Asehullun kansan paskainen loppu?

Tänä vuonna on eri puolilla Eurooppaa muisteltu vuoden 1968 tapahtumia ja perinnettä. Opiskelijaradikalismi näyttäytyy nostalgiselta ja vetävältä toiminnalta, joka nostaa nostaa aikalaisten silmiin lämpiman kiillon. Nuoremmat sukupolvet kadehtivat: kunpa meilläkin olisi tuollainen draivi ja uudistusinto! Harva jaksaa muistaa, että samasta maaperästä kasvoi kaksi vahvaa terroristiryhmää, Punainen armeijakunta Saksaan ja Punaiset prikaatit Italiassa. Molemmat ottivat taisteluaseekseen poliittiset murhat ja kaappaukset; liikkeet työllistivät poliisia ja tiedustelupalveluita vuosikymmenen ajan ja pitivät läntistä Eurooppaa pelossa.

Terrorismi tänään on toisenlaista. Se on läsnä muullakin kuin fundamentalistisissa arabimaissa. Suomessa vuoden sisään on tapahtunut kaksi huomattavaa murhenäytelmää: Jokelassa nuori mies ampui syksyllä 2007 yhdeksän koulutoveriaan sekä koulun rehtorin ja terveyshoitajan. Kauhajoella vajaa vuosi myöhemmin nuori mies ampui 11 ihmistä koulussaan. Molemmat miehet ampuivat myös itsensä. Suomi medihysterisoitui ja sitten lamaantui näiden kauhistuttavien tapahtumien edessä. Pikkuisia kriisiryhmiä koottiin sinne tänne. Poliitikot puhuivat yhteisöllisyyden katoamisesta ja asiantuntijat vaativat lisää rahaa nuorten mielenterveystyöhön. Hyväksyn kaikki toimenpiteet, mutta saanen huomauttaa: Jokela/Kauhajoki on uutta terrorisimia ja sen torjumiseen suhtautua asianmukaisella tavalla. Niin tehtiin kaikkialla Euroopassa edellisellä terrorismin vuosikymmenellä 1970-luvulla.

Tänään uutisissa OAJ:n puheejohtaja Erkki Kangasniemi esitti hätähuudon. Koulu-uhkailuihin on suhtauduttava tiukasti ja tehokkaasti. Ymmärtävä näpertely on lopettettava ja tilanteeseen on puututtava kovilla otteilla. Kauhajoen jälkeen Suomen kouluihin on kohditettu puolensataa uhkausta. Kangasniemen mukaan koulujen ilmapiiri on myrkyttynyt. Opettajat pelkäävät opettaa, oppilaat kokevat koulun uhkaavaksi ja turvattomaksi. Itse menisin OAJ:ta pidemmälle: tässä maassa polkaistaan hätätilatoimikuntia pinemmästäkin. Nyt on koottava kaikki kasvatukseen ja koulutukseen liittivät tahot kriisikokoukseen, jotta tilanteeseen puututaan.
Muuten asehullun kansan loppu tulee olemaan hidas ja paskainen, kuten tunnettu sananlasku toteaa. Me tapamme tällä vauhdilla toinen toisemme pois maailmankartalta!

Sankarillsien sotahistoriansa sokaisemien suomalaisten tuntuu olevan vaikeata lopua aseistaan. Tässä maassa on kolmanneksi eniten aseita asukasta kohden mitattuna. Tieto pysähdytti, vaikka pyssyjen kalisteluun on jo totuttu metsästysseurojen, hirviporukoiden, olympia-ampujien ja reserviupseerien luvatussa maassa. Vapaaehtoiseen maanpuolustukseen hakeutuvien määrä kasvaa. Miehet ja naiset, nuoret ja vanhat ovat järjestäytyneet turva- ja siviilikomppanioihin ja maakuntajoukkoihin kootaan kiinnostuneita reserviläisiä. Puolustusvoimat kouluttavat maakunnallisia joukkoja yhdessä alan järjestöjen, pelastus- ja poliisiviranomaisten kanssa.

Silti sopii kysyä miksi suomalaisten suhde aseisiin on kaksinaismoralistinen. Pyssytouhuissa tuntuu olevan, kuten asiaa tutkinut professori (Sotatieteen laitos) Aki-Mauri Huhtinen toteaa, seksiin verratavaa sadomasokistista lumoa. Se kiehtoo länsimaisen ihmisen mielikuvitusta. Sotaa käydään nyt uusin keinoin, terrorismi elää ajassamme. Alueellisesta taistelusta on siirrytty asioiden ja arvojärjestelmien taisteluun. Uuden sukupolven sodalle tyypillistä on piilosta iskevä joukko tai yksilö, joka uskoo asiaansa. Sota elää tänään mediassa. Siksi Jokelan ja Kauhajoen uusterroristit toimivat verkossa, rakentavat virtuaalista imagoaan ennen tekojaan ja kehittävät viestejään netissä luettavaksi testamentiksi.

En tajua, miksi kukaan ei reagoi voimakkaammin! Uuden sukupolven sodankäynti tapahtuu tässä ja nyt, jopa suloisessa koti-Suomessamme ja yksilöiden toimesta. Sitä ei pidä psykologisoida vaan ottaa kriisiajan keinot käyttöön. Tähän maahan on saatava joku tolkku!