Kolumnistin ajatuksia ja vuoden 1968 muistaminen

Helsinkiläiseen professorielämään kuuluu (helposti) se, että saa julkisuudessa tilaa näkemyksilleen - varsinkin jos jotain sanottavaa löytyy... Historiantutkijalle tehtävä on helppo: menneisyyden näkökohtien tunteminen antaa valmiuksia pohtia aikamme ilmiöitä, suhteuttaa niitä menneeseen ja nykyiseen, koetaaa avata mahdollisia tulevaisuuden näkymiä. Olen pitkään kirjoittanut kolumneja Suomen Lääkärilehteen ja oululaiseen Kalevaan (kesäisin) sekä pyynnöstä vieraskolumneja lukuisiin muihin julkaisuihin. Nyt viikolla aloitin uudistuneen Verkkolehti Apilan kolumnistina.

Kolumnien - ja bligikirjoittelun - paras puoli on siinä, että niissä voi antaa tilaa kulloisillekin syväajatuksille. Ikävä sanoa, mutta meillä media määrää agendan. Kevät on tässä suhteessa ollut tiheää aikaa: on liuttu paljastuksesta toiseen. Politiikka ei näytä mukavalta, poliitikot muuttuvat jokaipäiväisviihteeksi. Siksi on tärkeää avata taustoja, pohtia, koettaa analysoida missä mennään - ja ennen kaikkiea: miksi mennään niinkui mennään.

Apilassa annoin tilaa vuoden 1968 merkityksille. Mistä vuoden 68 liikehdinnässä oli kysymys ja miksi aikakausi kiinnostaa edelleen Euroopassa. Miten muistaminen vastaa oman aikamme kysymyksiin? 68-liikehdinnän panivat alulle suuret ikäluokat - historian suurin ja äänekkäin ryhmä. Sillä oli voimantuntoa ja valmiutta ottaa tilaa ympärillään, muuttaa politiikkaa ja politiikan tekemisen malleja. Aluksi tavoitteena oli irtiotto edellisistä sukupolvista, sodan kokeneiden vanhempien arvoista. Haettiin demokratisoituvan yhteiskunnan poliittisia tunnuksia. Ulkoparlamentaarinen voimannäyttö eli mielenosoitukset, katutapahtumat, valtaukset, lakot ja kollektiivinen voimantunto levisivät kulovalkean lailla maailman eri puolille.

68-sukupolvi tuomitsi vanhempiensa mallit. Kaivattiin uutta moraalia, puhdasta politiikkaa, ihanteellisuutta ja tavoitteita. Uskottiin puolueisiin ja yhteiseen voimaan. Ikäluokka valtasi puolueet ja uudisti yhteiskuntapolitiikan tavoitteet. Saatiin raikasta uudistusvoimaa ja vimmaa, joka on kantanut tähän päivään saakka. Politiikka uudistui, kun Rörösherrajahdit, valcot ja salorat nostivat julkisuuteen sotien jälkeisen kabinettipolitiikan kieroimmat keinot. Tilaa tuli uudistusvoimille, muun muassa vihreälle liikkeelle.

Vasta nyt 60-lukulaisen sukupolven viesti on tyhjentymässä – jälleen on tilaa politiikan uudistamiselle. Nyt ei puhuta moraalista ja idealismista, kuten vuonna 1968, vaan rahasta: vaalirahasta. Se kertoo jotain aikamme hengestä. Samalla vuosi 1968 osoittaa, että historiassa ei ole alkuja ja loppuja; on vain ikuinen liike, ja aika ajoin tahto uudistaa liikettä.