Suomen tärkein sana?

Minkä sanan opettaisitte ulkomaalaiselle, jos pitäisi kertoa jotain Suomesta?  Puukko? Ruisleipä? Suo ja kuokka? Luonto? Jääkarhu? Nämä sanat edustavat ”myyttistä Suomea”. Mielikuvat rakennettiin noin sata vuotta sitten, kun Suomea alettiin viedä Eurooppaan, muun muassa maailmannäyttelyiden avulla. Mielikuvat ja myytit ovat tärkeitä kansallisessa omakuvassa, mutta ne harvoin vastaavat todellisuutta.

Saanko auttaa? Työnnän maisteltavaksi (mielestäni) tärkeimmän sanan: kunta. Itsestään selvä ilmiö, jonka merkitystä harvoin pysähdymme ajattelemaan. Silti useimmat yhteisöllisyyttä ilmaisemat käsitteet pitävät sanan sisällään. Tärkeimpiä ovat eduskunta, osuuskunta, yhteiskunta, maakunta, ylioppilaskunta, osakunta ja kirkkokunta, vain muutamia mainitakseni. Sitten tulevat abstraktimmat ihmiskunta, kansakunta, valtakunta ja eläinkunta. Sanalla lienee jonkinlainen suomalais-ugrilainen juuristonsa.  

”Kunta” –sanan kääntäminen on vaikeaa, ja meilläkin ensimmäiset assosiaatiot vievät kunnalliseen itsehallintoon, lähipalveluihin, kaavoittamiseen ja kunnallispolitiikkaan. Mikään niistä ei nouse seksikkäimpien ilmiöiden listalla kovin korkealle. Suomessa syystä kunnat nähdään politiikan varjoisana, epäkiinnostavana alueena. Kun julkisuuteen nousevat huonot uutiset, näyttäytyy kunnallispolitiikka "kähmintänä", "lehmänkauppoina" ja ”sulle-mulle -touhuna”. Mielikuvat liukuvat tällöin Turun mafiasta Helsingin metro-oikeudenkäynteihin ja Tampereen aseveliakseliin.

Todellisuudessa kunta tuo ihmisen arkeen turvallisuutta ja paikallista viihtyvyyttä. Tiukan paikan tullen kansalaiset ovat valmiita puolustamaan kunnallisia palveluita. Kunnan moraalinen ulottuvuus tuli esille kuntareformin aikana, yllätyksenä hallitukselle ja ministeriöiden virkamiehille. Ihmiset olivat valmiita varjelemaan omaan kuntaansa, viimeiseen mieheen.  

Tutkimuksellisesti kunnallispolitiikan historia on toistaiseksi marssinut ulkopolitiikan, sisä- ja aluepolitiikan katveessa. Jo Ruotsissa on syvällisesti analysoitu sitä, miten paikallisessa poliittisessa päätöksenteossa luotiin ja kehiteltiin kansanliikkeiden ja sosialidemokraattien asettamia tavoitteita. Eräät tutkijat puhuvat "hiljaisesta vallankumouksesta", sillä kunnalliset uudistukset takasivat yhteiskuntarauhan.  

Suomessa paikallista hallintoa, kuntaa, on tutkittu eniten oikeudelliselta ja hallinnolliselta kannalta. Empiirinen, systemaattinen ja vertaileva kunnallispolitiikan historian tutkiminen on ollut vähäistä. Kunnallispolitiikan vähäinen arvostus näkyy myös poliitikkojen muistelmissa.

Kun pian aloitellaan Suomi100 –juhlintaa, on syytä nostaa esiin kunta. Nykyinen kunnallinen hallintamalli juontaa juurensa vuoden 1917 äänioikeusreformista. Vuoden 1919 vaalien jälkeen porvarilliset ja sosialistiset puolueet joutuivat saman neuvottelupöydän ääreen. Kaupungeissa sisällissodasta selviytymisen kannalta oli ratkaisevaa, että vasemmiston edustajat pääsivät osaksi kunnallisvaltaa. Vuoden 1918 kriisin syynä olivat arkiseen elämään liittyvät ongelmat kuten työttömyys, nälkä ja köyhäinhoito.

Kuntaan liittyy syvästi suomalainen idea siitä, että asiat etenevät, kun virkamiehet ja kunnallispoliitikot toimivat yhdessä. Yhdistyessään asiantuntijavalta ja poliittinen valta ovat saaneet tuloksia nopeasti ja tehokkaasti. Siksi nostaisin sanan ”kunta” Suomen tärkeimmäksi sanaksi.  Juhlikaamme kunnissa vuonna 2017.
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 8 XII 2015)

Vaaleja taas...kunnallisvaaleja numerolla 836!

Nyt he ovat täällä taas, nuo rakkaat ikiystävämme, Helsingin kaupunginvaltuustoon pyrkivät. Puolueet ovat nyt nimenneet ehdokkaansa lokakuun kunnallisvaaleihin. Pieni hetki vain, niin postiluukut täyttyvät vaaliesitteitä, lehdet mainosilmoituksista ja facebook ehdokkaiden kotisivuklikkauksista. Kuukauden ajan olemme pääsemättömissä: vaalit kaatuvat niskaamme kuin kevättulvat Pohjanmaalle!

Kunnallispolitiikalla on härski maine.  Suomen poliittisen historian keskeisiin käsitteisiin kuuluvat Turun mafia, Tampereen aseveliakseli ja Helsingin kunnallisklubi. Pienemmissä kaupungeissa poliitikot nokittelevat toisiaan.  Lehtiin pääsevät ääripäät, valtuustojen kylähullut tai populistit, loikkaajat tai nokkelaa julkisuuspeliä pelaavat poliitikot. Taustalle jäävät todelliset kunnallisen politiikan tekijät, nuo hiljaiset, mutta neuvottelukykyiset puurtajat. He toimivat oman kylän / kaupungin asioiden ajamiseksi. 

Jos kotinurkan politikointi tympii, sopii katsella Itämeren toiselle puolelle. Venäjällä, Keski- ja Itä-Euroopassa 1990-luvun muutos toi keskusvallan tilalle uudet mafiat; röyhkein kahmi omakseen kaupunkien maat ja rakentaminen alkoi vapaan kapitalismin hengessä. Muutama vuosi sitten vierailin Tallinnan kaupunkisuunnitteluvirastossa. Kymmenkunta yleiskaava-arkkitehtiä laati urbaanin kehityksen raamisuunnitelmaa; sen ohjausvaikutus oli minimaalinen. Helsingissä saman viraston noin 300 suunnittelijaa vastaavat kokonaisvaltaisesta kaavoittamisesta yhdessä poliittisen lautakunnan kanssa.

Kunnallispoliittiset päätökset syntyvät hitaasti, neuvottelemalla ja eri näkökantoja yhteen sovittaen.

Helsingin kaltaisessa taajamassa asiat etenevät, kun virkamiehet eli valmistelijat ja poliitikot eli päättäjät toimivat yhteen. Tämä on sitä politiikan tylsää ja latteaa arkea.  Jos näin ei olisi: saisimmeko konsensuksen sijaan mafioita ja raha potkaisee -politiikkaa?

Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa kunnallispolitiikka on pop. Kaikissa maissa kunnallisuudistus 1800-luvulla oli historian tärkeä käännekohta, suorastaan modernin aikakauden tunnus. Maallikot tulivat hoitamaan yhteisiä asioita ja kaupungeissa veromaksavat paikallisvaikuttajat tulivat politikoimaan. Suuret puolueet ottivat kentän haltuunsa vuoden 1919 kunnallisuudistuksen jälkeen, kun ”mies ja ääni –uudistuksen myötä.

Meillä unohtuu, että vuoden 1918 kahtiajaosta selvittiin sillä, että sosialidemokraatit tulivat vastuullisina paikallispolitiikkaan. Kuntien rooli sisäisen yhteiskuntarauhan takaajana on ollut huomattava kriisiaikoina.  Paikallispolitiikka tuottaa yhteisöllisyyttä ja hyvinvointipalveluita. Ruotsissa puhutaan 1900-luvun hiljaisesta vallankumouksesta. Kunnat rakentavat sosiaalista ja kulttuurista yhteisöllisyyttä, ruotsalaisuutta.

Suomessa kunta-asiat jäävät aina valtakunnanpolitiikan alle.  Tv:ssä lavalle rahdataan jälleen puolueiden puheenjohtajat ja muut napamiehet ja ministerinaiset. Tällä ylätason sakilla on vain vähän kuntakokemusta, vaikka monet istuvatkin muodollisesti alueensa valtuustoissa.  Vaadin, että paneeleissa framille nostetaan todellisia kuntavaikuttajia. Siten keskusteluun saataisiin särmää, osaavaa puhetta ja todellisia mielipiteitä.  Räiskettä ja ratinaa eli asiaa seipäästä eikä seipään vierestä!

Mutta hop hop uurnille kaikki me! Seuraavakin valtuusto tulee päättämään tärkeistä arkiasioista.  Ei ole yhdentekevää, minkälainen kokoonpano sitä tekee…Siksi olen asettunut ehdolle, koska puolustan suomalaista järjestelmää, kunnallista itsehallintoa. Hieno perinne, jonka ydintä harvoin pysähdymme pohtimaan. Vertailu on paras keino: ulkomailla oman arvostus kasvaa!