on totuttu.

Kummallinen kaupunkimuisto liittyy Kokkolaan. Jokunen vuosi sitten ajettiin pääsiäisen aikaan Lapista alas Helsinkiin, ja yövyttiin perheen kanssa Kokkolassa, torin kupeella olevassa suuressa hotellissa. Ensin käytiin illallisella läheisessä pizzeriassa ja sitten katseltiin tyhjää toria, jossa roskat vierivät pitkin tyhjää asfalttia ja tuuli ujelsi. Ai tämmöinen yksi kuollut suomalainen pikkukaupunki, oli ajatuksissa. Sitten pantiin mukulat sänkyyn, pää tyynyyn ja valo pois + tulpat korviin. Keskellä yötä heräsin kummalliseen meteliin: koko tori oli täynnä autoja, ajovaloja näkyi kilometrien päähän ja kadulta kuului urbaanin elämän sykeääni. Jostain kumpujen yöstä esiin oli marssinut maakunnan koko nuoriso pyörimään Kokkolan keskustaan – poissa oli ujeltava tuuli ja tyhjät tilat. Tuijotin väenpaljoutta ja siistiä menoa häkeltyneenä ja hämmentyneenä.

Näillä mietteillä astuin yleisön eteen puhumaan Euroopasta. Aamulla paikallisradion toimittaja oli kevyesti hehkutellen kysellyt mielipidettäni Timo Soinin mahdollisesta pääministeriydestä. Rivien välistä oli luettavissa, että ei aivan epämiellyttävä ajatus näillä leveysasteilla… Vastasin, kuten tapanani on, että ”kansanvalta puhuu ensin, katsotaan sitten”, mutta että Eurooppa on ja pysyy, ja sitä ei pakoon pääse, vaikka päänsä pensaaseen upottaisin. Pääministeri ei ole puoleensa äänitorvi, vaan toimii koko kansan äänenä. Onneksi!

Luentoani kuunteli kohtelias ja runsas yleisö. Perusviestini eurooppalaisesta identiteetistä vahvistui Kokkolassa. Enemmän meitä yhdistää yhteinen kokemus ja muisti, eurooppalainen tapa toimia ja kokea, tuottaa yhteisöllisyyttä, oppia ja politiikkaa, tuntea uskonnollisuutta ja emootioita. Kunpa näkisimme, että kiinnostavaa ei ole kansallisuus vaan ihminen kansallisen takana.

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, helmikuuta 16, 2011

Sukupolvien Suomi

Tänään istuttiin Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa pohtimassa pääministeri Mari Kiviniemen johdolla teemaa ”sukupolvien Suomi”. Kysymys voi kuulostaa banaalilta: ovatko aikamme ongelmat todellakin riippuvaisia sukupolvien kyvystä kommunikoida toisensa kanssa? Pakko myöntää silti, että tässä maassa yllättävän vahvana elävät horisontaaliset linjat. Dramaattinen historia luo poikkeuksellisen vahvat sukupolvien maailmat; kokemuksia jäsentävät sodat, lakot, kriisit, kumoukset ja lamat ja myös hyvät kaudet, elintason kasvattaminen ja "hyvinvoinnin" lisääminen. Jokainen suurempi kokemus jättää jälkensä kollektiiviseen ja yhteisölliseen mieleen, ja hitsaa kansalaisia yhteen, joskus aika tehokkaastikin.

Kiinnostavaa seminaarissa olikin siksi ”suurten ikäluokkien” aggressiivinen puolustautuminen paneelissa, johon osallistuivat ikäryhmänsä äänenä talousekspertti Sixten Korkman ja KELA:n suuri johtaja Liisa Hyssälä. Molemmat kertoivat laveasanaisesti 1940-luvulla syntyneiden ”suuresta marssista” kohti koulutusta, ammattia ja vaurautta. Korkman ilmoitti taistelevansa saavutettujen etujen ja asemien puolesta hamaan loppuun asti, myöntäen tosin, että painopiste yhteiskunnallisessa toiminnassa on kallistumassa enemmän lastenlasten hoivan suuntaan. Hyssälä puolusti ikätovereidensa sankarieetosta ja epävarmuuden sietokykyä, lähes nenäliina kädessä.

Meidän muiden sukupolvien tehtäväksi jäi baby boomareiden vahvan äänen haastaminen ja/tai peesaaminen. Itse kieltäydyin keskustelussa kuulumasta mihinkään sukupolveen ja julistauduin koulutetun lukeneiston jäseneksi – viittoilin Vanhan komean salin seinäkoristeisiin ja niistä toistuvaan seppel –teemaan. Kirja, opetus, opiskelu, sivistys ja valistus ovat minun ”sukupolvitunnuksiani”, ja uskon niiden viestin kantavan ajasta toiseen. Niin suurta arvostusta koulunkäynti on toistaiseksi nauttinut tässä yhteiskunnassa!

Paneelissani puhuivat kirjailija Riikka Pulkkinen ja mediatutkija Veijo Hietala. Molemmat viisaat ihmiset puhuivat syvällisesti, mutta edustivat selvästi eri sukupolvia. Pulkkinen pohti ”L”-sukupolven leimaa otsassaan, joka liittyi laman ja luovuuden ja luovan luokan identiteetin omaksumiseen – mikä niistä nousee voimakkaimmaksi, jää nähtäväksi. Pulkkinen itse haikaili elämäänsä rutiinia ja säännöllisyyttä, ”selkeää 9-16 työaikaa”. Hietala julistautui 1950-luvun maaseudun kasvatiksi, jolle muutto kaupunkiin oli suuri kulttuurishokki ja ensimmäinen reissu Tukholmaan suorastaan maailmankuvaa mullistanut kokemus.

Aamupäivän viimeisin paneeli kokosi puoluesihteerit (Laaninen, Junger, Tujunen) saman pöydän ääreen. Kun paikalla muutenkin oli kansallista ja poliittista eliittiä, mietittiin yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotoja ja maineitta; Laaninen ihmetteli 70-lukulaisen äänellä sitä, miksi nuoret eivät valloita puolueita kuten hänen sukupolvensa teki. Tähän voin vain yhtyä: niin kauan kuin kansanvalta toimii ja sen puitteissa päätöksiä tehdään, puolueet ovat luonnollinen vaikuttamisen muoto. Itse olen jo aikaa sitten lopettanut puoluepolitiikan halveksimisen ja ylenkatsomisen, joka oli yksi nuoruuteni helmasynneistä. Me kun olimme olevinamme asteen verran puhtaampia ja parempia..

Jos sukupolvia pohditaan, niin jäin miettimään suomalaisten ryhmittämistä elinkeinoittain. Siksi vahvasti Suomessa työ tai työttömyys leimaa elämää. Isovanhempani kuuluivat maito-Suomeen, agraarielinkeinot olivat 1920-luvulla niin vahvasti esillä. Vanhemmat syntyivät 1930-luvulla metsäteollisuuden-Suomeen. Sodan jälkeen nousi raskas teollisuus, me 40-ja 50-lukulaiset olemme rautakoura-suomalaisia. Sitten syntyi marimerkko-Suomi, kun suuret ikäluokat ryhtyivät vauvojen tekoon. Seuraavalla vuosikymmenellä tehtiin kulutustavaroita idän markkinoille; syntyi popliinitakki-suomalaisia. 1980-luvulla päästiin vihdoin city-elämän makuun, ja esiin kasvoi uusmedia-sukupolvi. Sitten 1990-luvulla muodostui Nokia-sukupolvi ja tietotekniikan osaajat nousivat esille. Aika näyttää, miten 2010-luvulla työ määrittyy ja muuttuu…vihdoin urbaani työ, palvelut ja kulttuuri nousevat esiin?

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, helmikuuta 09, 2011

Eurooppa ja Suomi: yhteistä tulevaisuutta jäljellä?

Tänään kuultiin reipas ja aika raikaskin paneeli Helsingin yliopiston komeassa juhlasalissa koskien Euroopan tulevaisuutta, taloudellista vakautta ja mahdollisuuksia. Kolme hyvää tahoa oli löytänyt toisensa seminaarin toteuttamiseksi: Eurooppalainen Suomi ry, Helsingin yliopiston Alumniyhdistys ja Suomen Kuvalehti. Juhlasali on symbolisesti eurooppalaisen kulttuurin sydän Suomessa – yliopiston kautta tähän maahan on tuotettu ajanmukaista ajattelua, kulttuuria ja poliittista liikettä aina kansallisuusaatteesta 1980-luvun vihreisiin…

Tässä ”roomalaisessa” tilassa, kuningatar Kristiinan ja keisari Aleksanterin valvovan katseen alla, puhuivat nuorehkot suomalaiset puoluejohtajat suhteestaan Eurooppaan – tai pikemminkin Euroopan Unioniin. Kotimaisen puoluekentän jako nousi selvästi esiin: kriittisyyttä esiintyi eniten vasemmistoliiton Arhinmäellä ja perussuomalaisten varjoedustajalla – puheenjohtaja itse oli eurojoukkonsa eli FED-ryhmänkanssa maakuntaretkellä Olkiluodossa. Hallitus seisoi Kiviniemen, Kataisen ja Wallinin johdolla linjakkaasti K-linjan takana, jota salin noin 500-päinen yleisö selvästi myötäili.

Tavanomaisen euro-pölinän lisäksi esiin nousi persoonallisiakin kannanottoja. Hurraa, että Kiviniemi korosti turvallisuuden ja yhteisöllisyyden merkitystä korostamalla saksalais-ranskalaisen talouskuripaketin keskeisyyttä. Kiitos Wallinille ”luovan kulttuuriteollisuuden” puolustamisesta; Euroopassa kulttuuri työllistää tänään enemmän väkeä kuin autoteollisuus. Puheenjohtajat olivat yhtä mieltä siitä, ettei Unionia voi suoraan syyttää jäsenmaiden vaikeuksista. EU:hun nuivasti suhtautuva Arhinmäkikin myönsi, että ”talouskriisi lähti finanssimarkkinoiden ahneudesta”.

Itselleni oli tärkeää, että Eurooppaa, rauhaa ja turvallisuutta puolustettiin lähes yksissä tuumin. Samalla kävi selvästi esille, että yksinkertaisia patenttiratkaisija ei ole talouskriisien säätelemiseksi, semminkin kun niiden lähtöpisteet ovat olleet EU:n ulkopuolella, Yhdysvalloissa, Islannissa jne.

Iloitsin, kun Katainen kehotti (ympärilleen katsellen) yliopistolaisia aktiivisemmin osallistumaan poliittisen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Juuri sitä tarvitaan! Fiksuja mukaan tulevaisuustalkoisiin! Yhteen toimiva Eurooppa on unelma, joka ei toteudu ilman yritystä ja tahtoa. Nyt jyllää vahva nationalismi. Usko tulevaisuuteen uupuu. Itse nostaisin keppeihin nuoria ihmisiä, kansainvälisiä liikkujia, joilla samalla vahvat juuret isänmaan mullassa.

Tunnisteet: , , ,

tiistaina, helmikuuta 01, 2011

Asumusero: Helsinki ja Vantaa muuttaneet jälleen erilleen!

Eilisen valtuustokokouksenjälkeen (samaan aikaan Helsingissä ja Vantaalla) olo on kuin krapulaisella tai avioeron kokeneella: hölmistynyt ja hämmentynyt yhdellä kertaa. Miten tässä näin kävi? Parisuhteen luominen kuntien kesken on hankalaa, vaikka järki sanoo: avioitukaa!

On vaikea ymmärtää päätöksenteon hitautta, kun tavoite on kirkas: maat, valtiot ja kansakunnat tarvitsevat pääkaupungin, joka on samalla kertaa alueellisesti eheä ja kansainvälisesti kilpailukykyinen. Koko ja arvovalta kulkevat ykköskaupungin kohdalla käsi kädessä. Meillä moinen on hankala tavoite. Jostain syvältä kumpuaa hiljainen tieto, halu vaalia kunnallista itsemääräämisoikeutta, peruslaissakin mainittua

Eilen sain taas todisteen siitä, että kaikista suomen kielen poliittisista käsitteistä kunta on kiehtovin osa suomalaisten itseymmärrystä. Kaikki merkittävät poliittiset ilmaukset pitävät sisällään tämän sanan (yhteiskunta, suuriruhtinaskunta, kansakunta, eduskunta, ihmiskunta). Sen lisäksi ”kunta” leimaa suomalaista yhteisötunnetta, kuten tiedämme sanoista seurakunta, osakunta, kuppikunta, lautakunta ja osuuskunta. Kielitieteilijät arvelevat, että ”kunta” on vanha sana suomalais-ugrilaisissa kielessä. Kunta tarkoittaa toisiinsa yhteen liittyvien asioiden, ihmisten tai ilmiöiden joukkoa tai ryhmää.

Kunta on vahva arvoa ja arvostusta osoittava käsite, joka edelleen muokkaa yhteisöllistä politiikkaa. Ehkä tässä on selitys sille, miksi meidän on niin vaikea luopua omasta kunnastamme. Ongelmia tulee, kun kunnat ja yhteiskunta marssivat eri tahtia, kuten nyt Vantaalla ja Helsingissä. Politiikan keinoin tilannetta on yritetty ratkaista. Kun 2000-luvun alun historiaa kirjoitettaan, voidaan todeta että Vanhasen/Kivinimen hallitukset ovat käynnistäneet monia hankkeita pääkaupunkiseudun aseman turvaamiseksi kansainvälisessä kilpailussa.

Kaupunkitutkimuksessa korostuu kaupunkiympäristön merkitys alueiden menestymiselle: sitä edistävät palvelut, vireä kulttuuritoiminta, asuminen, liikenne ja fyysinen ympäristö. Potentiaalia ei ole oikein osattu hyödyntää, vaikka hallituksen metropolipolitiikka on tuottanut erilaisia kärkihankkeita muun muassa työperäisen maahanmuuton edistämiseksi, maankäytön ja liikenneratkaisujen yhteen nivomiseksi sekä riittävän asunto- ja tonttitarjonnan turvaamiseksi. Alueen kilpailukykyä toivon mukaan pian vahvistaa myös yliopistouudistus ja sen kärkihanke, Aalto-yliopisto ja Helsingin yliopiston vahvistuminen.

Asukkaiden mielipide on tärkeä; yhdistämisen selvittämistä kannattavat niin helsinkiläiset kuin vantaalaisetkin. Me teemme uudistuksia, jos ne edistävät kuntalaisten hyvinvointia, ei virkamiehiä tai politiikkoja varten. Rakenteiden lisäksi on syytä kiinnittää huomiota prosesseihin, joiden avulla asiat tehdään paremmin ja tehokkaammin. Se ei aina vaadi rahaa tai rajuja uudistuksia. Usein hyvä kuunteleminen riittää.

Helsingin kehittäminen ei ole vain helsinkiläisten asia, vaan pääkaupunki on koko Suomen asia. Pääkaupunkiseutu ei kilpaile, eikä sen tule kilpailla muun Suomen kanssa. Pääkaupunkiseudun kilpakumppaneita ovat tämän alueen, muun Euroopan ja maailman metropolit. Helsinki on käyntikortti maailmalle ja sen kansantaloudellinen merkitys maallemme on kiistaton. Tämä seutu on koko historiansa ajan tarvinnut muuta Suomea – se on ollut Helsingin kasvun perusta! Mutta myös koko Suomi hyötyy vahvasta ja kilpailukykyisestä pääkaupunkiseudusta.

Minun unelmassani yhtenäinen Helsinki-Vantaa muodostaisi kiinnostavan kulttuurisen kokonaisuuden ja eheän Suomi-kuvan osan: Helsingin vahvat taidelaitokset, pääkaupungin instituutiot ja omat kulttuuripalvelut yhdistyisivät Vantaan, vanhan Helsingin pitäjän historialliseen kulttuurimaisemaan ja fyysisen ympäristöön; syntyisi rauhallisia asuinympäristöjä, vilkkaita keskustoja ja uudenlaista historiallista kerrostuneisuutta. Kestävä yhdyskuntarakenne ja puhdas luonto, urbaani hiljaisuus olisivat merkittävä kilpailuetu.