Suomen tärkein sana?

Minkä sanan opettaisitte ulkomaalaiselle, jos pitäisi kertoa jotain Suomesta?  Puukko? Ruisleipä? Suo ja kuokka? Luonto? Jääkarhu? Nämä sanat edustavat ”myyttistä Suomea”. Mielikuvat rakennettiin noin sata vuotta sitten, kun Suomea alettiin viedä Eurooppaan, muun muassa maailmannäyttelyiden avulla. Mielikuvat ja myytit ovat tärkeitä kansallisessa omakuvassa, mutta ne harvoin vastaavat todellisuutta.

Saanko auttaa? Työnnän maisteltavaksi (mielestäni) tärkeimmän sanan: kunta. Itsestään selvä ilmiö, jonka merkitystä harvoin pysähdymme ajattelemaan. Silti useimmat yhteisöllisyyttä ilmaisemat käsitteet pitävät sanan sisällään. Tärkeimpiä ovat eduskunta, osuuskunta, yhteiskunta, maakunta, ylioppilaskunta, osakunta ja kirkkokunta, vain muutamia mainitakseni. Sitten tulevat abstraktimmat ihmiskunta, kansakunta, valtakunta ja eläinkunta. Sanalla lienee jonkinlainen suomalais-ugrilainen juuristonsa.  

”Kunta” –sanan kääntäminen on vaikeaa, ja meilläkin ensimmäiset assosiaatiot vievät kunnalliseen itsehallintoon, lähipalveluihin, kaavoittamiseen ja kunnallispolitiikkaan. Mikään niistä ei nouse seksikkäimpien ilmiöiden listalla kovin korkealle. Suomessa syystä kunnat nähdään politiikan varjoisana, epäkiinnostavana alueena. Kun julkisuuteen nousevat huonot uutiset, näyttäytyy kunnallispolitiikka "kähmintänä", "lehmänkauppoina" ja ”sulle-mulle -touhuna”. Mielikuvat liukuvat tällöin Turun mafiasta Helsingin metro-oikeudenkäynteihin ja Tampereen aseveliakseliin.

Todellisuudessa kunta tuo ihmisen arkeen turvallisuutta ja paikallista viihtyvyyttä. Tiukan paikan tullen kansalaiset ovat valmiita puolustamaan kunnallisia palveluita. Kunnan moraalinen ulottuvuus tuli esille kuntareformin aikana, yllätyksenä hallitukselle ja ministeriöiden virkamiehille. Ihmiset olivat valmiita varjelemaan omaan kuntaansa, viimeiseen mieheen.  

Tutkimuksellisesti kunnallispolitiikan historia on toistaiseksi marssinut ulkopolitiikan, sisä- ja aluepolitiikan katveessa. Jo Ruotsissa on syvällisesti analysoitu sitä, miten paikallisessa poliittisessa päätöksenteossa luotiin ja kehiteltiin kansanliikkeiden ja sosialidemokraattien asettamia tavoitteita. Eräät tutkijat puhuvat "hiljaisesta vallankumouksesta", sillä kunnalliset uudistukset takasivat yhteiskuntarauhan.  

Suomessa paikallista hallintoa, kuntaa, on tutkittu eniten oikeudelliselta ja hallinnolliselta kannalta. Empiirinen, systemaattinen ja vertaileva kunnallispolitiikan historian tutkiminen on ollut vähäistä. Kunnallispolitiikan vähäinen arvostus näkyy myös poliitikkojen muistelmissa.

Kun pian aloitellaan Suomi100 –juhlintaa, on syytä nostaa esiin kunta. Nykyinen kunnallinen hallintamalli juontaa juurensa vuoden 1917 äänioikeusreformista. Vuoden 1919 vaalien jälkeen porvarilliset ja sosialistiset puolueet joutuivat saman neuvottelupöydän ääreen. Kaupungeissa sisällissodasta selviytymisen kannalta oli ratkaisevaa, että vasemmiston edustajat pääsivät osaksi kunnallisvaltaa. Vuoden 1918 kriisin syynä olivat arkiseen elämään liittyvät ongelmat kuten työttömyys, nälkä ja köyhäinhoito.

Kuntaan liittyy syvästi suomalainen idea siitä, että asiat etenevät, kun virkamiehet ja kunnallispoliitikot toimivat yhdessä. Yhdistyessään asiantuntijavalta ja poliittinen valta ovat saaneet tuloksia nopeasti ja tehokkaasti. Siksi nostaisin sanan ”kunta” Suomen tärkeimmäksi sanaksi.  Juhlikaamme kunnissa vuonna 2017.
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 8 XII 2015)

Suomi ja Puola – maat, kansat ja kulttuurit

Viime viikko oli yhtä seminaarirumbaa. Viikko sitten laitoksemme nuoret tutkijat vetivät Yliopistolla seminaarin, joka liittyi ajankohtaiseen Suomen maakuvaan – ja sen historiaan. Kuten arvata saattaa, juttu osoittautui monimutkaisemmaksi kuin pintaliitokeskustelusta on saattanut kuvitella. Tutkijat piirsivät Suomi-kuvan laajaa kaarta aina keskiajan kartografiasta Kalevalan kautta uusimpiin Suomi-kirjoihin. He osoittivat kuinka maantiede ja ”pohjoisuus” ovat olleet määrääviä. Sattumakin on korjannut satoa, kuten ilmeni FT Derek Fewsterin mainiosta Pariisin maailmannäyttelyä 1900 käsitelleestä esitelmästä. Kun Saarisen paviljonkirakennuksen tornin karhudekoraatiot jäivät kiireen tmv. takia maalaamatta, pääsi syntymään myyttinen kertomus ”jääkarhujen Suomesta”.

Suomi-kuvan seminaari oli suuri menestys. Paikalla oli satakunta kuulijaa, ulkominimisteriöstä, eri matkailu- ja vientiorganisaatioista ja sitten tietenkin asiaan vihkiytynyttä tutkijakuntaa. Mainio iltapäivä päättyi ”propagandistin muisteluihin”; emeritusprofessori Matti Klinge kertoi näkemyksiään ja kokemuksiaan Suomi-kuvan sanansaattajana ja kirjoittajana. Historian laitoksen tutkijoiden yhteistyö UM:n ja Helsingin kaupungin, metsäteollisuuden ja suuryritysten kanssa on vaikuttanut siihen, että meidän tekstiemme kautta muovataan mielikuvia Suomesta. Itse iloitsen, kun päätoimittamani Portraying Finland (2005) –teos on ilmestynyt juuri kiinaksi, portugaliksi ja venäjäksi.

Keskiviikkona kokoontuivat Suomen ja Ruotsin kansanedustuslaitokset edustajineen Helsingin parlamenttiin puhumaan vuoden 1809 perinnöstä. Jälleen akateeminen panos oli huomattava: puheenvuorot oli pyydetty kollegoilta Henrik Meinander ja Pauli Kettunen….niin ja ”lilla jag” pääsi puhumaan. Puhimme kaikki aika kivasti yhteen, Meinander enemmän valtio-opillisesti, minä pohtien kansalaisyhteiskuntaa ja niin: kuntaa. Kettunen teki avauksia sosiaalipolitiikan historiaan. Itse makuustelin siis ”kunta” sanan monia merkityksiä suomen kielessä. Sanana kunta kuuluu moniin yhdyssanoihin, viitaten isohkoon alueiden muodostamaan kokonaisuuteen tai samalla seudulla asuviin tai yhdessä toimiviin ihmisiin ja henkilöihin. Siitä kehittyi 1860-luvulta alkaen maallista, paikallista itsehallintoa.

Kunta- sanan ainutkertaisuus paljastuu vasta, kun sille aletaan etsiä vastaavuutta muista kielistä, vaikkapa ruotsista. Meillä molemmissa maissa kansakunta, yhteiskunta ja kunta ovat saaneet, historiallisina ilmiöinä, keskeisinä suomalaisina ja pohjoismaisina käsitteinä ja elämäntapaa, jopa mentaliteettia ilmaisevina muotoina – ja velvoitteina. Suomen poliittinen käsitteistö syntyi muutaman vuosikymmenen aikana 1800-luvulla. Meillä ”kansalaisuus” kasvoi pitäjien paikallisen itsehallinnon tradition pohjalta. Monissa Euroopan maissa kansalaisuus (medborgare) viittaa osallisuuteen kaupunki- ja porvarisverkostoissa tai siviili-aktiivisuuteen. Kaupunkien ihmiset eivät olleet mallina Suomessa; kansalainen kuuluu kansakuntaan tai kansaan, mutta myös kuntaan.

Kunta-aatoksista siirryin torstaina Puolaan, Varsovaan pohtimaan kahden päivän ajan Keski- ja Itä-Eurooppalaisen metropolin tunnuspiirteitä. Paikalla Varsovan Saksa-instituutissa oli parikymmentä nuorta ja vanhempaa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijaan. Oli suurenmoista saada kerrankin puhua Helsingin historiasta ilman, että tarvitsi selittää Suomen paikkaa kartalla! Varsova komistuu päivä päivältä; nyt ehostetaan ”kuninkaallista väylää” vastamaan vuoden 2012 jalkapallon MM-kisojen vaatimuksia. Pidän kovasti puolalaisista ja paikallisesta katuystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta. Ravintolat ja kahvilat tekevät kaupungista elävän, samoin monet jazzpaikat jne. Puola on toista maata, on aina ollut!

Seminaariviikko huipentui juur päättyneeseen kaksipäiväiseen tutkijatapaamiseen Joensuussa. Karjalan yliopistokaupungissa kohtasivat Suomen yliopistohistoriallisen verkoston tutkijat. Joensuun yliopisto on hieno, viihtyisä kampusalue. Ilahduttavan hyviä esitelmiä pitivät jälleen nuoret tutkijat. Uutta tietoa tuli monien keskeisten ainejärjestöjen, osakuntien, ylioppilaslehtien ja yliopistojen historiasta. Illanvieton aikana skoolasimme Suomen kaikille yliopistoille (yksi kerrallaan) ja juonimme tulevan vuoden 2010 Filosofisen tiedekunnan promootiota.

Ei siis mikään turha viikko, tällä kertaa!

Pihtiputaan viesti ja kuva Suomesta

Viime viikon lopulla tuli käytyä Pihtiputaalla, vuoden 2008 mökkiläisenä, niin sanotulla "saarnamatkalla". Aina tuolloin tällöin Helsingin professoria pyydetään maakuntiin esiintymään. Lähden jo voin. Koen sen tärkeäksi nähdä ja kokea mitä muualla maassa ajatellaan. Etäisyys omaan arkeen tekee hyvää. Helsinki on kuin suuri aurinko, joka joskus täyttyy omasta valostaan, siis erinomaisuudestaan, liikaa!

Pihtiputaalla vuoden alussa aloitti kuntayhtymä nimeltä Wiitaunioni. Wiitaunioni on nimitys Viitasaaren ja Pihtiputaan yhteisestä palvelutuotannosta, siihen liittyvästä päätöksenteosta ja hallinnosta. Nyt kun tuota kuviota aloitellaan, oli molempien kuntien päättäjät ja virkamiehet kutsuttu palaveeraamaan "alueellisen kehittämisen suuntaviivoista". Molemmissa kunnissa toimivat normaalisti kunnanvaltuusto, -hallitus, tarkastuslautakunta ja keskusvaalilautakunta itsenäisesti. Kummankin kunnan valtuustot nimeävät edustajansa palvelutuotantoa ohjaaviin lautakuntiin.

Itse en ole mikään kunta-alan konsultti, mutta jotain osasin sanoa maaseudun ja kaupungin suomalaisista erityispiireteistä; niistä menin siis Pihtiputaalle puhumaan. Korostin myös sitä, että "kunta" on muutakin kuin politiikkaa ja hallintoa. Se on syvällä kotopohjaisessa mentaliteetissa olevaa yhteisöllisyyttä ja kotiseuturakkautta.

On aina kiinnostavaa saapua uudelle paikkakunnalle, siitä riippumatta onko kyseessä miljoonakaupunki tai pieni kirkonkylä. Lounastunnilla tein kävelykierroksen kylän raiteilla. Opin lyhyessä ajassa olennaisen. Ympärillä oli komeaa ja jylhää keskisuomalaista järvimaisemaa. Lähellä kulki aikoinaan Pähkinäsaaren raja. Näyttävä ristikirkko 1700-luvun lopulta näkyi katukuvassa, hautausmaalta puuttuivat ruotsinkieliset säätyläis- ja mahtisuvut. Gummerukset haudattu lähellä kirkkoa ja lestadiolaisuus on edelleen vahvaa. Kunnantalon persoonallinen arkkitehtuuri selittyy paikallisen harmaaliuskakiven käytöstä. Muutoin pääraitilla näkyi 1970-luvun rakennemuutos, urbaanin tulo maakuntiin ja kyliin. Pankit ja keskusliikkeet kauppoineen dominoivat Pihtiputaallakin katukuvaa.

Kuntalaiset määrittelivät minulle "heimoidentiteettinsä": se on sekava ja sekalainen. Tulijoita on ollut pohjanmaalta ja Savosta, Häme tuntuu etelässä. Tällä kokoonpanolla on satoja vuosia pidetty yllä paikallista identiteettiä ja kulttuuria. Seminaari ole uudessa, komeassa seurakuntasalissa, joka oli näyttävää uudempaa puuarkkitehtuuria. Salissa tuoksui terva ja puu. Tässä miellyttävässä ympäristössä vietin antoisan päivän, pohtien suomalaisen kuntajärjestelmän vahvuuksia ja ongelmia.

Itse jaksan uskoa kunnalliseen itsehallintoon, historiallisista syistä. Mikä olisi korvaava, parempi järjestelmä? Jaksan uskoa sen tulevaisuuteen. Kotipaikkansa kehittämiseen sitoutuneet viranhaltijat ja kunnallispoliitikot olivat elävä todiste tästä, ja maaseudun vahvasta perinteestä, osaamisen viestistä. Kunpa me kaupunkilaiset jaksaisimme ja muistaisimme sitä kunnioittaa!