Hiiteen kulttuurit!

Suomi-kuva on eheydessään hauras. Vielä vuosikymmen sitten helsinkiläisessä lähiöbussissa koko matkustajakunta kallistui katsomaan, kun pysäkillä lumisateessa seisoi afrikkalainen oranssi työhaalari päällään. Mustan ja valkoisen kontrasti oli niin kiehtova. Marokkolainen kollega hämmentyi taannoin, kun joensuulaiset halusivat torilla kosketella hänen kiharoitaan.

Mutta toimii se toisinkin päin. Kesällä 2008 Kolumbiassa Bogotan kultamuseossa ympärilleni kertyi tiivis ryhmä koululaisia, jotka silmät loistaen hiplasivat hihatonta kättäni ja huokailivat: "Hellooou!" Elävä eurooppalainen turisti oli harvinaisuus huumekaupan likaamassa maassa.

Meillä Suomessa vielä harjoitellaan monimuotoisuutta. Kaikenlainen keskustelu etnisyydestä, kielestä, uskonnosta ja vähemmistöistä vie auttamatta kärjistyksiin. Toisessa ääripäässä on "maahanmuutto on rikastuttavaa" ja toisessa " monikulttuurisuus on hanurista" -mielipide. Näin syntyy ikävää lohkoutumista meihin ja heihin.

Puhe "meistä suomalaisista" on jälleen kunniassaan, vaikka taustalla on myyttinen yhden kansan ihanne. Jo vuonna 1846 maisteri Antero Varelius kiersi Suomea ja kuunteli paikallisia tarinoita. Vareliuksen maassa asui suomalaisten lisäksi lappilaisia, venäläisiä, ruotsalaisia, saksalaisia, juutalaisia ja mustalaisia. Suomi muotoutui eri kansanheimoista ja näiden sulautumisesta.

Ihmiset ovat aina liikkuneet työn, pakolaisuuden, sodan tai kriisin seurauksena pois kotiseuduiltaan. Angloamerikkalaisessa maailmassa syntyi monikulttuurisuus-käsite. Sen mukaan ihmiset jakautuvat moniin kulttuureihin. Käsitteeseen on kirjoitettu olettamus valkoisen miehen kulttuurin ylemmyydestä. Siitä tuli normi, johon muiden kulttuurien tuli integroitua "moneksi".

Monietnisyys on ollut Euroopan valtavirtaa jo vuosisatoja. Aasialaista ja afrikkalaista kirjoa on vuosisatojen ajan saatu ihailla Euroopan suurkaupungeissa, Pariisissa, Lontoossa, Amsterdamissa ja Brysselissä, jopa Tukholmassa. Kolonialismin purkaminen on ollut suurten maiden haaste ja jälkipeliä käytiin pari viikkoa sitten Lontoon mellakoiden aikana.

Suomelta puuttuu siirtomaamenneisyys ja ei-eurooppalaisten kansojen, kielten ja etnisten ryhmien rinnakkaiselo. Multikulturalismi upposi hedelmälliseen maaperään. Maahanmuuttopolitiikkaan liitettiin 1990-luvulla näkemys etnisten vähemmistöjen integroimisesta osaksi hyvinvointivaltiota. Se liu`utti maahanmuuton sosiaalipolitiikan ja ongelmalähtöisen kysymyksenasettelun puolelle.

Todellisuudessa kiinnostavampaa on se, mikä yhdistää meitä ihmisiä yli rajojen ja "kulttuurien". Meillä Euroopassa on yhteinen arvopohja ja historia. Meillä on historiaa antiikista ja keski-ajasta, renessanssista ja valistuksesta. Olemme kaikki kokeneet maaseudun ja kaupungin. Perheemme ovat selvinneet sodista. Kuuntelemme Mozartia ja Bachia, luemme Tolstoin ja Dickensin kirjoja, syömme pizzaa ja ranskalaisia. Kaikkialla Euroopassa kirkot ovat keskellä kylää jne.

Loppusuoralla ihmisen kotimaalla, kansallisella taustalla tai etnisyydellä ei ole väliä. Tärkeämpää on kyky kohdata toinen kunnioittavasti riippumatta uskonnosta, kielestä tai etnisyydestä. Löysän monikulttuurisuuspuheen sijaan kaipaan vuorovaikutukseen ymmärrystä ihmisenä olemisesta. Me rakastamme, perustamme perheitä, teemme työtä, uskomme ja toteutamme itseämme suurin piirtein samantyyppisesti "kulttuureista" riippumatta. Koemme iloa ja surua, kateutta ja vihaa melko yhdenmukaisesti.

Hiiteen siis puhe meistä ja kulttuureistamme! Sumean multikulturalismin sijaan on oltava rohkeutta katsoa pintaa syvemmälle, nähdä se mikä meitä yhdistää. Nyt viholliskuvia haetaan, jotta oma vahvistuisi. Samalla paljastuu eurooppalaisen kulttuurin heikkous: nationalistinen ylemmyys ja torjunta. Siinä on aikamme ongelma, ei ihmisten vuorovaikutuksessa!
(Julkaistu Kaleva 30.8.2011)

Eurooppa ja Suomi: yhteistä tulevaisuutta jäljellä?

Tänään kuultiin reipas ja aika raikaskin paneeli Helsingin yliopiston komeassa juhlasalissa koskien Euroopan tulevaisuutta, taloudellista vakautta ja mahdollisuuksia. Kolme hyvää tahoa oli löytänyt toisensa seminaarin toteuttamiseksi: Eurooppalainen Suomi ry, Helsingin yliopiston Alumniyhdistys ja Suomen Kuvalehti. Juhlasali on symbolisesti eurooppalaisen kulttuurin sydän Suomessa – yliopiston kautta tähän maahan on tuotettu ajanmukaista ajattelua, kulttuuria ja poliittista liikettä aina kansallisuusaatteesta 1980-luvun vihreisiin…

Tässä ”roomalaisessa” tilassa, kuningatar Kristiinan ja keisari Aleksanterin valvovan katseen alla, puhuivat nuorehkot suomalaiset puoluejohtajat suhteestaan Eurooppaan – tai pikemminkin Euroopan Unioniin. Kotimaisen puoluekentän jako nousi selvästi esiin: kriittisyyttä esiintyi eniten vasemmistoliiton Arhinmäellä ja perussuomalaisten varjoedustajalla – puheenjohtaja itse oli eurojoukkonsa eli FED-ryhmänkanssa maakuntaretkellä Olkiluodossa. Hallitus seisoi Kiviniemen, Kataisen ja Wallinin johdolla linjakkaasti K-linjan takana, jota salin noin 500-päinen yleisö selvästi myötäili.

Tavanomaisen euro-pölinän lisäksi esiin nousi persoonallisiakin kannanottoja. Hurraa, että Kiviniemi korosti turvallisuuden ja yhteisöllisyyden merkitystä korostamalla saksalais-ranskalaisen talouskuripaketin keskeisyyttä. Kiitos Wallinille ”luovan kulttuuriteollisuuden” puolustamisesta; Euroopassa kulttuuri työllistää tänään enemmän väkeä kuin autoteollisuus. Puheenjohtajat olivat yhtä mieltä siitä, ettei Unionia voi suoraan syyttää jäsenmaiden vaikeuksista. EU:hun nuivasti suhtautuva Arhinmäkikin myönsi, että ”talouskriisi lähti finanssimarkkinoiden ahneudesta”.

Itselleni oli tärkeää, että Eurooppaa, rauhaa ja turvallisuutta puolustettiin lähes yksissä tuumin. Samalla kävi selvästi esille, että yksinkertaisia patenttiratkaisija ei ole talouskriisien säätelemiseksi, semminkin kun niiden lähtöpisteet ovat olleet EU:n ulkopuolella, Yhdysvalloissa, Islannissa jne.

Iloitsin, kun Katainen kehotti (ympärilleen katsellen) yliopistolaisia aktiivisemmin osallistumaan poliittisen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Juuri sitä tarvitaan! Fiksuja mukaan tulevaisuustalkoisiin! Yhteen toimiva Eurooppa on unelma, joka ei toteudu ilman yritystä ja tahtoa. Nyt jyllää vahva nationalismi. Usko tulevaisuuteen uupuu. Itse nostaisin keppeihin nuoria ihmisiä, kansainvälisiä liikkujia, joilla samalla vahvat juuret isänmaan mullassa.

Kirkko ja kaupunki

Uusien kirkkoluottamustahojen kokoukset ovat alkaneet näinä viikkoina. Niin myös meillä Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassa, jonka seurakuntaneuvostoon tulin syksyllä valituksi. Meillä kokoustettiin alkuviikosta, tuomiorovasti Matti Poutisen johdolla. Kuten aina uudessa tilanteessa, nytkin jännitti. Pakko myöntää: kirkkojen, seurakuntien ja uskonnollisten yhteisöjen maailma on itselleni tuiki tuntematon. Olen 70-lukulainen henkeen ja vereen, kirkkokriittinen järki-ihminen. Nuorena oli kunnia-asia hyökätä perinnelaitosten kimppuun. Potkuja saivat oikeistolainen isänmaallisuus, kirkko, armeija + sotamuistot ja vanhat arvot noin ylipäätään.

Yllättävää olikin sittemmin huomata, että ”vanhat arvot” ja niitä ylläpitäneet perinnelaitokset eivät potkuistamme kaatuneet, vaan voivat paremmin kuin hyvin. Kirkon paluu tapahtui jo 1980-luvulla, aluksi Itä- ja Keski-Euroopan tapahtumien siivellä, sitten uususkonnollisuutena ja jatkuvana hengellisenä nälkänä. Kulttuuri-minäni heräsi näkemään kirkon pitkän merkityshistorian – 2000 vuotista instituutiota ei yhden sukupolven nokan koputtelu heiluta! Oli pakko nöyrtyä ja kiinnostua, kirkoista, kristillisyydestä, uskonnoista osana eurooppalaisia aatevirtoja ja politiikkaa. Ja tässä sitä ollaan: sanoin ”kyllä” kun pyydettiin seurakuntaneuvostoon ehdolle. Asuin uteliaana sisään maailmaan, jota en tunne.

Tänään 2000-luvulla olen perinteinen urbaani tapakristitty. Haluani hääni, lasteni kasteet ja tulevat hautajaiset kirkkoon. Sytyn, kun näen uskossaan sisäisesti vahvan ja eheän ihmisen. Leipäpapit ja massasaarnaajat eivät ole minun heinääni, eivät myöskään herätysliikkeet, käännyttäjät ja lähetystyö. Kirkkopolkuni pysäkit ovat olleet Uspenskin katedraali Helsingissä ja Temppeliaukion kirkko. Edellisessä seisoin lapsuuteni venäläisen isoäitini Larissan kanssa, jälkimmäinen oli riittävän moderni ja urbaani rippi- ja hääkirkokseni. Nikolainkirkko, oma kirkkoni Senaatintorin varrella, on aina tuntunut jykevältä makuuni; se on virkakirkkoni, monien promootioiden ja yliopiston avajaisjuhlien päänäyttämöä.

En aio erota kirkosta vaan vaikuttaa siihen, sisältäpäin. Kirkko on tässä maassa seissyt keskiajalta lähtien keskellä kylää eikä se sieltä pois ole lähtemässä, liikehdinnästä huolimatta. ”Kirkko keskellä kylää” on minulle eurooppalaisen elämänmuodon, vahvan välittämisen ja yhteisöllisyyden tunnus. Kirkko edustaa kulttuuria ja sivistystä, parhaimmillaan. Siksi kirkko kaupungissa kuuluu kaikille ja tätä aioin puolustaa. Oma kirkkoni, Nikolainkirkko, on keskeinen suomalaisuuden tunnus ja sen sijainti maan pääaukiolla velvoittaa tuottamaan uskoa, toivoa ja rakkautta maailmaan, Suomeen ja kotikaupunkiini.

Keskuksia ja periferiaa: Kajaani ja Sysmä

Aina mukava käydä Helsingin ulkopuolella puhumassa. Viime viikolla vietin päivän Kajaanissa, paikallisen Eurooppa-tiedotuksen vieraana, huipentamassa kevään luentosarjaa maanosamme ominaispiirteistä. Jo matkanteko antoi ymmärtää, että ihan lähinurkille ei olla menossa. Lento Kajaaniin hoitui Kuusamon kautta. Säästöä saadaan siitä, että linjoja yhdistetään? Matkantekoon meni nyt lähes 2t.

Kajaanissa oli jo kiva lämmin ilma ja leppoisat taksinkuljettajat. Kävelin ruutukaavaa päästä päähän, poikkeisin Kainuun radion toimitukseen, antamaan lausuntoja illan luentoteemasta ”eurooppalainen identiteetti”. Siitä paikallisen toimittajan kanssa puhuttiin eetteriin n 15min, unohtamatta aluepoliittista näkökulmaa. Itse puhetilaisuus Kajaanin miellyttävässä kirjastossa, jossa typografisesti ihana 1970-luvun henki. Kuten asiaan kuului, Kainuun Sanomien nuori miestoimittaja tule tekemään haastattelun ja kuvaaja kuvaamaan. Juteltiin niitä näitä eurooppalaisesta ja suomalaisesta historista ja löysimme yhteisen sävelen, kun toimittajakin oleskellut maailmassa, so. Baltian maissa.

Eurooppa-tiedotuksen tilaisuus kirjaston juhlasaliin kokosi paikalle mukavasti väkeä, noin 60 h. Eniten tässä luentosarjassa, mikä tietty ilahdutti, kun puhujina olleet mm. Esko Antola ja Hiski Haukkalaa. Puhuin identiteeteistä ei vain kansallisena juttuna, vaan myös muin teemoin, yhdistellen agraaria ja urbaania, teollista ja vähemmän teollista, itää ja läntää, pohjoista ja etelää, rajojen roolia, keskustaa ja periferiaa, meriä ja valtameriä jne. Reflektoin lisäksi Balkanin matkaani – se vielä vaikuttaa päässäni. Rajoista saatiin yleisökeskustelua, aiheena Kajaanin ”sulkeutunut” paikka, kun itäraja sulkeutui ja luonnollinen yhteys Sortavalaan, Viipuriin ja Pietariin sulkeutui. Niinpä.

Sysmässä oli viikonlopulla ihanaa työleiriä koko rahan edestä. Mökki saatiin kuntoon ja puutarha alkuunsa – nyt vain huolehdin orvokkejani, kun uusi ongelma, runsas kuivattava auringonpaahde yllätti. Kädessä oli uusi Yksi Sysmä –esite, johon oli koottu niin kunnan tapahtumakalenteri, kunnan paleluhakemisto kuin yrittäjäopas. Kokonaisuus oli näpäkkä, komea ja hyödyllinen. Kuten joku totesi, esite osoittaa, että Sysmässä on kaikkea, kuin kaupungissa! Osan ansiosta otan itselleni ja Suvisoitolle. Puheenjohtaja-aikaani 2000-luvun olin aloitteellinen yhteisesitteen ensivaiheen toteuttamisessa; sekin oli jo mallikas ja näyttävä suoritus.

Viime vuoden suuri saavutus Sysmässä on ollut tämä Yksi Sysmä –hanke. Se lähti liikkeelle strategiaan kirjatusta halusta pysyä itsenäisenä Sysmän kuntana Tämän etsikkoajan kunta ja sen eri toimijat ovat käyttäneet lujittamaan pitäjän vakinaisten ja vapaa-ajan asukkaiden sekä keskeisten toimijoiden yhtenäisyyttä. Se puolestaan on vahvistanut halua työskennellä yhteisen päämäärän puolesta. Yksi Sysmä -ohjelma tähtää sisäisen prosessoinnin kautta siihen, että kaikkien sysmäläisten ajatukset, sanat ja teot olisivat yhdenmukaisesti yhteistä hyvää edistäviä. .

Uutta on esim. se, että Yksi Sysmä –ohjelmassa aktivoidaan Sysmän kyliä omaehtoiseen toimintaan. Tällaisen oman kylän toiminnan kautta yritetään mahdollistaa kylien monipuolista toimintaa: välittää tietoa kylien välillä, järjestää yhteyksiä rahoittajiin, pyrkiä luomaan tiedotuskanavia kylien toiminnasta yleisölle, Nyt on suunniteltu ja toteutettukin Sysmän kylien IDEARIIHITALKOOT –tapahtuma. Ensin pohditaan yhdessä toiminnan ideoita ja tarpeita ja yhteistyökuvioita, myös oma-aloitteisuuden hengessä. Sitten katsotaan työnjakoa. Vastuu ei enää ole ”kaikkivaltiaalla” kunnalla, vaan aloitteellisuus siirtyy asukkaille. Tästä mallista ovat muutkin kunnat jo kiinnostuneet.
Hyvä Sysmä – jälleen kerran!

Eurooppalaisia tarinoita I: design ja tulevaisuus

Maanantaina aloitin luennon, jonka teemana on “aatteet, muistaminen ja historiapolitiikka”. Sali oli täynnä – aihe kiinnostaa opiskelijoita, ja muitakin. Mitä maailmassa on tapahtunut viimeisen 20-vuoden aika, Berliinin muurin murtumisesta? Eurooppa koki tuolloin yhden renessansseistaan, uudelleensyntymisensä. Ranskan vallankumouksen juhlavuosi 1989 kypsyi kevään ja kesän aikana Euroopan ”hulluksi vuodeksi”. Maanosan läpi pyyhkäisivät uudet aatteet ja ideologiat ja Kylmä sota päättyi. Se vapautti miljoonia kommunismin vallan alla eläneitä ihmisiä rakentamaan vastaitsenäistyneitä tai uudelleen yhdistyneitä valtiota. Oli tilaa nationalismille, uudelle politiikalle ja historiankirjoitukselle. Viimeisen 20 vuoden aikana historiapolitiikasta – ja historian traumojen käsittelystä - on tullut osa uuden Euroopan yhteiskunnallista keskustelua.

Nationalismi sopi täyttämään henkistä tyhjiötä sirpaloituneessa Euroopassa. Uusia kansallisia kertomuksia tarvittiin pitkän ja ankaran vaiheen jälkeen, jolloin ”itäinen” ja ”läntinen” näkemys kamppailivat maailman herruudesta. Itäinen kertomus, joka sai selustatukea Neuvostoliiton kommunistisesta järjestelmästä, korosti internationaalista yhteisöllisyyttä, modernismia, rationaalisuutta, tulevaisuuteen suuntautunutta suunnitelmallisuutta. Läntinen kertomus, jolle ideologista lisäarvoa tuotti Yhdysvaltojen ylivoima, painotti vapauden merkitystä, yksilöllisiä, alueellisia ja kansallisia ominaisuuksia, oman tradition, paikallisen ja kulttuurin voimaa. Kun ”länsi” voitti, voitti läntinen kertomus ja siihen sitoutuneet identiteetit vahvistuivat. Samalla ”itä” on liittynyt Unioniin ja 200 miljoona uutta eurooppalaista on lihoineen ja luineen haastanut Länsi-Eurooppaa vuoropuheluun ja ymmärtämiseen.

Omaan ymmärrykseeni on 2000-luvulla vaikuttanut – ja sitä koetan luennolla välittää - Euroopan Unionissa toiminut ja Liettuan presidentiksi valittu Dalia Grybauskaite. Hän totesi maanmiestensä saaneen EU-jäsenyydestä ”ylpeyttä, turvallisuutta ja matkustamisen helppoutta.” Grybauskaiten ylpeys on olennaista 1990-luvun eurooppalaisen nationalismin ymmärtämisessä. Se liittyy historian rooliin ja paikkaan Euroopassa. Historiasta tuli keskeinen ideologinen voima, jonka avulla järjestelmämuutos oikeutettiin niin Saksassa, Baltiassa kuin Balkanillakin.

Eurooppalaisuuden esiin nostaminen on merkinnyt paluuta kertomukseen, ainutkertaisen ja kiinnostavan esiin nostamista. Kansallinen on viimeisen 20 vuoden aikana korostunut ja korostuksissaan muuttunut. Entiset itäblokin maat ovat edelleen kiinni menneisyydessä ja sen tulkitsemisessa. Kääntöpuolella on suvaitsemattomuuden lisääntyminen. Poliittiset ääriliikkeet menestyvät, romanivastaisuus, homofobia ja etniset jännitteet ovat kasvussa. Kaksi vuosikymmentä ei ole rasvannut demokratiaa toimivaksi, vaikka kulissit ovat pystyssä. Tässä tilanteessa historialla politikointi ja menneisyydellä manipulointi on osoittautunut menestykseksi.

Kaksikymmentä vuotta vapautta, itsenäisyyttä, kapitalismia ja kansallista puhetta. Nyt sopii kysyä, tarvitaanko uusia tarinoita pitämään Eurooppa ja eurooppalaisuus kasassa. Sitä pohdittiin eilen Euroopan Kulttuurisäätiön Suomen Osaston 40-vuotisjuhlassa Helsingissä. Amsterdamissa olevan emosäätiön (ECF) pääsihteeri Gottfried Wagner pohti puheessaan oivaltavasti uusien kertomusten tarvetta. Kaksi vanhaa (sosialismi – kansallissosialismi) tyhjentyivät jo aikaa sitten. Kolmas, nationalistinen ja sisäänpäin kääntynyt, on tullut sekin tiensä päähän. Edessä on tulevaisuus, joka näyttää jälleen kerran haasteelliselta. On uuden kertomuksen paikka.

Helsingissä sellaisen luomista yritettiin tänään, kun ravintola Nokkaan oli kutsuttu Helsingin designkaupunki 2012 –hankkeen, Sitran ja Helsinki Design Labin toimijoita. Minäkin menin paikalle, kaiketi kutsuttuna maabrändivaltuuskunnan jäsenenä. Nyt tavoitteena on uusi suomalainen – tai helsinkiläinen – kertomus, joka perustuu designin avaamiseen ja arkipäiväistämiseen. Design tuodaan pois esineistä ja muotoilusta, enemmän universaaliksi puheeksi, tavoitteena käytännön ratkaisut ja kompleksisuuden työstäminen. Ajatus on hyvä, kiinnostava ja originelli. Siinä voisi olla eväitä uudeksi kansalliseksi herätykseksi…vaikka esitin kansalaispuheenvuorossa kritiikkiä siitä, että uuden designin ympärille pitää saada tarina ja tavoite, selkokielellä. Sekä nuoria ja opiskelijoita mukaan. Muuten jutusta tulee suurten ikäluokkien saattohoitoa…sellaiseen ei nyt ole varaa!

Urhoja Eurooppaan?

Ensin palasi Mannerheim. Sitten Ryti. Pian sen jälkeen maailma muuttui, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto romahti. Sitten tulivat media-ajan idolit viihde-, kauneus- ja voimalajien piiristä. Viime vuodet on jälleen katsottu historiaan Alvar Aallon, Lönnrotin, Topeliuksen, Runebergin ja Snellmanin nimissä. On muisteltu Pyhää Birgitta ja liputettu Minna Canthille. Kansallisen historian merkkihenkilöt tarjoavat loistavan samastumiskohteen. Onko nyt Kekkosen aika? Missä luuraa Paasikivi?

Merkkimiehet kuuluvat olennaisesti historiapolitiikkaan. Jokainen aikakausi hakee menneisyydestä tukea aikalaiskeskusteluun. Merkkihahmojen ympärille kietoutuu monia muistoja ja myyttejä. Malliksi kelpaavat Mannerheim ja Kekkonen. ”Suureksi” tullaan poikkeuksellisena aikana. Oletettuun suuruuteen liittyy esimerkillisiä ominaisuuksia, kuten rohkeutta, oikeudenmukaisuutta ja vakaumuksellisuutta. Myös pitkä elämäntyö voi herättää kunnioitusta. Mainemiesten ja -naisten elämästä tulee kiehtova tarina, johon monen sopii eläytyä.

Nostalgia on vahva perusvire. Tässä epävarmassa ajassa elää kaipuu menneen ”hyviin aikoihin”. Suurmiehet ja -naiset elävät vuoristoradassa, nousujen ja laskujen katveessa. Suurmies tarvitsee muiston vaalijat ja muut taustajoukot. Merkkimiehet palvelevat poliittista keskustelua muuallakin kuin tuulisissa Itä- ja Keski-Euroopan maissa. Marginaaleista nousee aina esiin ryhmiä, jotka vaativat oikeutta, historiallista läsnäoloa ja tunnustamista omille merkkihenkilöilleen.

Suurmiehet ovat keskeisiä muistin tihentymiä ja symboleita. Heitä tarvitaan rakentamaan yhteisöllistä omakuvaa. Mikä on Kekkosen paikka tässä kentässä? Onko yli neljännesvuosisadan Suomea johtanut presidentti sellainen suurmies, jota nyt kaipaamme oikean hengen virittäjäksi? Löytyykö Kekkosesta hahmoa vastaamaan 2000-luvun haasteisiin, monikulttuurisuuteen, kaupungistumiseen, köyhyyden ongelmaan, uusin luokkaeroihin – lamaan?

Kekkosesta leivottiin suurta jo omana aikanaan. Reunaehdot olivat kovat. Maailman karsinapaistuminen edellytti pienissä maissa vahvaa johtajuutta. Kekkonen oli ensimmäinen media-ajan presidentti. Hän oli tietoinen omasta myyttisyydestään ja siihen kietoutuvista odotuksista. Kekkonen odotti huomiota ja hän eli julkisuudessa julkisuutta, ei yksityisyyttä varten. Hän näkyi ja häntä katsottiin. Syntyi mielikuva turvallisesta jatkuvuudesta, jonka henkilöityi Kekkoseen. Kun presidentti kuoli 1985, seurasi koko maa hautajaisia hiljaisuuden vallitessa.

Kekkosta yritettiin elinaikana asettaa moneen muottiin. Hänet valittiin esimerkiksi 1970-luvulla pääkaupungissa toistuvasti ”Vuoden helsinkiläiseksi”. Kekkonen itse ei vannonut urbaania kotiseuturakkautta, vaan ilmoitti toimintapiiriinsä olevan koko maa. Kekkonen nousi vuoden helsinkiläiseksi aikana, jolloin valtiollistaminen ja keskusvaltaisuus olivat huipussaan. Helsinki ja valtio olivat samaa tasavallan korkeinta symbolitilaa. Maan isä ilmensi helsinkiläisille valtakunnallisuutta (“Euroopan parhain mies, miksei sitten Suomen?”). Hän oli komea ja ryhdikäs kansainvälinen vaikuttaja ja johtajana (“hyvä matkamies ja vielä parempi kurinpalauttaja”). Keskeisin Kekkos-myytti liittyi voimaan ja turvaan (“jämäkkä isähahmo, edelleen täyttä terästä”).

Kekkosessa kiteytyi suomalaisen yhteiskunnan 1900-luvun murros. Hänen elämänkaarensa sijoittui maakuntien ja pääkaupungin väliin. Opiskeluaikanaan Kekkonen helsinkiläistyi ja politisoitui. Helsingistä tuli hänelle valtiollisen toiminnan näyttämö. Hänen korkeaa valtiollista rooliaan tuki tarvittaessa kansanomaisuus: “Maaseudulla ollessani on kädet täynnä työtä... Ei siinä tule Helsinkiä ikävä” totesi Kekkonen pääkaupungin lehdille.
(Julkaistu myös www.verkkoapila.fi 9.5.2009)

Orientin lumoa Istanbulissa á la Waltari

Vietin runsaan viikonlopun Istanbulissa, jota kutsun "sydämeni ensimmäiseksi kaupungiksi". Syykin on selvä. Istanbul oli ensimmäinen miljoonakaupunki, johon tutustuin kevällä 1972, hyvässä murrosiässä. Olimme sukulaisten kanssa usen viikon potuisella lomalla Varnassa, ja seuraamassa serkkuni Annelin osallistumista Varnan balettikilpailuihin. Joukko nuorisoa pakattiin laivaan ja lähdimme edesmenneen Esko Sorsan kanssa Istanbuliin. Muistan rakastuneeni palavasti Istanbuliin. Se sykkii jotain tavattoman kiehtovaa ja kosketti monikerroksiuudellaan. Lisäksi, pääsin 14-vuotiaana tutustumaan basariin salaperäiseen, viettelevään maailmaan...

Paluuta sydämeni kaupunkiin sain odottaa 25 vuotta, kevääseen 2007. Tuolloin Euroopan kulttuurisäätiö piti vuosikokouksensa Istanbulissa. Tutustuin silloin väkeen (=reippaita naisia!), joka paneutuneesti valmistelee vuoden 2010 kulttuuripääkaupunkihanketta. Tuttavuus poiki nyt kutsun saapua "avainpuhumaan" kulttuurikaupunkiorganisaation syysseminaariin, jonka teemana oli What is Europe? Aihe on Turkissa yhtä ajankohtainen kuin se meillä oli noin 16 vuotta sitten. Pidin 1990-luvun alussa vastaanvanlaisia luentoja paljon Suomessa. Taksim-aukion varren hotelli Marmaraan oli saapunut koko joukko - arvatenkin - paikallista kulttuuri- ja taideporukkaa. Meitä puhujia oli Alankomaista, Ranskasta, Saksasta, Sloveniasta, Irlannista ja Isosta-Britanniasta sekä isäntämaasta. Englannin- ja turkinkielinen seminaari sujui yllättävän jouhevasti kahdella kielellä; transaattorit tekivät kovasti töitä. Keskutelu oli älykästä, innostunutta, riittävän provosoitunutta ja haasteellista.

Istanbul iskee edelleen kaikkeihin aisteihin. Waltarin lailla tunnen kuuluvani kaupunkiin, sen lukuisiin historian kerrostumiin. MikaW:n Lähden Istanbuliin (1948) olikin jälleen kerran mainio opas paikallisuuteen! Läsnä on antiikki, bysanttilainen keskiaika, ottomaanien monikulttuurisuus, islman ja turkkilainen nationalismi. Istanbul on tätä nykyä maailman kolmanneksi suurin kaupunki; asema, jonka se saa noin 12 miljoonalla asukkaallaan. Vaikka liikenneongelma on paha, on kaikessa on pikkukaupungin leimaa. Eurooppalainen kävelyalue Beyoglun on kodikas ja elävä, turvallinenkin ja täysin länsimainen. Aasian turisti kohtaa takseissa. Ne ovat korottaneen huijaamisen taiteeksi.

Tällä kertaa jalkauduin paikallisten kollegojen neuvosta vanhoihin kaupunginosiin historiallisella niemellä: Zeyrekiin ja Süleymaiyeen sekä Fener-Haliçin alueelle. Näin juutalaisten ja kreikkalaisten entisiä vauraita taloja, joita nyt restauroidaan, osin EU:n tuella, entiseen loistoonsa. Erityisen vaikutuksen teki Konstantinopolin patriarkaatin pääkirkon näkeminen Fenerissä ja osallituminen amerikkalais-kreikkalaisen Dimitrios-pojan kastejuhlaan. Komeat vajaat 2000 ortodoksikirkin historiaa tuntuivat kaikkialla! Kaupungin toisella puolella kasvoi uusi Manhattan, persoonaton mutta välttämätön business-alue.

Turkkilaiset ovat sydämellisiä vieraille ja tavattoman kohteliaita, sekä aidosti päällekäymättömiä. Ruoka on suurenmoista ja jo hyvin syöminen on vierailun arvoista. Palvelu pelaa, kohtelu on kuin kukkaa kämmenellä pidettäisiin! Lisäksi, en ole minkään kansan huulille nähnyt leviävän yhtä leveää hymyä kuin turkkilaisten, kun sanoo sanat "olen suomesta!" On mukavaa olla rakastetun kansan jäsen!

Pidän Turkista ja turkkilaisista. Maa on läpikäynyt kovia muutoksia 1900-luvulla, jättänyt, suorastaan pakkounohtanut historiansa vuoden 1923 itsenäistymisen jälkeen. Modernisatio pyyhki kaiken altaan pois. Nyt kinnostus historiaan ja uskontoon näkyy kaikkialla, politikassa, kaduilla (paljon eri-ikäisiä huivinaisia) ja kulttuurin painotuksissa. Ottomaaninen aika kiinnostaa! Anatoliassa on edelleen uus-Turkin konstuoitu sydän! Tämä maa kuuluu Eurooppaan, ongelmineen. Parempi ratkoa niitä yhdessä kuin napit vastassa ja erikseen.