Maamme-laulu ja ylioppilaat kansanjuhlia omimassa?

Taidemaalari Reino Laitasalo (HS 16.5. mielipide) kysyy syytä valkolakkien näkyvyyteen nykyisissä suomalaiset kansajuhlissa. Ajatuksia hänessä oli herättänyt vapun vieton rähjääntyminen ja Maamme-laulun juhlinta Kukan päivänä Helsingissä. Porvarit ja ylioppilaat. ovat hänen huomionsa mukaan vieneet kansalliset juhlapäivät ”tavallisilta ihmisiltä”.

Laitasalo kysyykin, kenelle kuuluvat kansalliset juhlat ja tunnukset? Vastaan suoraan: ne kuuluvat kaikille suomalaisille, sukupuolesta, koulutuksesta, sosiaalisesta tai alueellisesta taustasta riippumatta. Vappu on tyypillinen juhla, johon kietoutuu monenlaisia perinteitä. Ylioppilaat ovat Pohjoismaissa juhlineet kevään tuloa eli vappua jo ainakin 1800-luvun alusta lähtien. Vuosisadan lopussa siitä kehitettiin työväen kevätjuhlapäivä. Kaksi perinnettä on sen jälkeen kietoutunut tiiviisti toisiinsa. Vappu ei voi kuulua kenellekään – se on kaikkien kansalaisten juhla.

Olennaista Suomen kohdalla onkin ymmärtää, miten ”kansallinen” kulttuurimme ja itseymmärryksemme on muodostunut. Kuva Suomesta kasvoi esiin vuoden 1808–1809 tapahtumien jälkeen; Suomen pääkaupungin yliopistonpiireissä luotiin se ohjelma, josta sittemmin kasvoivat kansallisen kulttuurin tunnukset, piirteet ja omakuva. Yliopiston opettajilla (Runeberg, Snellman, Topelius, Cygnaeus) ja ylioppilailla oli keskeinen rooli. Esimerkiksi Maamme-laulu, jonka 160-vuotisjuhlaa vietettiin hieman koleassa säässä viime tiistaina Kumtähden kentällä, on edelleen ylioppilaiden laulu. Siitä on myös muodostunut – ilman lakeja ja asetuksia – koko kansan tunteita ilmaiseva kansallislaulu.

Ylioppilaat eivät siten omi vaan vaalivat niitä juhlia, kulttuurisia tunnuskuvia ja symboleita, joiden luomiseen he osaltaan ovat osallistuneet. Helsinkiläisellä opiskelevalla nuorisolla on oikeus, jopa velvollisuus, pysähtyä kerran vuodessa pohtimaan (vappuna päähän laitetut ylioppilaslakit päässä!) oman laulunsa, Maamme-laulun viestiä. On valitettavaa, jos Laitasalo tulee surulliseksi nähdessään ylioppilaita ja valkolakkeja. Suru ei Suomessa perinteisesti ole ollut vallitseva, opintiehen liittyvä tunne. Koulutus on meillä nähty sosiaalisten erojen tasaajana ja demokraattisen kehityksen tuottajana. Ylioppilaat ovat ”isänmaan toivoja”. Valkolakkeihin on liittynyt nuoruuden iloa, paremman tulevaisuuden lupausta.