Helsingin henki, runoilijat ja yksi intellektuelli

Viime viikonlopun teema näytti liittyvän ”Helsingin henkeen”, sen pohtimiseen ja näkyväksi tekemiseen. Taustalla on Juhlaviikkojen alkaminen ja Peter von Baghin perjantaina ensi esityksen saaneen Helsinki, ikuisesti – filmin synnyttämä kiinnostus. Vaikka minulta ei Helsingin hengestä kukaan mitään kysynytkään, saanen tutkijana ja intellektuellina kertoa oman näkemykseni asiasta. Jotain katson siitä tietäväni, pengottuani työkseni kotikaupunkini historiaa jo parinkymmenen vuoden ajan…

Tapaan luennoillani viitata nuoreen maisteriin, runoilijaan ja toimittajaan V. A. Koskenniemeen. Vuonna 1914 hän kysyi esseekirjassaan Runon kaupunkeja: "Kuka on Helsingin runoilija? Useilla merkittävällä eurooppalaisilla kaupungeilla on oma runoilijansa - Tukholmalla on Strindberginsä, Pietarilla Dostojevskinsa, Berliinillä Krezerinsä, Hampurilla Frensseninsä, Oululla Pakkalansa ja Raumalla Nortamonsa - kuka on Helsingin runoilija? Kuka on Helsingille lunastanut lupakirjan runon kaupunkien yhdyskuntaan? Kuka on sisäisen näkemyksenä sytyttämänä antanut Suomen pääkaupungista kuva, joka kokonaisena välittäisi jälkipolville ne piirteet, sisäiset ja ulkonaiset, joita yksitellen Helsingille omistamme?"

…ja vastaan: prosessi on ollut pitkä ja kirjailijaa synnytettiin kauan. Vasta nyt, lähes 100 vuotta myöhemmin, on Helsingille piirtynyt kirjallinen hahmo (kiitos kaikille 1900-luvun kirjailijoille Waltarista Westöön!) ja historian antama identiteetti. Minusta Helsingillä on yksi henki: se on nuori kaupunki, moderniin pyrkivä ja nuorten kaupunki! Euroopan kaupunkiperheessä 458-vuotias Helsinki sijoittuu keskisarjaan. Nuoruus on seurausta myös siitä, että Helsinki ei ole orgaanisesti kasvanut kaupunki, vaan se on ollut pollut suunniteltu kokonaisuus. Helsinki on Itämeren kaupunki, sen tytär. Sen kohtalo on ollut riippuvainen vallantavoittelun, sotien ja kaupankäynnin aikaansaamista muutoksista. Meri on antanut Helsingille sen historia, sen visuaalisen ilmeen ja sen avoimuuden.

Helsinki on myös venäläinen kaupunki ja keisarikaupunki. Se korotettiin pääkaupungiksi vuonna 1812. Näin synnytettiin monumentaalinen Senaatintori ympäristöineen – alue, joka antaa Helsingille hengen edelleen. Helsingistä tuli itsenäisen Suomen pääkaupunki vuonna 1917. Tässä roolissa se on ollut vasta 90 vuotta. Koskenniemeläisittäin: Helsinki ei anna mahdollisuutta haikailla kadotettujen vuosisatojen perään. Se ei tarjoa mennen loistoa, murattia kasvavia raunoita eikä sammaltuneita historiallisia muistomerkkejä. Aikakaudet eivät kerrostu Helsingissä; ne eivät muodosta orgaanista historiallista ydintä.

Helsinki on rakentajien kaupunki ja jatkuvasti kasvava kaupunki. Se ei ole koskaan ollut valmis, se kurottautuu aina uuteen. Helsingin hengen mukaista on tavoitella nykyaikaa. Se on muuttajien kaupunki, suomalainen sulatusuuni, herrojen ja työläisten, ylioppilaiden ja piikojen, monien kielten ja murteiden, sinkkujen ja perheellisten kaupunki. Se on unelma paremmasta tulevaisuudesta, ja pettymystä, kun unelma ei toteudu.