Timo Soini pääministeriksi!

Kunnallisvaaleihin on aikaa alle viikko. Kaltaiseni veteraanit ja nuoret pyrkyrit kiertävät ahkerasti kenttää, äänestäjiä houkutellen. Pakko myöntää, toreilla, turuilla ja teltoilla saa kyllä mielenkiintoista palautetta. tekee hyvää kaltaiselleni kirjaihmiselle. Dialogsiuus katutilassa ie aina edusta huippuväittelyä, mutta ”kansan mielipide” muuttuu kyllä todellisuudeksi. Monilla siinä voi murentua runebergiaaninen ihannekuvakin.

Niin ”kansa”, tuo oletettu tai todellinen? Se on näissäkin kunnallisvaaleissa poliittisen metsästyksen kohde. 2010-luku tuntuu olevan suomalaisuusretoriikan aikakautta – kansaan vetoava ja kansasta lähtevä persukieli tunkeutuu kaikkialle. Se tuntuu tunkeutuvan ikävä kyllä myös ajatuksiimme ja tekoihimme, vähän samalla tavalla kuin ”demokratia” 1970-luvulla, ”tietoyhteiskunta” 1990-luvlla tai ”ilmastokysymys” heti vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Suomessa mahtuu vain yksi käsite kerrallaan dominoimaan poliittista keskustelua – nyt mennään siis kansan ehdoilla!

Näissä vaaleissa on kirkastunut näkemykseni siitä, että perussuomalainen Timo Soini on saatava pääministeriksi. menestyksellä on poliittinen hintansa ja sen nimi on vastuun kantaminen. Suone poliittisessa historiassa on ollut muutama saranakohta, jolloin vahvat peruspuolueet - SDP, kokoomus ja keskusta – ovat saaneet haastajansa. Vuonna 1945 kommunistit ja kansandemokraatit palasivat näyttämölle. Ensimmäisen rötösherrajahdin jälkeen 1980-luvulla oli tilaa ”viattomille vihreille” ja nyt tyytymättömyys olemassa olevien puolueiden vallankäyttöön puristaa esiin persut.

Suurin haaste on se, että porukalta puuttuu täysin poliittinen kokemus ja -pelisilmä. Siksi haluan, että menestystä saadessaan nostamme Soinin pääministeriksi. Siihen se kaatuu, todennäköisesti persujen kuninkaantie, noin kahden vaalikauden jälkeen ja vanhojen puolueiden arvostus taas kasvaa. Peruste: katson ympärilleni Helsingin valtuustossa. Perussuomalaiset ovat täysin ulkona poliittisesta päätöksenteosta: he eivät osaa kunnallispolitiikkaa eivätkä näytä tuntevan sitä kohtaa kovin suurta kiinnostustakaan. Kiinnostava vertailukohta on vuosi 1984, kun vihreät tulivat sisään. He uivat heti kunnallispolitiikkaan (ode & co.) mutta tätä eivät persut ole osanneet...ja siksi voi olla, että kohtalo on kuin kommunisteilla 1940-luvulla: kovasta äänisaalista huolimatta ”vanhat puolueet” pitivät porukan täysin päätöksenteon ulkopuolella... Arvelen, että niin saattaa käydä nytkin.

Politiikka on konservatiivista Suomen kaltaisessa maassa, joka on välttänyt politiikan suuret puhdistukset. Meillä puoluelaitos luotiin jatkamaan säätyjärjestelmää – RKP ja kokoomus kauhoivat porvareiden ja sivistyneistön joukkoja, SDP otti piiriinsä työväenluokan ja torpparit, maalaisliitto/keskusta maanviljelijät ja talonpojat. Siihen väliin on ollut hankala tulla, vaikka yhteiskunta sellaisenaan on kovasti muuttunut sadan vuoden takaisesta.

Pysyvät puolueet tulevat säilymään, nämä kolme suurta, vaikka kuritusta ne kaipaavat, tässä ja nyt! Niillä on vahva yleispoliittinen luonne, selkeä  itseymmärrys, suuri menneisyyskertomus ja paljon aktiiveja. Paikkaa ne vain tuntuvat vaihtavan kansakunnan johdossa: kokoomuksen pitkä alamäki taittui 2000-luvulla, demarit tekevät ties kuinka monennetta paluuttaan. Siinä välissä keskusta toipuu kahden vaalikauden vastuunkantajan haavoistaan. RKP porskuttaa niin kauna kuin tässä maassa puhutaan ruotsia – ja se ei ihan heti lopu. Mutta eivät ne suuret mihinkään häviä tai poistu näyttämöltä. Kiinnostavaa onkin, miten nuo keskipitkät tulijat pärjäävät: vihreät, persut, kristilliset, erilaiset liberaalit ja muuta vastaavat.

Helsingissä kunnallispoliittinen oppositio on historiallisesti ollut heikko. Tulevienkin vaalien jälkeen oppositio voisi muodostuu vihreistä, persuista ja vaikkapa keskustasta. Silti, pahaa pelkään, että meistä yhdessäkään ei löydy riittävästi ruutia panemaan kampoihin kahden suuren puoluejyrän muodostamalle ”betonipuolueelle”. Sitä  paitsi, jotenkin suon vihreille ihan pikkuisen takapakkia: sen verran ylimielisesti ja nirppanokkaisesti ovat hoitaneet Helsingin asioita.

Joten: kaikki äänestämään! Tässäkin vaalissa ratkaistaan Suomen / Helsingin tulevaisuus!

Vaaleja taas...kunnallisvaaleja numerolla 836!

Nyt he ovat täällä taas, nuo rakkaat ikiystävämme, Helsingin kaupunginvaltuustoon pyrkivät. Puolueet ovat nyt nimenneet ehdokkaansa lokakuun kunnallisvaaleihin. Pieni hetki vain, niin postiluukut täyttyvät vaaliesitteitä, lehdet mainosilmoituksista ja facebook ehdokkaiden kotisivuklikkauksista. Kuukauden ajan olemme pääsemättömissä: vaalit kaatuvat niskaamme kuin kevättulvat Pohjanmaalle!

Kunnallispolitiikalla on härski maine.  Suomen poliittisen historian keskeisiin käsitteisiin kuuluvat Turun mafia, Tampereen aseveliakseli ja Helsingin kunnallisklubi. Pienemmissä kaupungeissa poliitikot nokittelevat toisiaan.  Lehtiin pääsevät ääripäät, valtuustojen kylähullut tai populistit, loikkaajat tai nokkelaa julkisuuspeliä pelaavat poliitikot. Taustalle jäävät todelliset kunnallisen politiikan tekijät, nuo hiljaiset, mutta neuvottelukykyiset puurtajat. He toimivat oman kylän / kaupungin asioiden ajamiseksi. 

Jos kotinurkan politikointi tympii, sopii katsella Itämeren toiselle puolelle. Venäjällä, Keski- ja Itä-Euroopassa 1990-luvun muutos toi keskusvallan tilalle uudet mafiat; röyhkein kahmi omakseen kaupunkien maat ja rakentaminen alkoi vapaan kapitalismin hengessä. Muutama vuosi sitten vierailin Tallinnan kaupunkisuunnitteluvirastossa. Kymmenkunta yleiskaava-arkkitehtiä laati urbaanin kehityksen raamisuunnitelmaa; sen ohjausvaikutus oli minimaalinen. Helsingissä saman viraston noin 300 suunnittelijaa vastaavat kokonaisvaltaisesta kaavoittamisesta yhdessä poliittisen lautakunnan kanssa.

Kunnallispoliittiset päätökset syntyvät hitaasti, neuvottelemalla ja eri näkökantoja yhteen sovittaen.

Helsingin kaltaisessa taajamassa asiat etenevät, kun virkamiehet eli valmistelijat ja poliitikot eli päättäjät toimivat yhteen. Tämä on sitä politiikan tylsää ja latteaa arkea.  Jos näin ei olisi: saisimmeko konsensuksen sijaan mafioita ja raha potkaisee -politiikkaa?

Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa kunnallispolitiikka on pop. Kaikissa maissa kunnallisuudistus 1800-luvulla oli historian tärkeä käännekohta, suorastaan modernin aikakauden tunnus. Maallikot tulivat hoitamaan yhteisiä asioita ja kaupungeissa veromaksavat paikallisvaikuttajat tulivat politikoimaan. Suuret puolueet ottivat kentän haltuunsa vuoden 1919 kunnallisuudistuksen jälkeen, kun ”mies ja ääni –uudistuksen myötä.

Meillä unohtuu, että vuoden 1918 kahtiajaosta selvittiin sillä, että sosialidemokraatit tulivat vastuullisina paikallispolitiikkaan. Kuntien rooli sisäisen yhteiskuntarauhan takaajana on ollut huomattava kriisiaikoina.  Paikallispolitiikka tuottaa yhteisöllisyyttä ja hyvinvointipalveluita. Ruotsissa puhutaan 1900-luvun hiljaisesta vallankumouksesta. Kunnat rakentavat sosiaalista ja kulttuurista yhteisöllisyyttä, ruotsalaisuutta.

Suomessa kunta-asiat jäävät aina valtakunnanpolitiikan alle.  Tv:ssä lavalle rahdataan jälleen puolueiden puheenjohtajat ja muut napamiehet ja ministerinaiset. Tällä ylätason sakilla on vain vähän kuntakokemusta, vaikka monet istuvatkin muodollisesti alueensa valtuustoissa.  Vaadin, että paneeleissa framille nostetaan todellisia kuntavaikuttajia. Siten keskusteluun saataisiin särmää, osaavaa puhetta ja todellisia mielipiteitä.  Räiskettä ja ratinaa eli asiaa seipäästä eikä seipään vierestä!

Mutta hop hop uurnille kaikki me! Seuraavakin valtuusto tulee päättämään tärkeistä arkiasioista.  Ei ole yhdentekevää, minkälainen kokoonpano sitä tekee…Siksi olen asettunut ehdolle, koska puolustan suomalaista järjestelmää, kunnallista itsehallintoa. Hieno perinne, jonka ydintä harvoin pysähdymme pohtimaan. Vertailu on paras keino: ulkomailla oman arvostus kasvaa!