Kirkko ja kaupunki

Uusien kirkkoluottamustahojen kokoukset ovat alkaneet näinä viikkoina. Niin myös meillä Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassa, jonka seurakuntaneuvostoon tulin syksyllä valituksi. Meillä kokoustettiin alkuviikosta, tuomiorovasti Matti Poutisen johdolla. Kuten aina uudessa tilanteessa, nytkin jännitti. Pakko myöntää: kirkkojen, seurakuntien ja uskonnollisten yhteisöjen maailma on itselleni tuiki tuntematon. Olen 70-lukulainen henkeen ja vereen, kirkkokriittinen järki-ihminen. Nuorena oli kunnia-asia hyökätä perinnelaitosten kimppuun. Potkuja saivat oikeistolainen isänmaallisuus, kirkko, armeija + sotamuistot ja vanhat arvot noin ylipäätään.

Yllättävää olikin sittemmin huomata, että ”vanhat arvot” ja niitä ylläpitäneet perinnelaitokset eivät potkuistamme kaatuneet, vaan voivat paremmin kuin hyvin. Kirkon paluu tapahtui jo 1980-luvulla, aluksi Itä- ja Keski-Euroopan tapahtumien siivellä, sitten uususkonnollisuutena ja jatkuvana hengellisenä nälkänä. Kulttuuri-minäni heräsi näkemään kirkon pitkän merkityshistorian – 2000 vuotista instituutiota ei yhden sukupolven nokan koputtelu heiluta! Oli pakko nöyrtyä ja kiinnostua, kirkoista, kristillisyydestä, uskonnoista osana eurooppalaisia aatevirtoja ja politiikkaa. Ja tässä sitä ollaan: sanoin ”kyllä” kun pyydettiin seurakuntaneuvostoon ehdolle. Asuin uteliaana sisään maailmaan, jota en tunne.

Tänään 2000-luvulla olen perinteinen urbaani tapakristitty. Haluani hääni, lasteni kasteet ja tulevat hautajaiset kirkkoon. Sytyn, kun näen uskossaan sisäisesti vahvan ja eheän ihmisen. Leipäpapit ja massasaarnaajat eivät ole minun heinääni, eivät myöskään herätysliikkeet, käännyttäjät ja lähetystyö. Kirkkopolkuni pysäkit ovat olleet Uspenskin katedraali Helsingissä ja Temppeliaukion kirkko. Edellisessä seisoin lapsuuteni venäläisen isoäitini Larissan kanssa, jälkimmäinen oli riittävän moderni ja urbaani rippi- ja hääkirkokseni. Nikolainkirkko, oma kirkkoni Senaatintorin varrella, on aina tuntunut jykevältä makuuni; se on virkakirkkoni, monien promootioiden ja yliopiston avajaisjuhlien päänäyttämöä.

En aio erota kirkosta vaan vaikuttaa siihen, sisältäpäin. Kirkko on tässä maassa seissyt keskiajalta lähtien keskellä kylää eikä se sieltä pois ole lähtemässä, liikehdinnästä huolimatta. ”Kirkko keskellä kylää” on minulle eurooppalaisen elämänmuodon, vahvan välittämisen ja yhteisöllisyyden tunnus. Kirkko edustaa kulttuuria ja sivistystä, parhaimmillaan. Siksi kirkko kaupungissa kuuluu kaikille ja tätä aioin puolustaa. Oma kirkkoni, Nikolainkirkko, on keskeinen suomalaisuuden tunnus ja sen sijainti maan pääaukiolla velvoittaa tuottamaan uskoa, toivoa ja rakkautta maailmaan, Suomeen ja kotikaupunkiini.