Pultsareita, kerjäläisiä ja muita helsinkiläisiä

Töölöntorin grillikioskin takaa ilmestyi eteeni aito ahavoittunut helsinkiläispultsari. Miehellä oli helposti tunnistettava ...hm...habitus: harmaat, hapsottavat ja likaiset hiukset, pitkä menneen talven palttoon ja kädessä suttuinen muovikassi. Hän lähestyi minua käsi ojossa, vain hiukkasen horjuen: "Hei hieno leidi, antakaa pari euroa! Tarvitsen sen pulloon Alkosta." Moisen rehellisyyden ja kohteliaisuuden edessä sulin oitis. Leidi ja teitittely! Ei mitään tekosyitä vaan suoraan asiaan. Sellaista arvostan. Kaivoin lopakon esiin ja kolistelin muutamat pikkurahani miehen käteen. "Grazie!", sanoi uusi ystäväni ja laahusti Alkon suuntaan. Moinen sivistys hiveli humanistin sielua.

Helsingin kansatieteeseen ovat aikojen alusta kuuluneet katujen kasvatit, alkoholistit, tori- ja kylähullut, puistoporukat ja erilaiset kassialmat. Nyt puhuttaa jälleen köyhyys. Perinteisten puliukkojen ja huumehörhöjen rinnalle ovat ilmestyneet eurooppalaiset kerjuu -alan yrittäjät, romanialaiset mustalaiset. Muutama viikko sitten piti HS:n raadin vastata kysymykseen "antaisitko roposi kadulla kerjaläävälle?" Vastaisin seuraavasti: "Kyllä antaisin, se on eurooppalaisen humanistin velvollisuus. Köyhyyttä ei voi kääriä kansallisuuden suojaan, ja siten motivoida syrjintätoimet ja kiertää vaikea kohtaamistilanne kerjäläisen kanssa. Yhteisessä isänmaassamme Euroopassa vastuuta tulee kantaa kaikista heikompiosaisista, maasta, valtiosta ja etnisestä taustasta riippumatta. Odotellessamme suuria poliittisia ratkaisuja sopii jokaisen meistä pohtia omia yksilöllistä mahdollisuuksia vaikuttaa arjen hyvinvointiin ruohonjuuritasolla."

Voi olla, että kaikki tämä on naivin humanistin puhetta ja sinisilmäisyyttä. Mutta saanko kertoa tapauksen, joka muutti suhtautumiseni katujen asukkeihin - sen jälkeen en avun pyytäjää torju suoralta kädeltä. Tarina tapahtui 1980-luvun alussa ja kuuluu seuraavasti: Eräänä kylmänä sykyisenä päivänä osakunnan klubi-illassa Uudella ylioppilastalolla jätin käsilaukkuni huolettomasti tuolille ulko-oven viereen. Illan aikana huoneistoon tunkeutui muutama farkkuasuinen huumekaveri. Hörhöt ajettiin ulos, mutta toinen poistuessaan vei käsilaukkuni. ESO:n isäntä juoksi ritarillisesti perään pelastamaan omaisuuttani. Hän palasi takaisin puukonisku kyynärvarressaan. Ilta ja yö sujui ystäväni kohtaloa ja kadotettua käsilakkua surressa.

Seuraavana päivänä puhelin soi. Puhelu rämisi ja taustalta kuului liikenteen melua. Karhea miesääni kysyi nimeäni - viinanhöyryt liukuivat melkein linjaa pitkin. Kun vastasin olevani puhelimessa, mies esitteli itsensä “tälläiseksi katujen Arskaksi vaan”. Roskiksia kaivaessaan hänen käteensä oli osunut lompakko, jossa olivat yhteystietoni. Nyt hän oli puhelinkioskissa kysyäkseen minne lompakon voisi palauttaa. Kaikki tärkeät paperit tuntuivat olevan tallella, Arska vakuutti. Arska asemoi itsensä Sokosen edustalle. Pyysin, että hän veisi lompakon Yliopiston apteekkiin ja jättäisi sen sinne nimelläni. “Ottakaa olkaa hyvä löytöpalkkio, jos lompsassa mitään on”, totesin. Mies selitti, ettei hän rahaa tarvitse. Hain lompakon apteekista seuraavana päivä. Farmaseutit kertoivat, että sen oli tuonut tutiseva, pahassa kunnossa oleva ja "aikamoisesti haiseva puliukko”. Tapauksen jälkeen olen suhtautunut suurella kunnioituksella Helsingin kaikkiin vanhan ajan alkoholisteihin...ja muihin avuntarvitsijoihin.