Pihtiputaan viesti ja kuva Suomesta

Viime viikon lopulla tuli käytyä Pihtiputaalla, vuoden 2008 mökkiläisenä, niin sanotulla "saarnamatkalla". Aina tuolloin tällöin Helsingin professoria pyydetään maakuntiin esiintymään. Lähden jo voin. Koen sen tärkeäksi nähdä ja kokea mitä muualla maassa ajatellaan. Etäisyys omaan arkeen tekee hyvää. Helsinki on kuin suuri aurinko, joka joskus täyttyy omasta valostaan, siis erinomaisuudestaan, liikaa!

Pihtiputaalla vuoden alussa aloitti kuntayhtymä nimeltä Wiitaunioni. Wiitaunioni on nimitys Viitasaaren ja Pihtiputaan yhteisestä palvelutuotannosta, siihen liittyvästä päätöksenteosta ja hallinnosta. Nyt kun tuota kuviota aloitellaan, oli molempien kuntien päättäjät ja virkamiehet kutsuttu palaveeraamaan "alueellisen kehittämisen suuntaviivoista". Molemmissa kunnissa toimivat normaalisti kunnanvaltuusto, -hallitus, tarkastuslautakunta ja keskusvaalilautakunta itsenäisesti. Kummankin kunnan valtuustot nimeävät edustajansa palvelutuotantoa ohjaaviin lautakuntiin.

Itse en ole mikään kunta-alan konsultti, mutta jotain osasin sanoa maaseudun ja kaupungin suomalaisista erityispiireteistä; niistä menin siis Pihtiputaalle puhumaan. Korostin myös sitä, että "kunta" on muutakin kuin politiikkaa ja hallintoa. Se on syvällä kotopohjaisessa mentaliteetissa olevaa yhteisöllisyyttä ja kotiseuturakkautta.

On aina kiinnostavaa saapua uudelle paikkakunnalle, siitä riippumatta onko kyseessä miljoonakaupunki tai pieni kirkonkylä. Lounastunnilla tein kävelykierroksen kylän raiteilla. Opin lyhyessä ajassa olennaisen. Ympärillä oli komeaa ja jylhää keskisuomalaista järvimaisemaa. Lähellä kulki aikoinaan Pähkinäsaaren raja. Näyttävä ristikirkko 1700-luvun lopulta näkyi katukuvassa, hautausmaalta puuttuivat ruotsinkieliset säätyläis- ja mahtisuvut. Gummerukset haudattu lähellä kirkkoa ja lestadiolaisuus on edelleen vahvaa. Kunnantalon persoonallinen arkkitehtuuri selittyy paikallisen harmaaliuskakiven käytöstä. Muutoin pääraitilla näkyi 1970-luvun rakennemuutos, urbaanin tulo maakuntiin ja kyliin. Pankit ja keskusliikkeet kauppoineen dominoivat Pihtiputaallakin katukuvaa.

Kuntalaiset määrittelivät minulle "heimoidentiteettinsä": se on sekava ja sekalainen. Tulijoita on ollut pohjanmaalta ja Savosta, Häme tuntuu etelässä. Tällä kokoonpanolla on satoja vuosia pidetty yllä paikallista identiteettiä ja kulttuuria. Seminaari ole uudessa, komeassa seurakuntasalissa, joka oli näyttävää uudempaa puuarkkitehtuuria. Salissa tuoksui terva ja puu. Tässä miellyttävässä ympäristössä vietin antoisan päivän, pohtien suomalaisen kuntajärjestelmän vahvuuksia ja ongelmia.

Itse jaksan uskoa kunnalliseen itsehallintoon, historiallisista syistä. Mikä olisi korvaava, parempi järjestelmä? Jaksan uskoa sen tulevaisuuteen. Kotipaikkansa kehittämiseen sitoutuneet viranhaltijat ja kunnallispoliitikot olivat elävä todiste tästä, ja maaseudun vahvasta perinteestä, osaamisen viestistä. Kunpa me kaupunkilaiset jaksaisimme ja muistaisimme sitä kunnioittaa!