maanantaina, lokakuuta 22, 2012

Timo Soini pääministeriksi!



Kunnallisvaaleihin on aikaa alle viikko. Kaltaiseni veteraanit ja nuoret pyrkyrit kiertävät ahkerasti kenttää, äänestäjiä houkutellen. Pakko myöntää, toreilla, turuilla ja teltoilla saa kyllä mielenkiintoista palautetta. tekee hyvää kaltaiselleni kirjaihmiselle. Dialogsiuus katutilassa ie aina edusta huippuväittelyä, mutta ”kansan mielipide” muuttuu kyllä todellisuudeksi. Monilla siinä voi murentua runebergiaaninen ihannekuvakin.

Niin ”kansa”, tuo oletettu tai todellinen? Se on näissäkin kunnallisvaaleissa poliittisen metsästyksen kohde. 2010-luku tuntuu olevan suomalaisuusretoriikan aikakautta – kansaan vetoava ja kansasta lähtevä persukieli tunkeutuu kaikkialle. Se tuntuu tunkeutuvan ikävä kyllä myös ajatuksiimme ja tekoihimme, vähän samalla tavalla kuin ”demokratia” 1970-luvulla, ”tietoyhteiskunta” 1990-luvlla tai ”ilmastokysymys” heti vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Suomessa mahtuu vain yksi käsite kerrallaan dominoimaan poliittista keskustelua – nyt mennään siis kansan ehdoilla!

Näissä vaaleissa on kirkastunut näkemykseni siitä, että perussuomalainen Timo Soini on saatava pääministeriksi. menestyksellä on poliittinen hintansa ja sen nimi on vastuun kantaminen. Suone poliittisessa historiassa on ollut muutama saranakohta, jolloin vahvat peruspuolueet - SDP, kokoomus ja keskusta – ovat saaneet haastajansa. Vuonna 1945 kommunistit ja kansandemokraatit palasivat näyttämölle. Ensimmäisen rötösherrajahdin jälkeen 1980-luvulla oli tilaa ”viattomille vihreille” ja nyt tyytymättömyys olemassa olevien puolueiden vallankäyttöön puristaa esiin persut.

Suurin haaste on se, että porukalta puuttuu täysin poliittinen kokemus ja -pelisilmä. Siksi haluan, että menestystä saadessaan nostamme Soinin pääministeriksi. Siihen se kaatuu, todennäköisesti persujen kuninkaantie, noin kahden vaalikauden jälkeen ja vanhojen puolueiden arvostus taas kasvaa. Peruste: katson ympärilleni Helsingin valtuustossa. Perussuomalaiset ovat täysin ulkona poliittisesta päätöksenteosta: he eivät osaa kunnallispolitiikkaa eivätkä näytä tuntevan sitä kohtaa kovin suurta kiinnostustakaan. Kiinnostava vertailukohta on vuosi 1984, kun vihreät tulivat sisään. He uivat heti kunnallispolitiikkaan (ode & co.) mutta tätä eivät persut ole osanneet...ja siksi voi olla, että kohtalo on kuin kommunisteilla 1940-luvulla: kovasta äänisaalista huolimatta ”vanhat puolueet” pitivät porukan täysin päätöksenteon ulkopuolella... Arvelen, että niin saattaa käydä nytkin.

Politiikka on konservatiivista Suomen kaltaisessa maassa, joka on välttänyt politiikan suuret puhdistukset. Meillä puoluelaitos luotiin jatkamaan säätyjärjestelmää – RKP ja kokoomus kauhoivat porvareiden ja sivistyneistön joukkoja, SDP otti piiriinsä työväenluokan ja torpparit, maalaisliitto/keskusta maanviljelijät ja talonpojat. Siihen väliin on ollut hankala tulla, vaikka yhteiskunta sellaisenaan on kovasti muuttunut sadan vuoden takaisesta.

Pysyvät puolueet tulevat säilymään, nämä kolme suurta, vaikka kuritusta ne kaipaavat, tässä ja nyt! Niillä on vahva yleispoliittinen luonne, selkeä  itseymmärrys, suuri menneisyyskertomus ja paljon aktiiveja. Paikkaa ne vain tuntuvat vaihtavan kansakunnan johdossa: kokoomuksen pitkä alamäki taittui 2000-luvulla, demarit tekevät ties kuinka monennetta paluuttaan. Siinä välissä keskusta toipuu kahden vaalikauden vastuunkantajan haavoistaan. RKP porskuttaa niin kauna kuin tässä maassa puhutaan ruotsia – ja se ei ihan heti lopu. Mutta eivät ne suuret mihinkään häviä tai poistu näyttämöltä. Kiinnostavaa onkin, miten nuo keskipitkät tulijat pärjäävät: vihreät, persut, kristilliset, erilaiset liberaalit ja muuta vastaavat.

Helsingissä kunnallispoliittinen oppositio on historiallisesti ollut heikko. Tulevienkin vaalien jälkeen oppositio voisi muodostuu vihreistä, persuista ja vaikkapa keskustasta. Silti, pahaa pelkään, että meistä yhdessäkään ei löydy riittävästi ruutia panemaan kampoihin kahden suuren puoluejyrän muodostamalle ”betonipuolueelle”. Sitä  paitsi, jotenkin suon vihreille ihan pikkuisen takapakkia: sen verran ylimielisesti ja nirppanokkaisesti ovat hoitaneet Helsingin asioita.

Joten: kaikki äänestämään! Tässäkin vaalissa ratkaistaan Suomen / Helsingin tulevaisuus!





Tunnisteet: , ,

sunnuntaina, lokakuuta 07, 2012

Amerikka ja sen black and white -maailma

Allani kohisee Lexington Avenue – ääni on Amerikkaa! Autoja, hälytysajoneuvoja, jarrutuksia, ihmisten seurustelua, katutyövälineiden kohinaa, tööttäyksiä, ravintolan terassien kolinaa, lentokoneita. Koko nuori nykyaika on edelleen lähellä ja läsnä Manhattanilla, kaikessa monipuolisuudessaan ja etnisessä vyöryvyydessään. Mikään ei ole kuin kotona...siis kotona. New Yorkissa on pakko kysyä: mitä on ”koti” Suomessa suhteutettuna maailmakaupungin verevään sykkeeseen, imuun ja liikkeeseen.  Mikään metafora ei vanhene, kun puhutaan New Yorkista, globaalin talouden eräästä energiakeskuksesta, jossa koko maailma kohtaa katutilassa.

Takana on noin viikko Amerikkaa. Joka kerta saapuminen on tänne seikkailu; miten maa on muuttunut, onko mentaliteetti pehmentynyt, löytyykö uusi rooli maailmassa, joka ei ole selkeytynyt tai mustavalkoistunut sitten kylmän sodan aikojen. Mutta ei, pettymys on joka kerta yhtä yksinkertainen, yhtä karu: Yhdysvallat on oman itsensä vanki, oman suuruutensa, oman maantieteensä kahlitsema: se on kahden valtameren ympäröimä, eristyksissä muusta maailmasta, kapseloitunut omaan messiaaniseen perusviestiinsä vapauden, kapitalismin ja vapaamielisyyden airuena.USA käy sotia, jotta se oppisi maantiedettä, saamme kuulla.
New York – kova kaupunki, jonka arkkitehtuuri on graniitista ja tiilistä, musertavaa ja maskuliinista, tai eroottista karkealla tavalla. Se tuottaa kulisseja ihmisten kohtaamisille, jotka puolestaan puristavat sukupuolista esiin kärjekkäimmät piirteet, ulokkeet: rinnat, lihakset, pakarat, reidet, huulet, hiukset, kulmakarvat – ihminen ei ole mitään, jos hän ei ole liioitellusti fyysinen itsensä, äärimmäisyydessään, joka edellyttää eksentrisyyttä, esiintymistä, ulkoista erikoisuutta.
Yhdysvaltoihin on vaikea tarttua. Maasta on moneksi, se ei konkretisoidu missään miksikään: on punaniskoja, italialaismafiaa, juutalaislobbya, kiinalaishomoja, naisintellektuelleja, baseballpelaajia, poliittisia kommentaattoreita, bimboja, barbienukkeja, bodaajia, maahanmuuttajia, katutyöntekijöitä, baarimikkoja, taksikuskeja – niin taksikuskeja – siinä ryhmä, joka on nähnyt kaikkea urbaania kirjoa maan ja taivaan väliltä. New York on rakennuksia, kohti taivasta kurottuvia rakennuksia, mustia, lasisia, tiilisiä, betonisia, pronssisia, marmorisia – mitä vain, kunhan suunta on ylös päin, erektioon.
Erektioon, joka on globaalia ja velvoittavaa, karkeaa ja ahnasta. Yhdysvallat on vallankumouksen fantasia, ja samalla kertaa tuo fantasia toteutuneena, vailla historiaa, vailla sivilisaatiota, vailla kosketusta ihmisen perimmäiseen kaipuuseen: hellyyteen, herkkyyteen, kauneuteen. Tämä maa ärsyttää, ja samalla houkuttelee viettien vietäväksi, alhaiseen, primitiiviseen, vapautuneeseen ja estottomuuteen. Jokaiselle on tilaa. Suhteessa siihen röyhkeyteen, jolla tilaa raivataan.
Röyhkeys. Yhdysvallat kasvoi röyhkeydestä, Museum of American Historyn (Smithsonian Institute, Washington) ala-aulassa on ikoniseksi esineeksi nostettu vankkurit, lännen valloittamiseen liittyvät vankkurit. On mahdotonta estää satojen assosiaatioiden vyöryä – elokuvia, populaarikulttuuria, musiikkia, mainoksia – ja niihin liittyvää kaihoa, edistyksen, valkoisen miehen tarinaa: valloittajan hybristä, penetraation hurmaa, kun uusi maa otetaan käyttöön, uudisraivaukseen ja asutukseen. Samalla musertui maan alkuperäkansa, kysymättä ja problematisoimatta.
Pääkaupunki Washington rakennettiin unelmaksi uudesta Roomasta, jonka valkoiset temppelit ja monumentit, hallintorakennukset ja ruutukaava toivat historian Amerikkaan. Maasta oli alkuasukkaiden menneisyys pyyhitty pois valkoisen miehen hybridin alta, pois kauas ja etäälle. Washington on historiaton pääkaupunki, jonka menneisyyskertomus rakennetaan muistamisen ympärille: muistetaan presidenttejä, muistetaan veteraaneja, muistetaan kansallissankareita, muistetaan, sotia ja sisällissotia. Historia on patsaita, pylväitä, muotokuvia, halua eurooppalaisen hienouteen, obeliskeja ja kiviä, ei ihmisissä elävää kertomusta menneisyyden moninaisuudesta.
En voi sille mitään: Pohjois-Amerikka ei ole minun mantereeni. Se on kulissi, pintaunelma, nuoruusfantasia, joka ei tavoita ihmisen monikerroksisuutta ja -ulotteisuutta. Kaipaan pois pinnallisuudesta, pahvimaailmasta, sykkeestä, progressiosta, vahvimman etuoikeudesta, kapitalismista, kohti historian monikerroksuutta ja vivahteita. Siis: kohti Eurooppa, takaisin Eurooppaan.

PS. 182. maanpuolustuskurssin viiden päivän matkalla tutustuimme USA:n maanpuolustus- ja sotilasajatteluun, seurasimme suurta presidenttikeskustelua, vierailimme Pentagonissa ja YK.ssa sekä muutamassa alan keskeisissä tutkimusinstituutissa, tapasimme suomalaisia alan miehiä ja naisia, muun muassa suurlähettiläs Koukku-Ronden ja hänen edeltäjänsä, ministeri Jaakko Iloniemen sekä kadulla YK:n edessä törmäsimme presidentti Martti Ahtisaareen! Pentagon? Rakennus on valkoseinäinen monoliitti, jonka sisällä satoja käytäviä, massiiviset turvatoimet ja seinät täynnä Amerikan sotilaallista historiaa ylistäviä pienoisnäyttelyitä. Nothing special, sanoisin!YK:n rakennus: ihana tuulahdus 1950-luvulta, sistus kuin Jaques Tatin elokuvista..

Tunnisteet: , , ,