Yrittäjyyden ylistys ja kerjäläiset

Viime vuonna tuli matkusteltua aika lailla, peräti kolmella mantereella: Euroopassa, Amerikassa ja Aasiassa. Aasiaksi saataneen laskea pieni piipahdus syksyisellä Istanbulin-matkalla Bosporin-salmen yli Aasiaan, tai Aasian puolelle. Matka oli lyhyt ja salmi kapea, mutta yksi kävi selväksi. Turistien kimppuun käytiin Aasian puolella paljon hereämmin kuin Euroopassa, entisessä Konstantinopolin urbaanimassa osassa, vaikka kyllä sielläkin matkailijalta rahat pois osattiin ottaa…

Niin tai näin, mikä on oikeaa elämää? Nähtyäni kengänkiillottajan Chicagossa, kerjäläisäidin Delhissä, mattokauppiaat Tunisiassa, basaarinpitäjät Dubaissa, rihkamantyrkyttäjät Bogotassa ja yksityiset taksihuijarit Pietarissa voin vain sanoa: yrittäjyys on ihmisellä veressä. Jopa kurjimmalla rangaistus- tai keskitysleirillä ihminen pitää kiinni viimeiseen asti omastaan, pienestä esineestä, vaatteesta, ruokamurusesta, jonka voi vaihtaa, jolla voi käydä kauppaa tai tienata. Toissa jouluna luin 1930-luvulta päivitetyn kirjan suomalaisen Olavi Veltheimin painajaismaisista vaiheista Neuvosto-Venäjän työleireillä. Olennaiseksi selviytymisstrategiaksi nousi se, että sai pitää kiinni jostain omasta, omaisuudestaan. Sillä oli vaihtoarvoa, joka saattoi pelastaa hengen.

Euroopan ulkopuolella yrittäjyys ja köyhyys liittyvät yhteen. Me vauraampien asuinsijojen asukit koemme epämiellyttävänä ja tungettelevana tinkimisen, katukauppiaat ja ”mitä vain haluat ostaa” –myyjät. Emme näe siinä taistelua elintilasta ja elämästä – ihminen, joka on hädässä, joutuu olemaan nokkela, röyhkeä ja päällekäyvä. Samalla, juuri näin toimien ihminen voi olla parhaimmillaan luova ja innovatiivinen. Ja tietenkin, se kaikki on toisen kustannuksella ja vastuulla. Oma vika on, jos tulee höynäytetyksi!

Me valtiota rakentavat kansat emme ole oikein osanneet sisäistää yrittäjyyden suurta eetosta ja autuutta. Vaikka näilläkin nurkilla on pyörinyt laukkuryssiä ja nappikauppiata, veitsenteroittajia ja katusoittajia, olemme jotenkin huonoja kohtaamaan ihmisen rahanansainnassa kadulla tai torilla. Me luterilaiset olemme moralisteja, emme pragmaatikkoja. Siksi katujen ikiaikaiset ammatit, kerjääminen ja prostituutio, herättävät täällä pahennusta… ja halun toimia ”oikein”, saattaa kohde kaidalle tielle, opintojen ääreen tmv. Tästä oiva esimerkki on helsinkiläisten suhtautuminen kaduilla avoimesti kerjääviin romanialaisiin. Vaikea kysymys, mutta en ole varma, että sosiaalivaltion moraalinen onnikoodisto on sittenkään ainoa ratkaisu Itä-Euroopan varallisuuseroihin.

Eurooppa on viimeisen 20 vuoden aikana saanut elää historian kapitalistisinta aikaa. Vaurautta on ollut jakaa erityisesti Venäjällä ja eräissä arabimaissa. Vanhat virkamieseliitit ja sivistyneistöryhmät ovat saaneet rinnalleen rahantekokoneet ja pääomanpyörittäjät. Vielä jään kaipaamaan rahavaltaan liittyvän sivistysporvariston nousua ja siihen liittyvien eettisten arvojen ja kohtuullisuutta korostavan elämäntavan paluuta. Unelmia on hyvä olla…meillä jokaisella!