Politiikkaa kaikille!

Viime päivinä puhetta on piisannut vasemmiston kriisistä, puoluepolitiikasta ja politiikkaan lähtemisestä; pamfletteja on julkaistu, puheita pidetty, kolumneja kirjoitettu ja julkilausumia annettu. Se on hyvä. Erityisesti iloitsen SDP-kollegani Thomas Wallgrenin ulostulosta, kommenteista, joiden mukaan politiikkaan tulee saada osaavia ihmisiä, intellektuelleja ja muita kunnian ja omatunnon kansalaisia. En voisi olla enenpää samaa mieltä. Perustelut seuraavassa.

Oma poliittinen akvioitumiseni herätti vuonna 2003 paljon keskustelua tuttava- ja sukulaispiireissä. Kysyttiin - ja edelleen kysytään - poliittisen valintani syitä eli "miksi Keskusta?" Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu monta tapaa tulla politiikkaan. Nuorena innostutaan aatteista ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Vanhempana nousee halu puuttua todellisiin epäkohtiin. Itse olen kokenut molemmat vaiheet. Kuulun 1970-luvun nuorisosukupolveen, jolle osallistuminen oli itseisarvo. Olen monien ikäisteni lailla jo 60-lukulaisessa äidinmaidossa ravittu. Toimin yleisdemokraattisilla tunnuksilla helsinkiläiskouluni eli Tyttönormaalilyseon teinikunnan puheenjohtajana. En silti ollut minkään puolueen jäsen.

Sitten oli pitkään hiljaista. Opiskeluvuosina olin ehdottomasti osakuntalainen ja puoluepoliittisesti sitoutumaton. Ei löytänyt sopivaa poliittista kotia. Vaikuttaminen puoluepolitisoituneessa HYY:ssä jäi ohueksi, vaikka olinkin 1983 rakentamassa sitoutumatonta osakuntarintamaa edustajistoon. Nuorena tutkijana oli helppo omaksua rooli vapaana kaupunki-intellektuellina. Sitouduin "yliopistopuolueeseen" edistämään tieteen, kriittisen ajattelun, akateemisten perinteiden, henkisten ja kulttuuristen arvojen merkitystä yhteiskunnassa. Näihin arvoihin uskon edelleen. Ne ovat olennainen osa identiteettiäni.

Olen myös kokenut Wallgrenin lailla "sivistyneistön roolin", tarpeen tehdä jotain poliittisesti. Jokaisessa puolueessa on tällä hetkellä käynnissä sukupolven vaihdos ja tarve ajattelun uudistamiseen. Koen edustavani uudenlaista elämänmuotoa, jossa urbaani ja agraari yhdistyvät luontevasti. Uskon, että sille on kaikupohjaa laajemminkin yhteiskunnassa. Kun politiikassa päätökset tehdään puoleiden kautta, on luontevaa mennä niihin mukaan. Aikamme puoluevihaa ja politiikkavastaisuutta en ymmärrä lainkaan. Jos puolueita ja politiikkaa ei olisi....niin...mitä olisi? Minulle demokratia on ainoa vaihtoehto.

Puoluevastaisuuteni on vuosien saatossa lieventynyt. Olen tutkijana ja kansalaisena kasvanut näkemään sen, että suuret muutokset suomalaisessa yhteiskunnassa toteutuvat parlamentaarisesti, isojen puolueiden tahdosta ja ajamina. Uutta omaa liikettä ei kannata perustaa. Politiikka ole parhaimmillaan keskustelua! Että asioita arvotetaan uudella tavalla ja uusista lähtökohdista. Vain siten saadaan aikaan jotain uutta. Tässä on uusien sukupolvien ja vanhojenkin haaste.