Asumusero: Helsinki ja Vantaa muuttaneet jälleen erilleen!
Eilisen valtuustokokouksenjälkeen (samaan aikaan Helsingissä ja Vantaalla) olo on kuin krapulaisella tai avioeron kokeneella: hölmistynyt ja hämmentynyt yhdellä kertaa. Miten tässä näin kävi? Parisuhteen luominen kuntien kesken on hankalaa, vaikka järki sanoo: avioitukaa!
On vaikea ymmärtää päätöksenteon hitautta, kun tavoite on kirkas: maat, valtiot ja kansakunnat tarvitsevat pääkaupungin, joka on samalla kertaa alueellisesti eheä ja kansainvälisesti kilpailukykyinen. Koko ja arvovalta kulkevat ykköskaupungin kohdalla käsi kädessä. Meillä moinen on hankala tavoite. Jostain syvältä kumpuaa hiljainen tieto, halu vaalia kunnallista itsemääräämisoikeutta, peruslaissakin mainittua
Eilen sain taas todisteen siitä, että kaikista suomen kielen poliittisista käsitteistä kunta on kiehtovin osa suomalaisten itseymmärrystä. Kaikki merkittävät poliittiset ilmaukset pitävät sisällään tämän sanan (yhteiskunta, suuriruhtinaskunta, kansakunta, eduskunta, ihmiskunta). Sen lisäksi ”kunta” leimaa suomalaista yhteisötunnetta, kuten tiedämme sanoista seurakunta, osakunta, kuppikunta, lautakunta ja osuuskunta. Kielitieteilijät arvelevat, että ”kunta” on vanha sana suomalais-ugrilaisissa kielessä. Kunta tarkoittaa toisiinsa yhteen liittyvien asioiden, ihmisten tai ilmiöiden joukkoa tai ryhmää.
Kunta on vahva arvoa ja arvostusta osoittava käsite, joka edelleen muokkaa yhteisöllistä politiikkaa. Ehkä tässä on selitys sille, miksi meidän on niin vaikea luopua omasta kunnastamme. Ongelmia tulee, kun kunnat ja yhteiskunta marssivat eri tahtia, kuten nyt Vantaalla ja Helsingissä. Politiikan keinoin tilannetta on yritetty ratkaista. Kun 2000-luvun alun historiaa kirjoitettaan, voidaan todeta että Vanhasen/Kivinimen hallitukset ovat käynnistäneet monia hankkeita pääkaupunkiseudun aseman turvaamiseksi kansainvälisessä kilpailussa.
Kaupunkitutkimuksessa korostuu kaupunkiympäristön merkitys alueiden menestymiselle: sitä edistävät palvelut, vireä kulttuuritoiminta, asuminen, liikenne ja fyysinen ympäristö. Potentiaalia ei ole oikein osattu hyödyntää, vaikka hallituksen metropolipolitiikka on tuottanut erilaisia kärkihankkeita muun muassa työperäisen maahanmuuton edistämiseksi, maankäytön ja liikenneratkaisujen yhteen nivomiseksi sekä riittävän asunto- ja tonttitarjonnan turvaamiseksi. Alueen kilpailukykyä toivon mukaan pian vahvistaa myös yliopistouudistus ja sen kärkihanke, Aalto-yliopisto ja Helsingin yliopiston vahvistuminen.
Asukkaiden mielipide on tärkeä; yhdistämisen selvittämistä kannattavat niin helsinkiläiset kuin vantaalaisetkin. Me teemme uudistuksia, jos ne edistävät kuntalaisten hyvinvointia, ei virkamiehiä tai politiikkoja varten. Rakenteiden lisäksi on syytä kiinnittää huomiota prosesseihin, joiden avulla asiat tehdään paremmin ja tehokkaammin. Se ei aina vaadi rahaa tai rajuja uudistuksia. Usein hyvä kuunteleminen riittää.
Helsingin kehittäminen ei ole vain helsinkiläisten asia, vaan pääkaupunki on koko Suomen asia. Pääkaupunkiseutu ei kilpaile, eikä sen tule kilpailla muun Suomen kanssa. Pääkaupunkiseudun kilpakumppaneita ovat tämän alueen, muun Euroopan ja maailman metropolit. Helsinki on käyntikortti maailmalle ja sen kansantaloudellinen merkitys maallemme on kiistaton. Tämä seutu on koko historiansa ajan tarvinnut muuta Suomea – se on ollut Helsingin kasvun perusta! Mutta myös koko Suomi hyötyy vahvasta ja kilpailukykyisestä pääkaupunkiseudusta.
Minun unelmassani yhtenäinen Helsinki-Vantaa muodostaisi kiinnostavan kulttuurisen kokonaisuuden ja eheän Suomi-kuvan osan: Helsingin vahvat taidelaitokset, pääkaupungin instituutiot ja omat kulttuuripalvelut yhdistyisivät Vantaan, vanhan Helsingin pitäjän historialliseen kulttuurimaisemaan ja fyysisen ympäristöön; syntyisi rauhallisia asuinympäristöjä, vilkkaita keskustoja ja uudenlaista historiallista kerrostuneisuutta. Kestävä yhdyskuntarakenne ja puhdas luonto, urbaani hiljaisuus olisivat merkittävä kilpailuetu.
On vaikea ymmärtää päätöksenteon hitautta, kun tavoite on kirkas: maat, valtiot ja kansakunnat tarvitsevat pääkaupungin, joka on samalla kertaa alueellisesti eheä ja kansainvälisesti kilpailukykyinen. Koko ja arvovalta kulkevat ykköskaupungin kohdalla käsi kädessä. Meillä moinen on hankala tavoite. Jostain syvältä kumpuaa hiljainen tieto, halu vaalia kunnallista itsemääräämisoikeutta, peruslaissakin mainittua
Eilen sain taas todisteen siitä, että kaikista suomen kielen poliittisista käsitteistä kunta on kiehtovin osa suomalaisten itseymmärrystä. Kaikki merkittävät poliittiset ilmaukset pitävät sisällään tämän sanan (yhteiskunta, suuriruhtinaskunta, kansakunta, eduskunta, ihmiskunta). Sen lisäksi ”kunta” leimaa suomalaista yhteisötunnetta, kuten tiedämme sanoista seurakunta, osakunta, kuppikunta, lautakunta ja osuuskunta. Kielitieteilijät arvelevat, että ”kunta” on vanha sana suomalais-ugrilaisissa kielessä. Kunta tarkoittaa toisiinsa yhteen liittyvien asioiden, ihmisten tai ilmiöiden joukkoa tai ryhmää.
Kunta on vahva arvoa ja arvostusta osoittava käsite, joka edelleen muokkaa yhteisöllistä politiikkaa. Ehkä tässä on selitys sille, miksi meidän on niin vaikea luopua omasta kunnastamme. Ongelmia tulee, kun kunnat ja yhteiskunta marssivat eri tahtia, kuten nyt Vantaalla ja Helsingissä. Politiikan keinoin tilannetta on yritetty ratkaista. Kun 2000-luvun alun historiaa kirjoitettaan, voidaan todeta että Vanhasen/Kivinimen hallitukset ovat käynnistäneet monia hankkeita pääkaupunkiseudun aseman turvaamiseksi kansainvälisessä kilpailussa.
Kaupunkitutkimuksessa korostuu kaupunkiympäristön merkitys alueiden menestymiselle: sitä edistävät palvelut, vireä kulttuuritoiminta, asuminen, liikenne ja fyysinen ympäristö. Potentiaalia ei ole oikein osattu hyödyntää, vaikka hallituksen metropolipolitiikka on tuottanut erilaisia kärkihankkeita muun muassa työperäisen maahanmuuton edistämiseksi, maankäytön ja liikenneratkaisujen yhteen nivomiseksi sekä riittävän asunto- ja tonttitarjonnan turvaamiseksi. Alueen kilpailukykyä toivon mukaan pian vahvistaa myös yliopistouudistus ja sen kärkihanke, Aalto-yliopisto ja Helsingin yliopiston vahvistuminen.
Asukkaiden mielipide on tärkeä; yhdistämisen selvittämistä kannattavat niin helsinkiläiset kuin vantaalaisetkin. Me teemme uudistuksia, jos ne edistävät kuntalaisten hyvinvointia, ei virkamiehiä tai politiikkoja varten. Rakenteiden lisäksi on syytä kiinnittää huomiota prosesseihin, joiden avulla asiat tehdään paremmin ja tehokkaammin. Se ei aina vaadi rahaa tai rajuja uudistuksia. Usein hyvä kuunteleminen riittää.
Helsingin kehittäminen ei ole vain helsinkiläisten asia, vaan pääkaupunki on koko Suomen asia. Pääkaupunkiseutu ei kilpaile, eikä sen tule kilpailla muun Suomen kanssa. Pääkaupunkiseudun kilpakumppaneita ovat tämän alueen, muun Euroopan ja maailman metropolit. Helsinki on käyntikortti maailmalle ja sen kansantaloudellinen merkitys maallemme on kiistaton. Tämä seutu on koko historiansa ajan tarvinnut muuta Suomea – se on ollut Helsingin kasvun perusta! Mutta myös koko Suomi hyötyy vahvasta ja kilpailukykyisestä pääkaupunkiseudusta.
Minun unelmassani yhtenäinen Helsinki-Vantaa muodostaisi kiinnostavan kulttuurisen kokonaisuuden ja eheän Suomi-kuvan osan: Helsingin vahvat taidelaitokset, pääkaupungin instituutiot ja omat kulttuuripalvelut yhdistyisivät Vantaan, vanhan Helsingin pitäjän historialliseen kulttuurimaisemaan ja fyysisen ympäristöön; syntyisi rauhallisia asuinympäristöjä, vilkkaita keskustoja ja uudenlaista historiallista kerrostuneisuutta. Kestävä yhdyskuntarakenne ja puhdas luonto, urbaani hiljaisuus olisivat merkittävä kilpailuetu.
posted by Unknown at 1:18 ip.
1 Comments:
Vantaan kaupunginvaltuuston päätös oli allekirjoittaneelle vantaalaiselle pettymys, sillä Vantaan juurethan ovat nimenomaan entisessä Helsingin maalaiskunnassa. Vastaavasti myös Helsingin historialliset juuret ovat täällä Vantaanjoen laaksoissa: Kustaa Vaasa perusti Helsingin 1550 nimenomaan tulpatakseen Martinkylän, Lapinkylän ja Veromiehen mahtavien talonpoikien omavaltaista maakauppaa Suomenlahden ylitse Tallinnaan, Riikaan ja Danzigiin.
Logistisesti, taloudellisesti ja sivistyksellisesti Vantaa säteilee etelään: voisi kai sanoa että Vantaalla kaikki tiet johtavat Helsinkiin. Yhdistyminen Helsinkiin olisi entisestään järkeistänyt ihmisten, tavaroiden ja ideoiden kulkua sen suomalaisen metropolin sisällä, jonka Helsinki ja Vantaa ovat aina Vaasojen ammoisista ajoista asti yhdessä muodostaneet. Onkin ironista että Vantaan ja Keravan joista on tullut Tikkurilan päätöksentekijöiden mentaliteeteissa jonkinlainen maantieteellinen frontière naturelle, joiden luonnollisena tarkoituksena on pitää kaupungit erillään, vaikka nuo vesireitit ovat historiallisesti toimineet nimenomaan yhdyssiteenä Vantaan jokilaaksojen ja rannikon välillä. Nykyisellä moottoriteiden aikakaudella tuo orientaatio etelään pitää Vantaalla yhä paikkansa: Itä- ja Länsi-Vantaa elävät omaa elämäänsä erillisinä saarekkeina, ja pitävät tiiviimpää yhteyttä Helsinkiin kuin toisiinsa. Ainoa reitti Hämeenlinnantien länsipuolelta itään kulkee vieläkin tuon Suuren Ongelman, Kehä III:n kautta. Yliliikennöity, ruuhkainen, saasteinen ja hidas kauttakulkuväylä on yhäkin täynnä pullonkauloja, joista suurella rahalla ja vaivalla tehdyistä liikennetöistä huolimatta ei ole päästy eroon. Yhdistyminen Helsinkiin tarjoaisi uusia kautta- ja ristikulkumahdollisuuksia Kehä III:sta Vantaan- ja Keravanjokien välissä kuristavan ‘geopoliittisen’ pullonkaulan ohitse, lävitse tai alitse. Myöskään kaavoituksellisesti ei kaupunkien yhdistymisestä voisi koitua mitään muuta kuin hyvää, varsinkin jos pääkaupunkilaiset haluavat turvata elinympäristönsä kannalta äärimmäisen arvokkaiden Keskuspuiston ja Pitkäkosken virkistys- ja luonnonsuojelualueiden olemassaolon, joita historiallisesti on uhattu nimenomaan Vantaan puolelta jokea lyhytnäköisen ja ‘Vantaan taudista’ kärsineen läpinäkymättömän kaavoituksen johdosta.
Vaikka ei Helsinki itsekään aivan puhtain paperein yhdistymiskeskustelusta selviä. Kaupunginjohtaja Pajusen politiikka ei ole ollut omiaan herättämään luottamusta vantaalaistenkaan parissa: kouluista, leikkitarhoista ja kirjastoista on pyritty ankaralla kädellä säästämään, samalla kun kaupunki on syytänyt rahaa suuruudenhulluihin pömpeleihin Helsingin niemen lyhyelle rantaviivalle, erityisesti Töölönlahden ympäristöön, jonka eteläinen ranta on alkanut päivä päivältä muistuttamaan yhä enemmän Berliinin Potsdamer Platzia. Eikä tätä viimeistä vertauskuvaa ole tarkoitettu kohteliaisuudeksi.
Lähetä kommentti
<< Home