Yksityisyydestä ja julkisuudesta

Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen voin sanoa: pikkuhiljaa pää ja sen sisältö alkavat kohdata toisensa, siis elämä voittaa! Sairaslomalla on ollut aikaa keskittyä olennaiseen eli juoruihin sekä naisten- ja iltäpäivälehtien lukemiseen. Ei mahda mitään, ulkoministerin kohtalo kiinnostaa. On pakko seurata kuinka tämä näytelmä päättyy, vaikka sen käsikirjoitus kävi tutuksi jo pääministeri Jäätteenmäen aikaan. Lopussa ei kellään seiso - ainaakaan kiitos.

Pääministeri ja ulkoministeri vetoavat parisuhdekiemuroissaan yksityiselämän yksityisyyteen. Se nähdään erillisenä, irrallisena, julkisesta roolista ja työtehtävästä. Esille nousee suomalaisen poliittisen kulttuurin erityispiirre: julkinen ihminen on joitan muuta kuin yksityinen ihminen. Ihminen nähdäänm ikäänkuin kahtena; vain julkinen on merkityksellistä, yksityinen jää itselle, varjoon, kätketyksi toiminnan kentäksi.

Mistä tässä on oikein kysymys? Mikä ihmeen "yksityisyys"? Yksityinen nousi eurooppalaiseen käsitetietoisuuteen 1600-luvulla, samaan aikaan kun moderni kotikulttuuri ja privaattia korostava perhe-elämä muodostuivat. Se tapahtui aluksi Alankomaissa, levisi sitten Iso-Britanniaan, Amerikkaan, Saksaan ja pohjoismaihin. Syntyi uusi yksilö- ja perhekeskeinen elämäntapa, joka kietoutui "yksityisyydeksi" ja teki irtioton yläluokan julkisen edustavuuden vaatimuksesta ja työväestön asumisperinteistä. Yksityisyys ja yksilöllisyys korostuivat heijastaen perhe-elämän privatisoitumista katu- ja kaupunkielämän vastakohdaksi.

Yksityisyys syntyi samaan aikaan kun moderni julkisuus kehittyi; edellisestä tuli naisten maailmaa, jälkimmäisetä miesten. Työ, koti ja perhe-elämä erottuivat erillisiksi maailmoiksi erityisesti protestanttisessa maailmassa. Välimeren maissa sama jako ei toimi yhtä kirkkaasti; julkinen ja yksityinen sekoittuvat edelleen esimerkiksi avoimessa katu- ja kaupunkitilassa.

Voivatko johtavat miesministerimme siis edelleenkin vedota yksityisyyteen, joka on julkisen vastakohta? Mielestäni eivät voi. Maailma on muuttunut, politiikka saanut uusia sävyjä. Ruotsalainen tuulahdus olisi nyt paikallaan; naapurimaassa politiikka on moraalin asia. Se edellyttää päättäjiltä hyveellisyyttä ja kirkasotsaisuutta, joskus jopa naiviuteen saakka. Suomalainen poliittinen pragmatismi on tullut tiensä päähän. Soisin, että valtioneuvostossa luettaisiin kymmenen käskyä ja katsottaisiin peiliin: jossain menee raja kunniallisen ja kunniattoman käytöksen välillä. Selkärankaa tässä kaivataa, ei muita ruumiinosia!